sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Punainen laulukirja a.k.a NSV

Minulla on vahva historia seurakunnan lapsi- ja nuorisotyön asiakkaana sekä myös palveluntuottajana. Aivan pikkutyttönä kävin kerhossa, sitten varhaisnuorten leireillä, myöhemmin riparilla ja isosenakin viihdyin eri leireillä kolme vuotta. Noiden vuosien takia maksan edelleen, ja erityisesti tulevaisuudessa, kun minulla on jotain muitakin verotettavia tuloja kuin opintotuki, kirkollisveroni ilolla. En sillä, että uskoni vaatisi sitä tekemään, vaan tiedän kokemuksesta ev.lut kirkon tekevän hienoa ja tärkeää työtä lapsien, nuorten ja perheiden parissa. Tuota toimintaa haluan tukea, jotta muillakin olisi mahdollisuus vuosien päästä löytää itsensä olohuoneen sohvaltaan lauleskelemassa lähes itkien riparilauluja. Tarina on tosi, koska tässä minä laulelen ja Juha Tapio huutelee kaiuttimista.


Miten en muistanutkaan näitä aiemmin! Tilkkutäkki-levythän on jo ikivanha juttu, ja tarkemmin ajateltuna se itse asiassa taitaakin olla syy, miksi en niitä tajunnut. Kävin nimittäin riparini kesällä 2007 ja ekat kaksi Tilkkutäkki-levyä on wikipedian mukaan julkaistu jo tätä ennen. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, koska onhan tämä nyt siistiä. Melkein pelottavaa, miten laulujen sanat palautuvat päähän monen vuoden totaalisen pimennon jälkeen. Sieltä ne vain soljuvat, samoin kuin eri lauluihin kehitellyt omat pienet kertaukset, taputukset ja muut jipot. Jos hajuilla on vahva yhteys limbisen järjestelmän kautta tunteisiin, niin on pakko olla musiikillakin <3 Uskomatonta.


Sen lisäksi, että hyppään yhden säkeen kuultuani noin miljoonaan kesäntuoksuiseen, itkettävään ja naurattavaan muistoon yhtä aikaa, näiden joidenkin biisien sanat ovat oikeasti kauniita. Edelleen.

Kerro liikkeillä tanssijan: minä rakastan, minä välitän vieläkin
Kerro maailmassa näytelmän: minä ymmärrän, minä kutsun sielläkin
Puhu viivoilla taulussa
Puhu ilmeillä
Kuiskaa sanoilla laulussa
Tee sydämestäsi kaikki se

Tee se niinkuin herralle


Vähän kuin tuoksuttaisi tuttua aurinkorasvaa ja mieleen palaisi tuoksun myötä kolmen eri ulkomaanreissun, festarikesän ja juhannusyön jokainen hetki yhtä aikaa, mutta kysyttäessä ei osaisi kuitenkaan nimetä yhtä tiettyä hetkeä. Muisto tulee kokonaisuutena hymyä, naurua, haikeutta, ikävää ja aurinkoa.

Kun taivas laulaa
Meidän sielussamme soi
Kun taivas itkee
Lohdun helmet pisaroi
Kun taivas hymyilee
Meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi 



Hurjan monta vuotta sitten olin onnellinen. Onneksi olen vieläkin. Eivätkä muistot mihinkään katoa.

Ps. Siis apua, mikä muistovyöry noiden kuvienkin pläräämisen kautta iski vasten kasvoja. <3

lauantai 29. marraskuuta 2014

Supersyksyn todellisuus

Elän täysin siinä onnellisessa uskossa, että tämä typerä yksinelo on oikeastaan jo ohi, vaikka todellisuudessa tässä on vielä melkein kokonainen joulukuu tuhottavana ennen Jarkon paluuta. Jotenkin se vain tuntuu silti olemattomalta. Olenkin alkanut ajatella poikaystäväni paluuta hyvin käytännönläheisesti. Tuon viinipullon voi juoda sitten yhdessä. Jos vaihdan lakanat nyt niin seuraava vaihto osuu hyvin juuri ennen toisen paluuta. Viisaudenhampaan edessä odottavasta poistosta voin kertoa Jarkolle melkein kasvokkain. Jos pesen vessan huomenna, seuravan kerran voin pestä sen juuri ennen joululomaa. Itsenäisen tyttönaisboksin päivät alkavat mielessäni olla ohi.

Minulla oli kovat tavoitteet tälle itsenäiselle syksylle, ja ajattelin nyt tehdä pienen katsauksen näihin tavoitteisiin ja niiden onnistumiseen, koska henkisesti olen jo hylännyt tämän yksinolon. Vielä kun toisen fyysinenkin olemus saataisiin ihan oikeasti paikalle, niin tämä henkinen vale olisi helpompi uskoa.


Tavoite 1: Alan melkein kasvissyöjäksi. Siis kunhan Jarkko vaan lähtee, teen jatkuvasti erilaisia kasvisruokia! Kokeilen kaikkea uutta koko ajan ja syön kaikkea mahdollisimman eri väristä. Etsin aktiivisesti uusia reseptejä, opettelen käyttämään tofua ja tunnen energian virtaavan ihan uudella tavalla. Jes!

Todellisuus 1: Syön viitenä päivänä viikossa koululla lounaan hintaan 2,60 ja olen illalla liian laiska tehdäkseni toista lämmintä ruokaa. Elän siis aamupäivällä syödyllä lounaalla, maitorahkalla, paahdetulla ruisleivällä, puurolla ja hedelmillä. Viikonloppuisin teen samaa jauhelihakastiketta alennuksessa olleesta sika-naudasta kuin aina Jarkonkin kanssa. Kolmen kuukauden supernaiseuden ainut kasvisruoka on loppujen lopuksi halloumjuustosalaatti. Onneksi tein sitä sentään kahdesti.


Tavoite 2: Jumppaan hullun lailla monta kertaa viikossa, kehitän kuntoa ja saan jopa lihaksia. Joulukuussa näytän paremmalta kuin ikinä ja lyön mieheni ällikällä!

Todellisuus 2: Aloitan syksyn liikuntakauden todella aktiivisesti ja jumppaan ihan oikeasti parhaimmillaan viisi kertaa viikossa. Homma kulkee ja jaksan uskoa kehittyväni. Ilmojen viiletessä yritän jopa lämmitellä aamulenkkitapaa, mutta reissu Koreaan lyttää kaiken. Kaksi viikkoa ulkomailla ja olen tuhonnut kaikki peilissä kuvittelemani tulokset. Liikunta tuntuu taas pahalta ja jumpassa tekee mieli vain itkeä, kun kaikki muut ovat upeampia ja vahvempia. Kehoni ei kehity mihinkään suuntaan ja näen peilissä vain ällötyksen, joka on parissa vuodessa muuttunut omissa silmissään järkyttävästi ja järkyttäväksi. Nielen ylevät haaveeni supertimmeydestä.


 Tavoite 3: Tässä supetyttökodissa ei nimittäin pölypallot pyöri! Kämppä tulee olemaan priimakunnossa koko neljä kuukautta ja ainakin kerran viikossa häärin läpi asunnon imuri ja pölyhuiska suihkien. Freesi koti, freesi elämä. Heti ekana yksinelopäivänä muutettu sisustus saa rinnalleen ehkä jotain uuttakin muutosta...

Todellisuus 3: Siivoan ekana päivänä hullun lailla koko kodin edustuskuntoon ja myhäilen tyytyväisenä. Go girl! Seuraavaa tiskikertaa odotetaankin sitten kaksi viikkoa, imurointia kuukausi ja jääkaappiin unohtunut hernekeittökin saa jatkaa muhimistaan vielä joitakin viikkoja. Siis jo muhitun kolmen kuukauden lisäksi. Samalla pyykkipinot kasvavat, koska likaan samansävyistä pyykkiä todella hitaasti, ja lopulta joudun kaivamaan tummia sukkia pyykkikopasta käden kaapaissessa tyhjää sukkahyllyltä. Löydän myös allaskaapistani hiiren, mikä saa oloni hyvin saastaiseksi, vaikka oikeasti Minnin muutto ei minun vikani olekaan. Pitäisi silti siivota useammin, tiedän.

                    

Tavoite 4: Opiskelen hullun lailla ja tulen lopultakin siksi lääketieteen opiskelijaksi, joka olen aina halunnutkin olla. Päden koulussa tiedoillani ja aiheutan ympäristölle tietämättömyyden tuskaa olemalla jatkuvasti luentojen tasolla.

Todellisuus 4: Olen oikeasti parempi opiskelija! Nappaan parista kurssista neloset ja koen hetkittäin osaavani jotain ihan oikeasti. En edelleenkään ole superopiskelija ja ympäristö tuottaa minulle yhä enemmän tietämättömyyden tuskaa kuin minä ympäristölle, mutta eteenpäin mennään silti. Onneksi tässä lajissa petraamista on pakko jatkaa, jos tästä koulusta haluaa päästä joskus kunnialla ulos.


Että silleen tämä minun supersyksy...

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Vaatteidenvaihtoilta

Biologit ovat mahtavia. Tuohon ei ole muuta lisättävää kuin, että olen valtavan iloinen, että aloitin bilsan Turussa juuri syksyllä 2012 noiden ihmisten kanssa. Maanantaina osallistuin aktiviteettiin, joka heidän kanssaan tuntui maailman luonnollisimmalta ja vaati tapahtuakseen vain yhden facebook-huutelun, vaikka ainoastaan supermuotiblogeissa touhua nähneenä olin epäileväinen. Meillä oli vaatteidenvaihtoilta.

Olin aluksi hyvin epäileväinen, että jaahas jaahas mitenköhän tämä toimii, ovatko tuomani vaatteet liian huonoja, sopiiko minulle edes kenenkään vaatteet ja tykkääkö kukaan mistään tuomastani jnejne. Minä osaan repiä huolta ja stressiä ihan kaikesta... Kaiken kaikkiaan minusta olisi vain ollut hurjan ikävää kerätä itse hienoja löytöjä, jos en kykenisi tarjoamaan mitään vastalahjaksi.

                           

Onneksi murehdin taas turhaan kaikesta. Kaikkien vaatteet olivat aivan samantasoisia perusvaatteita sisältäen yksittäisiä helmiä ja kooltaan olimme hämmästyttävän yhteensopivia. Osalle omat vaatteet vain olivat käyneet liian isoiksi ja toisille liian pieniksi, mutta vaihto toimi loistavasti. Itselle suurin shokki oli laittaa kiertoon alunperin Lindexin tummansiniset chinot, joita pidin jalassa ihkaekana koulupäivänä Turussa aloittaessani bilsan laitoksella. Silloin housut olivat rennon löysät, mutta toissapäivän sovituksessa reidet olivatkin tiukat, eikä kyse ikävä kyllä ole kyykkäämisen tuomista muutoksista. Olen hitaan varmasti lihonut, vaikka liikuntaa olen harrastanut enemmän kuin miesmuistiin. Katkera nainen täällä hei! Noiden housujen kohdalla on kuitenkin kyse superkierrätyksestä, koska itse ostin ne aikanaan kirpparilta Kuopiosta, uudenveroisena mutta kirpparilta anyway, ja nyt housujen matka jatkui edelleen eteenpäin.

                              

Minulle ilta oli jättipotti, koska löysin kokonaisen vaatekaapin kaverini lattialta. Sain Vilan mustan pitsitopin, jollaisen olen aina halunnut, mutten ole hennonut ostaa, mustan kynähameen, joka istuu täydellisesti olematta kuitenkaan ylijäykkis, kevyen kuviollisen kesämekon ja korkeavyötäröiset farkut. Farkut ovat koko setin jännin juttu, koska olen aina halunnut yli navan nousevat farkut, mutta en ole koskaan uskaltanut ostaa, koska olen pelännyt niiden jäävän kaapin perälle. Nyt minulla kuitenkin on sellaiset ja laitoin ne ilolla jalkaan heti eilen. Tietysti tunsin pyllyni hetkittäin aivan valtavaksi (mikä oli syy etten ollut ostanut farkkuja itse), mutta selkä suorana kulkiessani ja tennareiden läpsyessä vasten Medisiinan lattiaa, jouduin olemaan tyytyväinen. Tuntui hyvältä.

Kuvatodisteita housuista ei marraskuisessa Suomessa paljon oteta, mutta sen sijaan housujen parina ollut onnellinen yläosa voidaan nähdä alla.

                               

tiistai 25. marraskuuta 2014

Yllätysboxi

Äitini on harrastanut selviytymispakettien lähettelyä koko meidän Turussa asumisen ajan. Suurin piirtein kaksi kertaa vuoteen olen saanut viestiä, että laitoin paketin tulemaan, käyhän lähipäivinä hakemassa pois pyörimästä. Yleensä toinen paketeista on osunut aikaan ennen vappua ja toinen ennen joulua, koska joulukuussa täytyy päästä availemaan joulukalenteria, (jonka karkit äitini tietysti minulle lähettää,) ja toisaalta synttärini ovat joulukuun alussa enkä niin lähellä joululomaa yleensä ole reissaillut Kuopioon päin.

Tänä vuonna tuttu kaava toistui ja eilisaamuna sain soiton, että täällä olisi sinulle paketti noudettavissa. Selvitymispakettihan ei siis reissaa perinteisen postin kautta vaan sen tiet ovat mystisemmät, mutta tämän tekstin kannalta hyvin toissijaiset.

Oleellisempaa on ilo ja riemu, jonka paketin avaaminen jälleen sai aikaan.

                  


Kyllä. Paketti todella sisälsi deodoranttia, urheilutopin, sukkahousut, sinappia, kuivahedelmiä, tummaa suklaata, suihkusaippuaa, mustaherukkarommia, kaakaota, vispilän, D-vitamiinia ja savustettua paprikajauhetta ihan näin vain muutamia mainitakseni. Parasta boxissa onkin juuri sen arkinen yllättävyys, koska vaikka laatikko ei sisällä kultaa ja timantteja, se sisältää kaikkea mitä ei itse tajuaisi tai haluaisi omin rahoin hankkia. Kuten vaikka rusinoita. Tai vaniljamoussea.



Välillä äidit vaan on parhaita <3

maanantai 24. marraskuuta 2014

Lääkiksen eka vuosi part. 2

Hiukan roikkumaan jäänyttä jatkoa postaukselle Lääkiksen eka vuosi part. 1

Joululoma on luojan kiitos pitkä, että TLRT:n traumat ehtii unohtaa ja toisaalta valmistautua ekan vuoden pelätyimpään kurssiin LBM:ään. Lääketieteellinen biokemia ja molekyylilääketiede on tasan niin kamalaa kuin nimestä voi päätellä, mutta ensimmäisen puolikkaan herrasmiesopettaja saa kurssin lähtemään yllättävän kivuttomasti käyntiin. Luennot ovat sujuvia ja ensimmäiseen välitenttiin marssin jotain jopa opiskelleena. Painotan sanaa jotain, koska kakkonenhan sieltä tentistä napsahti, kuten kaikista aiemmistakin. Toisella puoliskolla iskee taas tuttu epätoivo: tätä on vaan liikaa opittavaksi ja tuntuu ufolta opetella lipidisynteesiä, kun sitä ei saa sidottua mitenkään mihinkään käytännön työhön. Opettelen nippelintarkkaan ulkoa glykolyysin ja sitruunahappokierron entsyymejä unelmoiden, että niiden händlääminen vie minut lähemmäs suoritusmerkintää. Missaan ekan varsinaisen lopputentin Pyhän laskettelureissun takia, mutta tentin tulokset eivät ainakaan vähennä lukupainetta: neljäsosa meidän kurssista kurvaa uusintaan.
Opiskelen tosissani, teen muistiinpanoja, piirrän kuvia ja selitän asioita itselleni ääneen, mutta tiedän silti koko ajan, että kaikkea en ehdi oppia. Jää tenttikysymysten varaan selvitänkö kurssin vai odottaako elämäni eka uusinta. Ei odota, vaan turvallinen kakkonen kilahtaa opintorekisteriin, jes!


Solutaso ja molekyylit jätetään taas enemmän taka-alalle ja siirrytään palikkalinjalle, kun RR:n (Ruuansulatus ja ravitsemus) kurssi alkaa. Kuituja kannattaa syödä ja vitamiinilisiä ei tarvita. Jos edellisessä kurssissa tuntui, että asiat menevät yli hilseen, tässä kurssissa palataan perusasioiden äärelle, hiukan jopa liian palikkatasolle. Ihmisten luennoilla käynti-into romahtaa, kun luennoitsijat latelevat itsestäänselvyyksiä ja luentojen syvin raamattu tuntuu olevan uudistuneet ravitsemussuositukset 2014. Hyödyllistä asiaa varmaan joo, mutta.... Kurssin sisältö ei oikein riitä tyydyttämään tiedonhimokkaita medisiinareita. Minulle liibalaabailu sopii ja tykkään kurssista niin paljon, että intoudun hakemaan ravitsemustieteen valinnaispolulle. Polulla vastaan tulevista aiheista minua houkuttaa erityisesti syöpä- ja lapsipotilaan ravitsemus. Ei kuulosta enää yhtä liibalaabalta, kuin metabolisesta oireyhtymästä kärsivän diabetespotilaan ohjaus: "syö vähemmän makkaraa ja enemmän kasviksia."
Kurssin aikana pääsemme myös terapiomaan itseämme, kun suoritukseen kuuluu 3 päivän ruokapäiväkirja. Surkeasti päiväkirjan täyttäminen jää itselläni roikkumaan niin, että viimeiset mahdolliset päivät osuvat pahimpaan speksisumppuun, joten ruokapäiväkirjani näyttää melkoisen karulta: donitsi, nuudelit, karkkia ja bagelia. Niillä elän kolme päivää ja esseessäni ulisen, miten päiväkirja osui huonoon rakoon ja miten tuo ja tuo asia ravitsemuksessani on säälittävällä tolalla. Vitamiinit ja kuidut menevät laskentaohjelman mukaan niin pahasti miinuksella, että ihme että ylipäätään pysyn pystyssä samalla kun hiilarin saanti hipoo pilviä. Eh... Hetken tuntuu pahalta ja vannon muutosta, mutta viikon sisään tuska onneksi hälvenee ja kykenen jatkamaan normaalin saastan syömistä.


Kun RR on lusittu päästään taas enemmän tositoimiin VHN:nnän parissa. Sydämen, keuhkojen ja munuaisten toiminta ei kuulosta enää turhalta jaarittelulta vaan hyvinkin läheltä potilasta liippaavalta, sydänongelmia kun tästä maasta löytyy. Opiskelen jälleen aivan liian vähän ja selittelen nolona EKG-seminaarissa, kun en osaa tulkita juonnepotilaani EKG:tä lainkaan ilman muistiinpanojani. Isoon osaan kurssiamme iskee kuitenkin todellinen opiskeluinto ja lähipiiristäni löytyykin yllättäen huvikseen EKG-kirjan opiskellut asiantuntija, joka vain naureskelee tuskailulleni. Jälleen hyvällä tuurilla läpäisen kuitenkin tentin jopa kolmosen arvoisesti, mikä tuntuu hiukan väärältä. Saada nyt vuoden paras arvosana tästä aiheesta, jota en oikeasti osaa melkein yhtään. Vannon pyhästi opettelevani EKG:n myöhemmin, koska sen merkitystä ei varmaan voi tarpeeksi korostaa. Yksinkertainen tutkimus, mutta kertoo hurjasti potilaan sydämen tilasta. Jos vain osaisi tulkita käppyrää. Kardiovaskulaari-valinnaispolulle hakevien keskuudessa VHN aiheuttaa vielä ekstrapainetta, koska suositulle polulle valitaan vain VHN:ssä parhaiten menestyneet. Onneksi ravitsemuspolulla on tilaa...


VHN:n jälkeen uskaltaa taas hengittää. Endokrinologia päättää ykkösvuoden parin viikon mittaisella minikurssilla, joka vanhempien opiskelijoiden mukaan on melko helppo. Näin onkin ja 99% kurssistamme kalastaa tentistä vitosen, loppujen saadessa nelosen. Kurssin alussa alan kerrankin opiskella tosissani oikein Oppiportista saatavana olevan Duokkarin  kirjan kanssa, kunnes totean kirjan olevan aivan liian laaja muutaman viikon kurssin kannalta. Lopulta tenttiin lukuni koostuu Aurajokirannassa istumisesta ja kaverini luonnoimisesta muutaman oluen ohessa.

Lopulta vuosi on kaikin puolin hyväksytysti purkissa. Hip hip hurraa ja päättäreiden kautta kohti kakkosta!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kuukausi (taas)

Kirjoitin heinäkuussa kuukausi ennen Jarkon lähtöä panikoivansävyisen postauksen huolesta, kuka hipsuttelee selkääni ennen nukahtamista, kuka varmistaa että pääsen elossa baarista kotiin ja kuka saa kodin tuntumaan kodilta. Nyt noin kolme kuukautta viisaampana jäljellä on enää tasan kuukausi poikaystäväni paluuseen, ja voin vain ihmetellä ajan kulumista. Tämä oli helpompaa kuin ikinä kuvittelin, ja olen itsestäni ja meistä ylpeämpi kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Itsenäistymisriitistä tämä on käynyt kummallakin, vaikka toisella hiukan rajumpana mallina täysin yksin uudessa maassa, mutta hankalaa tämä ei ole ollut. Olen aina tiennyt, että tämä erossaolo päättyy joskus, ja toisaalta olen tiennyt, että tämä on yksi puolisoni suurimpia unelmia. Olen koko ajan tiennyt hänen nauttivan jokaisesta sekunnistaan Koreassa, ja niinhän se menee, että mikä tekee rakkaasi onnelliseksi, tekee sinutkin.


Jarkko on tänään ollut 87 päivää poissa kotoa. 28 päivää ja hän tulee olemaan takaisin Suomessa. Todennäköisesti 30 päivää ja hän tulee olemaan kanssani samassa kaupungissa. Pysyvästi.


Olen yllättänyt itseni sietämällä tätä erossaoloa ja toisaalta yksinoloa näin hyvin. Kuvittelin, että vikisisin ikävääni jatkuvasti, mutta totuus on, etten ole yhtäkään kyyneltä ikäväni takia vuodattanut. Jarkko palaa kyllä ja parempana kuin koskaan, koska tuollainen matka jättää varmasti jälkensä, enkä usko jäljen olevan huono. Aika on soljunut eteenpäin hurjalla vauhdilla, mutta tuntuu välillä hämmentävän ristiriitaiselta, koska joitakin asioita ajatellessa tuntuu, että hetkestä on ikuisuus, mutta toisaalta taas tuntuu, että joistakin jutuista on aivan hetki vain. Ymmärrättekö? Kun mietin Jarkon lähtöpäivää, tuntuu, että se oli aivan äsken, mutta kun alan miettiä, mitä kaikkea onkaan mahtunut sen ja tämän hetken välillä, hämmennyn. Aikaa on todella kulunut se kolme kuukautta. Loppukesä on muuttunut syksyn kautta talveksi, HRT:n kurssi AR:n ja IKK:n kautta PATO:ksi, kotisohva harmaasta kermanvaaleaksi ja minä blondista ruskeahiuksiseksi.


Tämä päivä on ollut ikäväpäivä. Kaiken edellisessä postauksessa tohisemani jouluhumun keskellä eksyin tutkimaan hääblogeja. Se oli virhe. Rakkautta siellä, pusujuttuja tuolla, vaaleanpunaisia sydämiä siellä ja pitsimekkoja tuolla. Minä haluan mieheni samaan asuntoon ja samaan elämään kanssani! Tällä hetkellä seurustelemme nimittäin ala-astetyyliin tekstareiden avulla :D Skypettäminen on vähän ontuvaa aikaeron, kiireiden ja häilyvien wifien takia, joten helpointa on muistaa toista viestillä, jonka hän voi lukea, jos osuu sopivan wifin äärelle. En valita, koska tiedän, että tämä loppuu pian, mutta ei tätä oikein parisuhteeksi voi sanoa. Tietysti toisille voi tälläinenkin meno sopia, mutta itse koen tämän hiukan liian etäiseksi tavaksi olla suhteessa pidemmän päälle.
Onneksi jäljellä olevat 30 päivää on lyhyt aika, jos vertaa loppuelämään.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Lumi, talvi, joulu ja mä

Turhaan vouhkataan erilaisten päästöjen aiheuttamisen happosateista, ongelma on sen sijaan lumisateen mukana aivoihin vaeltava joulumato, joka iskee julmasti jo marraskuun loppupuoliskolla.
Nim. Joulukuusi pystyssä, joulusuklaat mahassa, joulutortut pellillä ja glögi kupissa.

                           





                





Varmaan blogin historian suurin pläjäys kuvia, mutta ei tätä viikonloppua muuten voi esitellä. Sisältö kun on ollut tasan ruokaa, lunta ja Turku <3 Sekaan eksynyt Sinuhe kuvastaa epätoivoista yritystä tehdä joulumaisesta löhöilyloikoilusta sivistynyttä.

torstai 20. marraskuuta 2014

Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä

Tämän viikon kovin puheenaihe meidän kakkosten keskuudessa on ollut ehdottomasti lääketieteen historian tentti. On ollut hauskaa, miten oikeat raskaansarjan tentit kuten vaikka syksyn AR (anatominen ruumiinavaus) tai HRT (hermoston rakenne ja toiminta) taisivat hävitä keskustelukiihkeydessä tälle pikkuiselle yhden nopan luentokurssille. Sen verran meitä kuumotti 100 sivun kurssimoniste ja hurjasti vuosilukuja sisältäneet luentodiat. Tämähän on melkein ihan humanismia!

Kurssi on siis seitsemän luentokerran kokoinen puhdas luentokurssi, jossa tavoitteena on oppia lääketieteen kehitys nykyisiin kantimiinsa alkaen muinaisesta Egyptistä ja Mesopotaniasta. Jepjep. Missasin ensimmäisen luentokerran Korean takia, mutta muut kerrat kävin kiltisti kuuntelemassa (paitsi kun unohdin avaimet sisään), koska ihan oikeasti aihe oli minusta mielenkiintoinen. Olen aina tykännyt historiasta, ja mitä verisempää, sitä mielenkiintoisempaa, joten lääketieteen historia kallonporauksineen ei ollut yhtään ikävää kuunneltavaa luennoilla. Opettajammekin oli mukava asiaan syvästi paneutunut vanhempi herrasmies, josta huokui, että historiantutkimus on lähellä hänen sydäntään. Ei siis vielä mitään ongelmaa minun ja MEDS3002-kurssin välissä.


Ongelma alkoi muotoua vasta muutama päivä sitten, kun tutkin viime vuosien tenttitärppilistaa, ja esiin pamahteli yksittäisiä nimiä, vuosilukuja ja ajatusmalleja, joista minun olisi pitänyt osata kertoa enemmän. Noh ei paha vielä, aikaa on. Kriisi kuitenkin syveni, kun ehdin tiistai-iltaan mennessä lukea kurssimonisteesta vain 60 sivua ilman ajatusta alleviivaten ja aikaa oppia kaikki oli torstaihin kello 8.00 asti. Tenttiä edeltävän päivän tavoitteeksi jäi siis vaatimattomasti oppia modernin lääketieteen kehitys ja ymmärtää/takoa muistiin kaikki sitä edeltävä antiikista 1700-luvulle. Tartuin haasteeseen ja tein melkein kuusi sivua muistiinpanoja ja aikajanoja nimeten historian merkkihenkilöitä antiseptiikkamiehiksi, lapsivuodekuumemiehiksi ja tartuntateoriamiehiksi. Vielä tänä aamunakin ennen tenttiä heräsin etuajassa kertaamaan viimeiset nimet ja asiat, joita ylikuormittunut pääni ei pystynyt eilen sisäistämään.

Jaa, että miksikö? Sitä mietin itsekin tenttipaperin kääntäessäni... 

Vastaa neljästä kysymyksestä kolmeen esseemuotoisesti. (Tässä vaiheessa hirvitti. Essee, apua! Kunnes...)
1. Mitkä olivat Celsuksen neljä tulehduksen tuntomerkkiä.
2. Kuinka Andreas Vesalius kehitti lääketiedettä ja millä vuosisadalla hän vaikutti?
3. Tärkeimmät kirurgian nopean kehityksen mahdollistaneet tekijät 1800-luvulla?
4. Suomen lääketieteen ja hoidon keskiajan peruspiirteet.


Jaaaa-a, että essee. Ensimmäiseen vastaukseen vaadittiin neljä sanaa, toisesta selvisi kahdella lauseella ja kolmas kysymys olisi ollut täydellinen noin viiden kohdan luettelolla. Tein tenttiä 10 minuuttia ja istuin jakkaralla peukaloita pyöritellen seuraavat 20 minuuttia ennen luvallista poistumista. Kun kello iski puoli, 98% luentosalissa olleista pomppasi pystyyn palauttamaan papereita. Taisimme jonottaa papereiden palautukseen itse tentintekoaikaa kauemmin.

En missään nimessä valita tentistä, mutta huvittaa vain kaikki se kiihkeä keskustelu, lukeminen, muistiinpanojen tekeminen, merkkimiesten kertaaminen, vuosilukujen tahkoaminen ja kitinä kurssin olemassaolosta, koska loppuhaastajana kaikista pelotteluista huolimatta meitä odottikin tuo, 10 minuutin tentti.

tiistai 18. marraskuuta 2014

You've got a friend in me

Ehdin juuri viime viikolla kehua, miten avainpalvelu toimii TYS:sillä ja nyt he ovat keksineet ihan uuden palvelun, joka vieläpä sisältyy vuokraan. Minun ei tarvitsekaan ikävöidä täällä Jarkkoa yksin vaan TYS salli minulle kämppiksen. Löysin nimittäin eilen keittiön allaskaapistani hiiren. Tai ehkä löytää on väärä sana, koska kasvokkain emme ole vielä tavanneet, mutta eniveis. Hän on kuitenkin ehkä vain ujo, koska pimeässä kaapissa temmellettiin kyllä roskakori kahisten mutta heti, kun yritin lähestyä tuttavuuden tekemiseksi, vaiettiin tyystin. Tämä ei kuitenkaan ole vielä suhteemme rajuin kiistakapula vaan kohteliaiden käytöstapojen puutetta vakavampana ongelmana pidän kämppikseni mieltymystä ulostaa ympäri allaskaappia. Okei ymmärrän, että jokainen saa omassa huoneessaan tehdä mitä haluaa, mutta kyllä minusta tuossa mennään jo jonkun rajan yli. Sama huone on kuitenkin minun ruokailutilani. Toisaalta tungen roskani hänen kämppäänsä, joten ehkä hän vain kostaa kakkaleikeillään. Tai sitten hän onkin joku pervo! Voiko sellaisesta valittaa?

No juu, palataanpa todellisuuteen. Olin oikeasti kauhuissani ja oksennuspisteessä, kun eilen sohvalla istuessani kuulin keittiön suunnasta ääniä. Mietin aluksi, että kas kummaa, kun kuuluu ikkunan läpi ulkoa äänet kovasti ja uteliaana hipsin keittiöön ihmettelemään lisää. Uteliaisuus loppui kuitenkin lyhyeen, kun tajusin, että rapiseva ääni kuuluu minun allaskaapistani eikä ikkunan takaa, ja samantien välähtivät mieleen allaskaapin sokkelin alta muuton jälkeen löydetyt hiirennakit. Tuolloin TYS vastasi ihmettelyyn, että ongelma on poistunut ja kolot tilkitty, joten no worries. Eikä ollutkaan worries ennen eilistä. Allaskaapin lattialla lojuvat hiirenkakat kun alkoivat olla minusta vähän worries.


Panikoin hetken ja kirosin maapallon toisella puolella nukkuvaa Jarkkoa. Miksi juuri nyt, kun olen yksin täällä?? Onneksi äiti sentään sijaitsee samalla mantereella, joten otin hätäpuhelun Kuopioon ja sain vastaukseksi rauhoittelua ja pientä naureskelua. Vinkkeihin tyhjentää rapiseva roskis jouduin sanomaan ei, koska pelkäsin, että vikkelä otus livahtaa ulos heti, jos kaapin oven erehdyn avaamaan. Koko asunnon laajuista hiirijahtia en jotenkin kaivannut kello yhdeksän illalla, kuten en myöskään riskiä joutua nukkumaan hiiren kanssa samassa sängyssä. Kaappi siis tiukasti kiinni ja huoltokutsua ISS:lle.

Joku voisi tuhista, että ei tuo nyt iso juttu ole ja että hiiri on vuosisatoja elänyt ihmisen pöytävieraana, mutta kyllä se vaan on iso juttu. Minun kodissani on hiiri! Hiiri! Saastainen pieni siimahäntä, joka juoksee kauhean lujaa, lisääntyy villisti, elää minun keittiössäni ja syö minun roskani. Se on kuvottavaa! Yök. Yök. Yök. Kestän hiiren ehkä mökkiolosuhteissa viikonlopun ajan, mutta kaupunkikodin täytyy olla tuholaisvapaa, enkä todellakaan ala jakaa keittiötäni papanoita ympäriinsä levittelevän minirotan kanssa. Joten jos TYS, ISS tai kuka tahansa jolle maksankaan täällä asumisesta, voisi tulla tappamaan tuon eliön, olisin kiitollinen. Ja mieluiten mahdollisimman pian, koska tuo rapina on hermojaraastavaa.

Tietty toisaalta kaikilla ei olekaan kämppiksenä Stuart Littleä. Et lälläspöö, mullapa on.

Kuva: http://en.m.wikipedia.org/wiki/Wood_mouse

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Lääkisten välinen säbäturnaus

Tämä viikko oli hurja. Sain hennon otteen arkielämästä ja aloitin taas pienimuotoisen liikkumisen, selvitin IKK:n tentin kunnialla, vaikka ehdin Korea-matkan takia tasan kahdelle luennolle (ei puhuta siitä että tod näk päiväkotilapsikin olisi osannut tuon tentin), etkoilin railakkaasti shakkijuomapelin parissa biologien kanssa, lähdin baarista 6 tuntia 45 min ennen tentin alkua, katsoin leffaa kavereiden kanssa ja matkustin kurssini kanssa Helsinkiin rökittämään muita lääkiksiä sählyturnaukseen. Hurja viikko, mahtava viikko.

                               

Rökitys säbässä jäi vähän puolitiehen, koska hävisimme molemmat pelimme Tamperetta ja Helsinkiä vastaan, mutta periaattessa juhlimme kuitenkin sm-pronssia sählyssä ja sm-kultaa kannustuksessa, koska muilla joukkueilla ei ollut tsemppareita laisinkaan ja Kuopio ja Oulu eivät saapuneet koko turnaukseen :D Minä olin rehellisesti tosi pettynyt, etteivät pohjoisen joukkueet saapuneet ollenkaan, koska kerrankin, kun minä uskaltaiduin johonkin mukaan, olisi ollut hauska nähdä vieraampiakin naamoja. Tai toisaalta tuttuja naamoja, jos Kuopion jengiin olisi osunut vaikka joku tuttu. Ei sillä tietysti, että kyllä oma kurssinikin osaa olla vielä paikoittain liian vieras, eli ehkä tämä meni tälläisestä kurssiparisuhdeleiristä. Tilanne oli kuitenkin se, että hallilla oli noin 30 aurislaista (eli me C. Auris), 11 tamperelaista, 12 helsinkiläistä, tuomari ja hyvin kyllästyneen oloinen Attendon edustaja. Jatkoilla tilanne oli vieläkin heikompi, koska paikalle Helsingin lääkiksen kerhotilalle saapui samat noin 30 aurislaista ja noin 10 tamperelaista. Vietimme siis melkein typistettyjä kurssibileitä vähän normaalista poikkeavassa osoitteessa, Tivoli vaihtui Euphoriaan.

                               

Mutta en valita. Jos valittaa nauttiessaan ovelta-ovelle -bussikyydistä kaupungista toiseen, jännittävän sählyturnauksen seuraamisesta, ilmaisesta lounaasta ja illallisesta, muutamasta tarjotusta juhlajuomasta, loistavasta seurasta ja kattoterassinäkymästä yli Suvilahden, on kohtuuton ja hölmö. Enkä ole kumpaakaan, joten tyydyn olemaan vain yksinkertaisen riemuissani, että kyseinen reissu meille järkättiin, että lähdin sinne mukaan ja että niin moni muukin meistä lähti sinne mukaan, koska Turku oli tuon turnauksen ehdoton henkinen voittaja.


Kaiken ihanuutensa lisäksi reissu opetti minulle taas uuden ulottuvuuden turkulaisuudestani. Sen lisäksi, että Helsingin näkeminen muistutti taas minulle, miten rakastankaan Turkua, rakastan nyt myös enemmän kouluani, joka on juuri Turussa. Meillä oli keskenämme hauskaa, me nauroimme ja pelasimme kurssijoukkueella muiden kaupunkinen kaikista kursseista koottuja all stars -joukkueita vastaan hyvin tiukasti. Ymmärrän kyllä Tampereen pelaajien paljastaman pointin, että heidän karsintaturnauksensa voittaneet kutoset ovat viikonloppuisin paljon kiinni töiden takia, ja all stars -joukkue oli ainut mahdollisuus, mutta se ei vähennä ylpeyttäni meidän joukkueesta ja tunnelmasta. Vannon rakkauttani edelleen myös meidän ikiomalle Tivolille, koska Helsingin Euphoria ei räjäyttänyt tajuntaani. Tiestysti jumalaisen upeasta kattoterassista täytyy olla hiukan (ja aika paljonkin) kateellinen, mutta kyllä muuten Tivoli vetää pisteet kotiin. Meillä on hienompi sauna, siniset seinät tekevät tilasta tunnelmallisemman ja pöytäfutishuoneen nuhjuiset sohvat kotoisampia. Hyvä Turku!

  

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kulttuurimatkalla kylän tuolla puolen

Lukitsin tänään itseni ensimmäistä kertaa ulos omasta kodistani. Odotin suurempaa dramatiikkaa, mutta en nähnyt yhdenkään pommin räjähtävän, kun oivalsin unohdukseni pyörävaraston ovella seisoessani. Minulla ei ollut edes kiire mihinkään! Tuntui melkein liian helpolta kääntää vain converset luentosalin sijaan TYS:in toimistoon ja hakea vara-avain. Paniikkikaan avaimen hukkaamisesta ei ehtinyt iskeä, koska muistin samantien, miksi avaimeni ei roikkunut nipussa muiden mukana. Lenkkeily, tuo kaiken pahan alku. Suuremmat voimat yrittävät selkeästi vinkata, että jätä se juokseminen sikseen.

TYS on onneksi virka-aikaan avaimensa unohtavalle opiskelijalle armollinen: vara-avaimen saa hakea YO-kylässä olevalta toimistolta aivan ilmaiseksi. Ilta-aikaan tai viikonloppuisin ovenavauksesta rapsahtaa kai 80 euron lasku, joten kannattaa tarkkaan valita minä päivänä lähtee lenkille ja irrottaa kohtalokkain seurauksin avainnipusta kotiavaimen, jonka sitten unohtaa eteisen pöydälle lojumaan. Suosittelen itse tiistai-iltaa.

YO-kylän toisella puolella tulee vierailtua aika harvoin, koska koti, koulu, jumpat, reitti keskustaan ja lähikauppa sijaitsevat kaikki eri puolella eikä Ylioppilaskylän arkkitehtuuri ole niin kaunista, että sitä viitsisi lähteä ihan asioikseen ihailemaan. Tänään kuitenkin ajattelin kulttuuriretkeillä, koska toiselle puolelle oli joka tapauksessa mentävä hakemaan ja palauttamaan vara-avainta. Retkeni oli hyvin suppea, mutta uskon kuitenkin saaneeni käsityksen länsipuolen elämäntyylistä, koska keskityin jokaisen lajin selvitymisen kannalta hyvin tärkeään elämän osa-alueeseen, ravinnonhankintaan.

Kävin nimittäin kaupassa.


Meidän puolella kylää on kaksi Siwaa, mutta toisella puolella on vain pikkuinen K-kauppa Kylävalinta, joten kyseessä on täysin eri kulttuuri, vaikka maantieteellisesti nämä alueet sijaitsevatkin hämmentävän lähekkäin. Olin siis vieraalla maalla, mutta yllättäen ostoksia keräillessäni huomasin, että kauppa on kuitenkin melko samanlainen kuin meidänkin. Kunnes pääsin kassalle. Kassalla kaikki oli toisin. Miksi meidän lähikaupassamme on myyjinä vain naisia, mutta toisella puolella minua palveli noin omanikäiseni komea nuorimies? Tämähän on aivan epäreilua! Lompakkoakaan ei viiltänyt maksaa ostoksista pientä lähikauppalisää yhtään niin paljon kuin omassa pikkusiwassa asioidessa, kun myyjä hymyili iloisesti. 

Taidan laittaa TYS:sille muutoshakemuksen. Minä tahdon länteen. Siellä on kaikki paremmin.

maanantai 10. marraskuuta 2014

A-L-A-S-T-I

Isketään nyt pöytään tämän Krista ruikuttaa/jauhaa -trilogian toistaiseksi viimeinen osa.

Toistaiseksi tapahtunutta: Krista kirjoittaa Sykkeen avausjaksosta kiivastuneena vihaisen postauksen, joka jaetaan Sykkeen virallisella facebook-sivulla. Tämän seurauksena Krista saa tekstiinsä kymmeniä kommentteja, jotka epäilevät hänen medialukutaitoaan ja ovat jyrkästi eri mieltä tuohtumuksen tarpeellisuudesta. Kommenttimäärät kasvavat sekä tekstin kommentti-osiossa, että Sykkeen facebook-sivun kommenttiboksissa, ja Krista alkaa ahdistua. Olenko minä todella ainut, joka on tätä mieltä? Seuraavaa, alkuperäistä paremmin avavaa, tekstiä kirjoittaessaan, Krista ryhtyy epätoivoisiin toimiin ja jakaa "kohutekstinsä" omassa facebookissaan, saadakseen varmuuden, ettei hän yksin pitänyt jaksoa typeränä. Samalla hän jakaa ns. salaisen projektinsa 364 facebook-kaverilleen, joiden joukkoon mahtuu tuttuja ala-asteesta juuri tavattuihin.

Muistan, miten yläasteen terkkarin odotushuoneessa oli valistusjuliste, joka pyrki korostamaan henkisen yhteyden tärkeyttä nuorten seksuaalisessa kanssakäymisessä. Jotenkin tuo juliste ylevine tavoitteineen palasi mieleeni, kun läjäytin salaisen kirjoitusprojektini julkiseksi viime viikon keskiviikkona.

Vaatteet päälläkin voi olla alasti.


Tässä mä nyt oon. Alasti. En ole vuodattanut blogiini koko sieluani, mutta melko ison palan persoonastani, asenteistani, elämästäni, kodistani, tunteistani, vioistani ja ajatuksistani kuitenkin. Rakastan kirjoittaa ja olen syitä blogin olemassaoloon pohtinut jo aiemmin, joten tämän kirjoituksen suunta on muualla. Nyt jokaisella kaverillani on mahdollisuus lukea kaikki, mitä ole itsestäni jakanut. Kieroutunutta kyllä, mutta se tuntuu paljon pelottavammalta kuin ventovieraiden lukijoiden olemassaolo. Joku, joka tuntee todellisen minäni saa nyt mahdollisuuden verrata näkemäänsä todellisuutta blogini luomaan todellisuuteen. Entä jos he ajattelevat, että huijaan? Että en olekaan todellinen kummassakaan todellisuudessa? 

Olen kirjoittanut koko ajan omilla kasvoillani ja nimelläni. Blogi on myös ollut julkinen koko olemassaolonsa ajan, joten periaatteessa kaikki tuttuni ovat jo voineet nähdä salaisena pitämäni maailman, mutta epäilen silti tämän todennäköisyyttä. Kuitenkin tämän syksyn aikana piiloni on alkanut pikkuhiljaa rakoilla, kun tuoreet fetukset alkoivat nykiä hihasta, että hei mä oon lukenu sun blogia ja yksittäiset kaverit eksyivät tänne vahingon kautta. Paha siinä vaiheessa on kieltäkään, vaikka joka kerta sydän on hypännyt kurkkuun ja tehnyt mieli vaan kadota paikalta. Yhä enemmän alkoi kuitenkin tuntua, että aikapommi tikittää ja tieto leviää, mikä taas on hölmöä, koska ei minulla ole mitään salattavaa. Parempi siis ehkä itse pamauttaa kuvio pöytään. Tai seinään kuten tässä tapauksessa.


On se kuitenkin noloa. Miettiä muita lukemassa minun kirjoittamiani tekstejä. Samanlainen fiilis, kun unessa tajuaa, että on alasti koulussa ja mitään ei ole tehtävissä. Kaikki on näkyvillä, tavara tyrkyllä jne. Väitän osaavani kirjoittaa, mutta tietysti taito on lukijan silmissä ja korvien välissä. Ainakin tykkään kirjoittaa. Valokuvata en osaa, enkä edes omista iphoen kameraa laadukkaampaa kameraa. Tämä blogi ei todellakaan ole silmäkarkkia. Aivan blogin alkutaipaleelta löytyy niin noloa matskua, etten itse pysty niitä edes katsomaan. Tekee liian kipeää näyttää edes itselleen, miten kovasti sitä on yrittänyt olla jotakin. Kaikesta tuskasta huolimatta olen roikottanut noita ikivanhojakin postauksia mukana, koska ilman niitä en nyt olisi tässä. Ja niihin verrattuna kaikki on kehitystä :D Vaikka blogini on pullollaan typerääkin materiaalia, tykkään tästä ja tämä on harrastukseni. Blogi tulee pysymään julkisena tulevaisuudessakin, joten se on edelleen kaikkien luettavissa. Voin vain toivoa hienotunteisuutta, koska tuntuisi kaikkien riskien tiedostamisesta huolimatta kipeältä päätyä luen, koska se on niin järkyttävän typerää matskua -sarjaan. Mieluummin ei lue ollenkaan ja hakee myötähäpeäorgasmit jostain muualta.

Kiitos ja tervetuloa.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Julma kuukausi

Olen viimeisen viikon aikana alkanut ymmärtää ihmisiä, joiden on ihan aikuisten oikeasti vaikea kestää tätä Suomen syksyä ja sen mukanaan tuomaa pimeyttä. En ikinä ennen ole pitänyt syksyä ongelmana, mutta tänä vuonna 2014 asiat ovat näköjään toisin. En ole masentunut, mutta huomaan olevani hukassa. En saa mitään tehtyä ja mikään ei huvita. Paitsi syöminen ja nukkuminen, mutta niitäkään ei saisi enää oikein harrastaa, koska vietin juuri kaksi viikkoa lomaillen ja nyt olisi aika maksaa takaisin tuota lomaa. On aika kärsiä.

                   

Lykkäsin koko kuluneen viikon tiskaamista, jumppaan lähtöä ja siivoamista. Lykkäsin koko elämäni uudelleenaloittamista. Ruuanlaitosta luistin syömällä joka päivä koululla ja torstaina kehitin lusmuiluun uuden ulottuvuuden karkaamalla ex tempore Kuopioon. Jätin siis taakseni koko Turun tiskikasoineen ja pimeine katuineen. Olen viimeiset 1,5 viikkoa väistellyt todellisuutta, arkea ja rutiineja keksimällä tekosyitä, miksi tuon voi jättää myöhemmäksi ja on paljon tärkeämpää tehdä tämä kuin tuo, ja lopulta huomaan, että en illan aikana ole muuta tehnytkään kuin tuijottanut telkkaria ja kuunnellut musiikkia. Kuulostaa tosi syysmelankoliselta varsinkin, jos yhtälöön lisätään hyöryävä glögimuki, mutta tämä ei ole yhtään syksypornoa vaan pimeyden ja yksinolon luoma aloitekyvyttömyyden suo. Jarkon poissaolo tuntuu hyvin selkeästi. Kun on saanut kaksi viikkoa elää lomaunelmaa toisen kaulaa metropysäkillä tuoksutellen, on yhtäkkinen musta Suomi-syksy yksin elettynä julma. Marraskuu, kuoleman kuu. Alan ymmärtää tämän.

                          

Onneksi tämä mustuus on ohimenevää, niin päässäni kuin kaduillakin. Joululomaan on viisi ja puoli viikkoa, Jarkon tuloon vajaa seitsemän, synttäreihin neljä ja marraskuun loppuun kolme. Kolme viikkoa seisoo vaikka päällään, jos niikseen on. Vaikka en edes osaa seisoa päälläni. Tai edes käsilläni.

Onneksi on stressilomat Kuopioon ja koirakuvia.


Postauksen nimi on muuten lainattu nuorena lukemastani Tapani Bagen ja Karo Hämäläisen kirjoittamasta kirjasta, joka synnytti monivuotisen rakkaussuhteen nimeen Ola. Lukiossa aloitettu espanja sittemmin pilasi tämän rakkauden.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Shokki

Shokki = Šokki (myös sokki tai shokki < ransk. choc) on lääketieteen termi, jolla on useita toisistaan eroavia merkityksiä. Yleisimmin šokilla tarkoitetaan verenkiertošokkia, mutta sanalla tarkoitetaan myös esimerkiksi reaktiota äkilliseen henkiseen iskuun. Yhteistä kaikille šokkityypeille on, että ne suojaavat elimistöä äkillisen kriisin (joko fyysisen tai psyykkisen) sattuessa kohdalle.

Kävin ihan tarkistamassa wikipediasta, etten vain käytä lääketieteellistä termiä väärässä asiayhteydessä, koska minähän en kuitenkaan mitään mistään tiedä, kun en ikinä ole sairaalaan työmielessä astunut. Olen vain naiivi lääketieteen kakkosvuoden opiskelija, joka haluaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, mutta ehei sekin on väärin, koska pitäisi kiltisti uskoa, että lääkärit ovat hoitajia pilkkaavia hirviöitä ja hoitajat aliarvostettuja taitureita. Samalla täytyisi antaa Ylen Syke-sarjalle jokin vuoden parhaan kotimaisen draamasarjan palkinto, vaikka ohjelman juoni on ennalta-arvattava, näyttelijät kankeita ja yleistykset liian alleviivaavia. Parasta tietysti olisi, jos olisin vain pysynyt koko ajan hiljaa.

Entä, jos en suostu?

Syke jakoi edellisen ohjelmaa käsitteleen postaukseni facebook-sivullaan, mistä seurasi blogini historiassa ennennäkemätön katselija- ja kommenttivyöry. Mistä seurasi minulle shokki, koska ihmiset olivat kovasti närkästyneitä.

"Mitäs jos se blokkaaja menis sinne sairaalaan töihin, eikä arvostelisi kyseistä sarjaa oksettavaksi ja sanoisi sitten vasta onko upeaa sanoa opiskelevansa lääkiksessä ja työskennellä sairaalassa."

"Oi voi. Mä luulin, että enää vain Salkkareissa ja Kaunareissa ihmisillä menee fakta ja fiktio sekaisin."
"Jepjep, kyllä ne vaaleanpunaiset lasit siitä naamalta tippuu ku tämä kirjottaja pääsee sairaalamaailmaan tutustumaan, ja varsinkin opiskelijan roolissa, hahah! Oksettavaa, it is."

En ala sen enempää ylläolevia ruotia, koska minulla on paljon muutakin sanottavaa, mutta mietin vain, että pitäisikö minun nyt siis ottaa ne v.pun. lasit pois päästä vai laittaa ne päähän, kun kommentit ovat keskenään tämän suhteen ristiriidassa. Osan mielestä sekoitan faktan ja fiktion, toisten mielestä kaipaan kunnon herättelyä todellisuuteen... Ehkä saan valita.

Oli siis virhe sanoa, etten halua kuvitella tekeväni töitä sairaalassa, jossa hoitajat ja lääkärit vihaavat toisiaan. Ymmärrän. Sanottuani tuon leimauduin naiiviksi lääkisopiskelijaksi, jonka pitäisi mennä oikeasti sinne sairaalaan töihin. Lohdutuksen sana kommentoijalle: sinne minä olen koko ajan matkalla, mutta vielä eivät päästä. Se, etten ole nähnyt sairaala-arkea ei kuitenkaan muuta faktaa, että en oikeastaan haluakaan nähdä tuollaista sairaala-arkea. Pitäisikö minun todella purematta niellä, että hoitajien ja lääkäreiden kuuluu vihata toisiaan eikä asiaan ole luvallista hakea muutosta? Miksi ihmiset haluavat niin tiukasta pitää kiinni kusipäälääkäri vs. hoitaja -mielikuvista, kun minä vain haluaisin kuilun kapenevan? Minä tiedän, että sairaaloista löytyy hirviökirurgeja, mutta haluan myös uskoa, ettei niitä olisi pakko olla. Ihan oikeasti, olenko minä ainut, jonka mielestä Sykkeen sairaalamaailma (oli se totta tai tarua), jossa lääkärit ja hoitajat ovat jatkuvasti napit vastakkain, on oksettava. Ei minkään työyhteisön kuulu olla sellainen, mutta kun erehdyn kritisoimaan asiaa, saan vastaani hyökyaallon, joka komentaa minut sairaalaan kyynistymään. En minä tahdo kyynistyä! Minä tahdon olla hyvä lääkäri, joka kykenee tasapainoiseen yhteistyöhön muiden kanssa, ja koen, että minulla on siihen oikeus. Make love, not war.

Oli myös virhe lääkisopiskelijana kommentoida sarjaa, jonka tarkoitus on nostaa esiin aliarvostettuja sairaanhoitajia. Nyt olenkin lääkäripyrkyri, joka ei kestä, että omaa ammattiryhmää vähän pilkataan ja aikaisemmin lytättyjä sairaanhoitajia vuorostaan nostetaan ansaitusti jalustalle. Niin sitähän minä juuri tarkoitin... Mutta entä, kun minusta tuo Ylen Syke ykkösjakson perusteella vain oli heikkoa draamaa, joka sortui juonen ennalta-arvattavuuteen ja ennen kaikkea typerän alleviivaavaan lääkäriläppään. Kestän lääkäreiden mollaamisen, koska teen sitä jatkuvasti itsekin, mutta en kestä, että se tehdään typerästi katsojaa aliarvioiden. Sairaanhoitajille annan kaikki arvostuspisteet ja tykkään ohjelman näkökulmasta sairaalamaailmaan hoitajan silmin. Kyse ei ole siis asennevammastani lääkäriyttä/hoitajuutta kohtaan vaan puhtaasti siitä, että toistaiseksi Syke on minusta vain ollut huono sarja.

Tietysti en tästä mistään olisi saanut vielä sanoa mitään, koska takana on vasta yksi esitetty jakso, mutta tuon typerän ylikorostetun lääkäri vs. hoitaja -asetelman takia en voinut hillitä itseäni aiemmin, enkä myöskään nyt, kun minusta on maalattu ärsyttävä lääkisopiskelija.

Tästäkin kaikesta huolimatta istun tänään sohvalla kello 21 sormet ja varpaat ristissä jotakin viime viikkoa parempaa toivoen, koska jossain Syke onnistui. Se koukutti minut. Toistaiseksi kiukun voimalla, mutta väliäkö sillä.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Teitä ei luotu tänne

Olen julmuri, tiedän sen. Rakkaat uudet perheenjäsenet, antakaa minulle itsekkyyteni anteeksi ja koittakaa nähdä tilanne minun silmilläni. Hinta Suomessa 60 euroa, hinta Koreassa alle 25 euroa. Minun oli pakko. Ei oikeastaan ollut muita vaihtoehtoja.


Siispä raahasin viattomat kenkärukat kotiseuduiltaan Aasian kuivilta asfalteilta tänne Turun kosteille kaduille, joilla ei ole kumipohjille muuta annettavaa kuin vettä ja kuraa. Enkä vain yhtä paria vaan kahdet itselleni ja yhdet siskolleni, joten olen melkein joukkomurhaaja.

                            

Minulla ei ollut Korean matkalle muita shoppailupaineita kuin, että aidot Converset oli saatava, mikä oli sinänsä ihan hassua, koska olen aina ollut ihan tyytyväinen feikkeihinikin. Kai jokin sisälläni lymyävä merkkimaterialisti sitten heräsi ikiunestaan, kun kuulin viitteitä tennareiden hinnoista Soulissa, koska kengistä tuli minulle ennen reissua lähes koko matkan symboli. Lentomatkan palkintona odottaa poikaystävä.... ja converset. Maltoin mieleni kuitenkin reissun aivan viimeiseen päivään, mutta silloin ostinkin kenkiä sydämeni kyllyydestä: minulle oranssit ja ruskeat, siskolle vihreät. Hintaa yhteensä 96 000 wonia eli 71 euroa eli 23 euroa per pari. Olen edelleen shokissa.

                             

Jos näistä sumean sateisista syyspäivistä on jotain riemua saanut irti revittyä niin se on ollut oranssien tennareiden jalkaan vetäminen ikäänkuin kostoksi. Voit pimentää päiväni syksy, mutta minulla on yhä idästä matkanneet kenkäni!

maanantai 3. marraskuuta 2014

Hei taas oma elämäni

Elin kaksi viikkoa lomakuplassa toisella puolella maapalloa ja nyt kärsin vakavista vieroitusoireista, joita Suomi, oma koti ja koulu aiheuttavat. Tämäkö oli minun elämääni täällä Suomessa?

Ensinnäkin kuka sammutti valot kahden viikon aikana? Jätin taakseni auringossa kylpevän syysparatiisin ja palaan takaisin mustaan, märkään ja kylmään syksyhelvettiin. Puut ovat tiputtaneet kaikki lehtensä, aurinko on vaihtunut harmaaseen vesisadesumuun ja pimeys saapuu kello neljä aikaisemman kello kuuden sijaan. Kaikki tämä kahdessa viikossa, mutta pahin järkytys on ollut tuo pimeys. Ihan kuin olisin tullut eri maahan kuin mistä lähdin. Torstain paluumatkalla Helsingistä kotiin Turkuun järkytyin myös Tku-Hki -moottoritien valottomuudesta. Olin naiivisti ajatellut, että yksi Suomen runsasliikenteisimmistä moottoriteistä olisi valaistu koko matkaltaan, mutta Onnibus kiitikin läpitunkevasssa pimeydessä kotia kohti vain muutamia valaistuja liittymiä lukuunottamatta. Hyvästi Korean hehkuvat neonvalokadut, tervetuloa pelkistettyyn Suomeen.

                     

Ai, että koulussakin pitäisi käydä... Lääketieteen historian luento tänään maanantaina oli ensimmäinen lomanjälkeinen kosketukseni koulumaailmaan, ja se oli tasan niin tylsä kuin huhut olivat huudelleetkin. Onneksi koulu sentään oli pystyssä. Muuten voin vain onnitella itseäni loistavan loma-ajankohdan valinnasta, koska toistaiseksi ainoa rangaistus kahden viikon omasta lomasta on ollut puolen sivun pohdinta kahden tiedonhakua koskevan artikkelin pohjalta. Korealaiset muuten olivat aivan silmät pyöreinä, kun kerroin karanneeni kesken kurssin kahdeksi viikkoa lomailemaan. Hetkiä, jolloin rakastan suomalaista koulutuskulttuuria <3 Ei tappavaa pingotusta ja kilpailua vaan järkevää opiskelua, joka mahdollistaa oman elämän.

Oho, täällä ei olekaan metroa eikä ruuhkia eikä liiaksi ihmisiä. Pyöräilin tänään märässä vastatuulessa koululle ja muistelin haikeudella Soulin metrossa ja metroasemilla kaikuvia rallatuksia seuraavan aseman vaihtomahdollisuuksista ja junien saapumisesta. Huoh. Täällä loiskuu vain vesi autojen paahtaessa läpi lätäköiden. Viikonloppuna pyörin Turun keskustassa ja yritin nähdä sen suurkaupunkilaisen silmin. Olemme kuin pieni herttainen maalaiskylä, vaikka oikeasti olemme Suomen 6. suurin kaupunki. Suomi elää niin eri mittakaavassa kuin väkirikkaat maat, mutta ei sillä, että valittaisin. Minä pidän Turusta kaikessa pienuudessaan. Rakastan autiota jokirantaa ja PUITA. Ahhh puut, niitä minä kaipasin Soulissa, jossa joka paikka on rakennettu täyteen ja vihreyttä kaivatessaan täytyy sitä todella lähteä etsimään. Ikkunasta ulos katsominen ei riitä kuten tässä omalla sohvalla istuessa.


Voisinko vaan jättää nuo tiskit siivoojalle? Teen likaisen paljastuksen ja kerron, että tiskipöydälläni on edelleen hyvin puhtaaksi huuhdellut, mutta silti tietysti likaiset, tiskit ajalta ennen lähtöäni, eli lähes kolmen viikon takaa. Auts. Ei vaan huvita, kuten ei myöskään imuroiminen, sängyn peittäminen, pyykinpesu, tyhjien pullojen palauttaminen tai liikkuminen. Sen sijaan voisin mielelläni syödä suklaata, käydä ravintolassa syömässä kaksi kertaa päivässä, vaellella luonnossa, pitää poikaystävää kädestä, juoda paikallista olutta ja valvoa sekä nukkua pitkään. Kuis ois arki, onnistuisko?