torstai 9. lokakuuta 2014

Kokopäiväinen opiskelija

Yliopisto on tehnyt minusta laiskan. Ainakin siltä minusta tuntuu, koska lukioaikoina ja sitä junnumpana jaksoin aina loistaa kaikessa, lukea, opetella ylimääräistä, osata nippelinappelia ja tehdä kaiken aina parhaalla mahdollisella tavalla, mutta täällä vain lillun tehden ainoastaan pakolliset pahat. Äsken juuri palautin pari viikkoa roikottamani e-portfoliotehtävän, jossa kuului pohtia kuolemaa ja surua. Onneksi tehtävän teko oli tällä kertaa helppoa: blogi auki, kopioi, liitä ja palauta. Sen verran olen täällä aihetta viime aikoina pohtinut, että materiaali saa hiukan muokkailtuna riittää ja aikaa säästyy muuhun, kuten tämän postauksen kirjoittamiseen. Ei ahkeraan opiskeluun, ei töissä käymiseen, vaan minun itseni viihdyttämiseen. Onko elämäni liian helppoa?


Minulla on muutamia pk-seudulla eläviä kavereita, joiden elämä ei varmasti ole liian helppoa. He opiskelevat, käyvät töissä, seurustelevat, pohtivat kandin aihetta, hoitavat lemmikkejään, syövät terveellisesti, liikkuvat, tulevat kylään luokseni ja petaavat minulle sängyn kotiinsa, jos minä vastavuoroisesti haluan tulla kylään. Samalla minä nukun päikkäreitä, jumppaan, juon teetä, piipahdan luennolla, katson Sinkkuelämää kymmenettä kertaa, opiskelen vähän, katson Sinkkulaivaa ja plärään (ehkä) pari diashowta läpi. Vuorokausissamme on kuitenkin tasan samat 24 tuntia ja viikoissamme samat seitsemän päivää. Toisten päivät vain ovat täynnä työvuorolistaan merkattua ohjelmaa, kun minun päiväni taas soljuvat ohi pikkuisen opiskellessa ja muuta kivaa puuhastellessa.

Onko väärin vain chillailla opiskeluaikana? Lukkarini on sen verran löysä, että saisin ängettyä sinne töitä niin halutessani, mutta onko minun pakko tehdä niin ollakseni kunnollinen opiskelija. Tunnen syyllisyyttä siitä, miten kivaa minulla on, kun ainoat pakolliset menot ovat luennot ja harkkatyöt, mutta onko syyllisyys turhaa. Kuitenkin tässä 2010-luvun maailmassa me tämän hetken nuoret joudumme pysymään työelämässä ainakin lähemmäs seitsemääkymmentä ikävuotta, joten vaikka valmistuisin vajaa 30-vuotiaana ehdin kantaa verotuloja tälle yhteiskunnalle yli 40 vuotta. Miksi siis tunnen syyllisyyttä nauttiessani yhdestä elämäni jännittävimmistä elämänvaiheista täysin rinnoin?

Koska pelkään olevani laiska ja huonompi kuin muut. Jos muut pystyvät opiskelemaan ja käymään töissä yhtä aikaa, miksi minusta se tuntuu niin hankalalta ja oikeastaan mahdottomalta? Olenko pullamössönuori, joka päästää itsensä liian helpolla ja nostelee opintolainaa vain nautiskellakseen? Olenko richbitchlääkisopiskelija, jonka ei tarvitse käydä töissä?

Mutta toisaalta, entä jos olenkin vain sitä mitä minun kuuluukin nyt olla: täysipäiväinen turkulainen opiskelija.

2 kommenttia:

  1. Nauti ihmeessä pelkästä opiskelusta jos mahdollisuus on. :) Lääkisopiskelijat on ehkä muutenkin vähän eri tilanteessa kuin korkeakouluopiskelijat, jotka eivät valmistu mihinkään tiettyyn ammattiin. Pk-seudulla raha on toki iso motiivi tehdä töitä, mutta ihan yhtä iso motiivi on oman alan työkokemuksen kerryttäminen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä nautinkin, mutta toisia nähdessä on silti vähän sellanen pikkutyttöolo, kun aikaa riittää vaan nautiskeluun. Oman alan kokemuksen saaminen on loistava motiivi töille ja uskon, et sellasten töiden tekeminen ei tunnu edes niin pakkopullalta. Mun kaveripiiristä löytyy kumpiakin: oman alan töissä olevia ja sit rahan takia kaupan kassalla viivakoodia hakkaavia. Ja sit tietty onneks aika paljon ihan munlaisia möllöttäjiä, jotka vaan opiskelee :)

      Poista