sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kuukausi (taas)

Kirjoitin heinäkuussa kuukausi ennen Jarkon lähtöä panikoivansävyisen postauksen huolesta, kuka hipsuttelee selkääni ennen nukahtamista, kuka varmistaa että pääsen elossa baarista kotiin ja kuka saa kodin tuntumaan kodilta. Nyt noin kolme kuukautta viisaampana jäljellä on enää tasan kuukausi poikaystäväni paluuseen, ja voin vain ihmetellä ajan kulumista. Tämä oli helpompaa kuin ikinä kuvittelin, ja olen itsestäni ja meistä ylpeämpi kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Itsenäistymisriitistä tämä on käynyt kummallakin, vaikka toisella hiukan rajumpana mallina täysin yksin uudessa maassa, mutta hankalaa tämä ei ole ollut. Olen aina tiennyt, että tämä erossaolo päättyy joskus, ja toisaalta olen tiennyt, että tämä on yksi puolisoni suurimpia unelmia. Olen koko ajan tiennyt hänen nauttivan jokaisesta sekunnistaan Koreassa, ja niinhän se menee, että mikä tekee rakkaasi onnelliseksi, tekee sinutkin.


Jarkko on tänään ollut 87 päivää poissa kotoa. 28 päivää ja hän tulee olemaan takaisin Suomessa. Todennäköisesti 30 päivää ja hän tulee olemaan kanssani samassa kaupungissa. Pysyvästi.


Olen yllättänyt itseni sietämällä tätä erossaoloa ja toisaalta yksinoloa näin hyvin. Kuvittelin, että vikisisin ikävääni jatkuvasti, mutta totuus on, etten ole yhtäkään kyyneltä ikäväni takia vuodattanut. Jarkko palaa kyllä ja parempana kuin koskaan, koska tuollainen matka jättää varmasti jälkensä, enkä usko jäljen olevan huono. Aika on soljunut eteenpäin hurjalla vauhdilla, mutta tuntuu välillä hämmentävän ristiriitaiselta, koska joitakin asioita ajatellessa tuntuu, että hetkestä on ikuisuus, mutta toisaalta taas tuntuu, että joistakin jutuista on aivan hetki vain. Ymmärrättekö? Kun mietin Jarkon lähtöpäivää, tuntuu, että se oli aivan äsken, mutta kun alan miettiä, mitä kaikkea onkaan mahtunut sen ja tämän hetken välillä, hämmennyn. Aikaa on todella kulunut se kolme kuukautta. Loppukesä on muuttunut syksyn kautta talveksi, HRT:n kurssi AR:n ja IKK:n kautta PATO:ksi, kotisohva harmaasta kermanvaaleaksi ja minä blondista ruskeahiuksiseksi.


Tämä päivä on ollut ikäväpäivä. Kaiken edellisessä postauksessa tohisemani jouluhumun keskellä eksyin tutkimaan hääblogeja. Se oli virhe. Rakkautta siellä, pusujuttuja tuolla, vaaleanpunaisia sydämiä siellä ja pitsimekkoja tuolla. Minä haluan mieheni samaan asuntoon ja samaan elämään kanssani! Tällä hetkellä seurustelemme nimittäin ala-astetyyliin tekstareiden avulla :D Skypettäminen on vähän ontuvaa aikaeron, kiireiden ja häilyvien wifien takia, joten helpointa on muistaa toista viestillä, jonka hän voi lukea, jos osuu sopivan wifin äärelle. En valita, koska tiedän, että tämä loppuu pian, mutta ei tätä oikein parisuhteeksi voi sanoa. Tietysti toisille voi tälläinenkin meno sopia, mutta itse koen tämän hiukan liian etäiseksi tavaksi olla suhteessa pidemmän päälle.
Onneksi jäljellä olevat 30 päivää on lyhyt aika, jos vertaa loppuelämään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti