torstai 2. lokakuuta 2014

Yksisarviset keskellä kampusta

Turun ylioppilaslehti painoi tänään sivuilleen mustaa-valkoisella sen, minkä kaikki jo etukäteen tiesivät: lääkis on oma mysteerinen maailmansa keskellä muuta yliopistoa. Siellä me hortoilemme valkoiset takit hulmuten pitkin Medisiinaa ja Tyksiä, kiertäen kaukaa muiden tieteenalojen vaikutusalueet Yliopistonmäellä ja sen reunoilla, lukuunottamatta tietysti bestiksiämme Calonialla ja kauppiksella. Heille meillä on paikka sydämessämme, ja sitseillämme, mutta muista ei niin väliä.


Facebookini on tänään täyttynyt Lääkäritarina-artikkelin jakajista ja illalla Tylkkäri tupsahti vielä eteisen lattiallekin (YO-kylän edut ;)), joten olen nyt jumpan jälkeen maistellut artikkelia. Sen sävyjä, faktoja ja rivien välejä, jotta voisin varmasti ymmärtää kaiken, mitä ulkopuolinen satumaailmastani näkee. Minun mielessäni me olemme satu, monivuotisen unelmani huipentuma. Muuhun yliopistomaailmaan verrattuna kimaltavan kauniita yksisarvisia mystisessä linnassamme, hiukan itsekeskeisiä, sisäsiittoisia, ahkerista ahkerimpia, poikkeuksellisen terveitä ja pykälän verran liian omanarvontuntoisia. Olemme eliittiä, joka raataa ollakseen sitä ja toisaalta saa valtavaa tyydytystä tekemästään työstä sekä opintojen aikana että valmistuttuaan. Tunnemme arvomme, mutta emme saisi unohtaa myöskään satulinnan ympärillä olevan elämän arvoa.

  
"Syksyisin ainejärjestöt järjestävät yhdessä Statussitseiksi kutsutun tapahtuman. On vaikea tietää, osallistuvatko kaikki tapahtumaan ironisesti."

Näkyykö se meistä?! Huokuuko luentosalillinen meitä sellaista pissipäiden löyhkää, että toimittaja kykenee päättelemään, että katsomme muuta maailmaa pitkin nenänvarttamme? Vai ovatko vanhat (osin myös paikkansapitävät) stereotypiat lääkistä kohtaan ympäröivässä maailmassa vain noin tiukassa? Olemmeko me sittenkin syyttä suotta kusipäiksi leimattuja uhreja menestyvän tulevaisuutemme varjossa?

Blogiani enemmän lukeneet tietävät kantani. Minun mielestäni olemme liian elitistejä, mutta en voi kieltää välillä nauttivani siitä. Olen ylpeä kertoessani uudelle tuttavuudelle, mitä opiskelen, mutta samalla jurppii, koska lokeroidun välittömästi superrikkaaksi menestyjäksi, jonka elämä on yhtä juhlaa. Rakastan myös yhteishengen huumaa, joka valtaa baarin tai Tivolin, kun Pääsin lääkikseen tai Mä tahdon leikkaa soi. Olen ylpeä sekä koulustani, joka on kyennyt tuottamaan jotain noin siistiä, että kanssatanssijoistani, jotka jaksavat kurssiasemasta välittämättä syttyä noille meitä yhdistäville biiseille. Samalla pomppiessani kuitenkin tajuan, että olen ihan oikeasti osa tätä muiden silmissä mystistä lääkisklubia, ja siinä samassa hetkessä Psy Lehdon tahtiin heiluessani joudun myös myöntämään, että nautin siitä mystiikasta. Rakastan lääkistä ja vihaan lääkistä yhtä aikaa. Rakastan yhteisöllisyyttä ja vihaan sisäsiittoisuutta, mutta missä menee raja? Olenko kaksinaamainen nauttiessani yhdessä hetkessä menestysaallonharjasta ja moralisoidessani toisessa elitistiasennettamme?

Sain juttua lukiessani monta kertaa myhistä ilosta, kun tajusin, miten paljon paremmin tunnen tämän maailman nyt kuin vuosi sitten. Vuosi sitten syksyllä tiesin juuri ja juuri alan, jota olen päässyt opiskelemaan, mutta vasta kuluneen ykkösvuoden aikana olen oppinut hahmottamaan oikeasti, millaiseen laitokseen ja millaisten ihmisten keskelle minut on hyväksytty. Taputtelin itseäni henkisesti ylpeänä olalle, kun tunnistin välittömästi juhlat ja tavat, joista toimittaja kirjoitti, ja toisaalta hihittelin toimittajan tietämättömyydelle. Hän ei ole yksisarvinen. Me vs. he. Näin tähän elitistisuohon upotaan...

Lääkis on enemmän kuin koulu. Se voisi olla elämäntapa, jos siihen tahtoisi oikein heittäytyä, mutta toistaiseksi haluan pitää jalkani vielä samalla maaperällä normaalien kuolevaisten kanssa, joten minulle lääkis on elämäntapaa vähemmän mutta koulua enemmän. Minun lääkikseni on korkea auringossa kimaltava linna, jonka marmoriportaille astuin viime syksynä ja, jonka saleihin uppoan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Ehkä joskus jopa asetun pysyvästi taloksi, jos vain opin talon tavat.

4 kommenttia:

  1. Olipa hauskaa luettavaa:D Ite oon vasta aloittelija koko hommassa mutta kyllä siellä se tietty ylpeys löytyy. Joka on varmaan ihan oikeutettua kunhan ei päästä sitä kasvamaan liian isoksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä just on se vaikeus, jonka kanssa painin. Kun haluan olla ylpeä, mutten yliylpeä. Haluan omata ammattiylpeyttä, mutta en haluais kuitenkaan lytätä muita. Mutta sitten kuitenkin välillä on vaan niin superhauskaa kaivaa sitä koloa esim. lääkisläisten ja sairaanhoitajien väliin, että yhtäkkiä naureskelenkin toisille :D

      Poista
  2. Minua, itsekin lääkisläisenä, vähän ärsyttää tämä lääkismähötys. Meitä ylikoulutetaan rankasti: jo päälle 1 % ikäluokasta valmistuu lääkäreiksi maailman suurimpaan lääkäritiheyteen. Tulevaisuudessa meillä on edessä kuihtunut kuntatalous ja sen myötä rankka kilpailu työpaikoista. Kaikki eivät voi millään työllistyä lääkäreinä. Siksi minun hirveän vaikea samaistua Turun ylioppilaslehden ajatukseen valmiiksi katetusta pöydästä, ikään kuin lääkis edelleen jokin oikotie onneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ouh, nyt alko jo ahdistaa. Itse oon sortunut ajatukseen helposta työllistymisestä, kun sitä joka suunnasta kailotetaan, mutta valtavastihan meitä tietysti joka vuosi valmistuu ja samalla syntyvyys vaan pienenee ja suuret ikäluokat ensin vanhenee, mutta sitten kuolevat... Apua, jos tässä pitää rueta vielä opiskelusta selviämisen lisäksi rueta pelkäämään loppuelämästä selviytymistä :-/

      Poista