maanantai 3. marraskuuta 2014

Hei taas oma elämäni

Elin kaksi viikkoa lomakuplassa toisella puolella maapalloa ja nyt kärsin vakavista vieroitusoireista, joita Suomi, oma koti ja koulu aiheuttavat. Tämäkö oli minun elämääni täällä Suomessa?

Ensinnäkin kuka sammutti valot kahden viikon aikana? Jätin taakseni auringossa kylpevän syysparatiisin ja palaan takaisin mustaan, märkään ja kylmään syksyhelvettiin. Puut ovat tiputtaneet kaikki lehtensä, aurinko on vaihtunut harmaaseen vesisadesumuun ja pimeys saapuu kello neljä aikaisemman kello kuuden sijaan. Kaikki tämä kahdessa viikossa, mutta pahin järkytys on ollut tuo pimeys. Ihan kuin olisin tullut eri maahan kuin mistä lähdin. Torstain paluumatkalla Helsingistä kotiin Turkuun järkytyin myös Tku-Hki -moottoritien valottomuudesta. Olin naiivisti ajatellut, että yksi Suomen runsasliikenteisimmistä moottoriteistä olisi valaistu koko matkaltaan, mutta Onnibus kiitikin läpitunkevasssa pimeydessä kotia kohti vain muutamia valaistuja liittymiä lukuunottamatta. Hyvästi Korean hehkuvat neonvalokadut, tervetuloa pelkistettyyn Suomeen.

                     

Ai, että koulussakin pitäisi käydä... Lääketieteen historian luento tänään maanantaina oli ensimmäinen lomanjälkeinen kosketukseni koulumaailmaan, ja se oli tasan niin tylsä kuin huhut olivat huudelleetkin. Onneksi koulu sentään oli pystyssä. Muuten voin vain onnitella itseäni loistavan loma-ajankohdan valinnasta, koska toistaiseksi ainoa rangaistus kahden viikon omasta lomasta on ollut puolen sivun pohdinta kahden tiedonhakua koskevan artikkelin pohjalta. Korealaiset muuten olivat aivan silmät pyöreinä, kun kerroin karanneeni kesken kurssin kahdeksi viikkoa lomailemaan. Hetkiä, jolloin rakastan suomalaista koulutuskulttuuria <3 Ei tappavaa pingotusta ja kilpailua vaan järkevää opiskelua, joka mahdollistaa oman elämän.

Oho, täällä ei olekaan metroa eikä ruuhkia eikä liiaksi ihmisiä. Pyöräilin tänään märässä vastatuulessa koululle ja muistelin haikeudella Soulin metrossa ja metroasemilla kaikuvia rallatuksia seuraavan aseman vaihtomahdollisuuksista ja junien saapumisesta. Huoh. Täällä loiskuu vain vesi autojen paahtaessa läpi lätäköiden. Viikonloppuna pyörin Turun keskustassa ja yritin nähdä sen suurkaupunkilaisen silmin. Olemme kuin pieni herttainen maalaiskylä, vaikka oikeasti olemme Suomen 6. suurin kaupunki. Suomi elää niin eri mittakaavassa kuin väkirikkaat maat, mutta ei sillä, että valittaisin. Minä pidän Turusta kaikessa pienuudessaan. Rakastan autiota jokirantaa ja PUITA. Ahhh puut, niitä minä kaipasin Soulissa, jossa joka paikka on rakennettu täyteen ja vihreyttä kaivatessaan täytyy sitä todella lähteä etsimään. Ikkunasta ulos katsominen ei riitä kuten tässä omalla sohvalla istuessa.


Voisinko vaan jättää nuo tiskit siivoojalle? Teen likaisen paljastuksen ja kerron, että tiskipöydälläni on edelleen hyvin puhtaaksi huuhdellut, mutta silti tietysti likaiset, tiskit ajalta ennen lähtöäni, eli lähes kolmen viikon takaa. Auts. Ei vaan huvita, kuten ei myöskään imuroiminen, sängyn peittäminen, pyykinpesu, tyhjien pullojen palauttaminen tai liikkuminen. Sen sijaan voisin mielelläni syödä suklaata, käydä ravintolassa syömässä kaksi kertaa päivässä, vaellella luonnossa, pitää poikaystävää kädestä, juoda paikallista olutta ja valvoa sekä nukkua pitkään. Kuis ois arki, onnistuisko?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti