tiistai 23. joulukuuta 2014

Sama maa, eri maa?

Nyt se on ohi, Korealeskeys. Ollaan Jarkon kanssa kulutettu saman aikavyöhykkeen aikaa ja saman valtion pintaa nyt 28,5 tuntia kuitenkaan näkemättä toisiamme. Parisuhde on siis edelleen tekstaritasolla ja fiilikset monella tapaa hämmentyneet. Vaihtariaika on nyt ihan oikeasti loppu ja Jarkko palannut lopullisesti kotiin, vaikka pieni pääni yrittääkin olla sitä ymmärtämättä. Tuntuu mahdottomalta, että noin suuri kokemus kuin neljän kuukauden vaihtariaika päättyy yhteen hetkeen kuin seinään: lentokoneen ovi vain aukeaa ja toinen on Suomessa jälleen. Lisäksi on vaikea uskoa todeksi jotain, mitä ei ole omin silmin nähnyt, koska tällä hetkellä ainut kuvatodiste, joka minulla Jarkon paluusta on, on Instagrammiin lisätty kuva Turun tuomiokirkosta ja minulle lähetetty kiitoskuvaviesti kotiin jättämäni yllärin löydyttyä. Siellä koti-Turussa hänen on pakko siis olla, vaikka minulle mies tuntuu edelleen yhtä kaukaiselta kuin Koreassa ollessaan. Onneksi huominen on huomenna.


Huomenna puoli seitsemän illalla meidän pitäisi nimittäin saman valtion ja ajan lisäksi siirtyä myös saman kaupungin rajojen sisäpuolelle, ja samalla vaihdon päättymisen lopullisesti konkretisoitua, kun voin parin kuukauden tauon jälkeen ottaa avomiestäni kädestä ja antaa tälle suudelman. Kaikki tämä Suomessa lumen kuorruttamassa Kuopiossa ilman yhtäkään korealaista tai piipittävää metroasemaa. Ehkä tässä pikkuhiljaa alkaa uskaltaa luottaa huomisen todella saapuvan kaikkien lento-onnettomuuksien, matkalaukunkatoamisten ja bussionnettomuuksien pelkäämisen jälkeen, minä kun osaan hermoilla moisia asianomaisten puolestakin.

You, me and railway station at 6.30pm? <3

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

On ne vaan ässiä

Aloitin tilanteen käsittelemisen näkemällä alkuviikosta kammottavan unen, jossa rellestin kurssimme torstaina järkättävissä pikkujouluissa aivan tuhannen humalassa. Ei kuulosta vielä kamalalta painajaiselta vaan melko normaalilta reaktiolta opiskelijalta, joka on juuri selvittänyt erittäin kunnialla tähän asti lähes tärkeimmäksi kokemansa lääkiskurssin, mutta painajaisvaihe iskikin päälle, kun tajusin unessa keskellä humalaani, että olin sopinut seuraavaksi aamuksi ihkaekan syväritapaamisen (syvärit = meidän kandi/gradu) klo 8.00 ja viisaudenhampaan poiston klo 10.20. Yhtäkkiä uni olikin kamala kuin hirvein laskuhumala, koska olin valtavan pettynyt itseeni ja toisaalta kauhuissani seuraavana aamuna odottavasta itseni nolaamisesta ja pahoinvoinnista. Olin onnellinen, kun heräsin, koska perjantaiaamun aikataulut eivät olleet unta. Minulla oli ihan oikeasti syväritapaaminen ja viisurinpoisto, joista jälkimmäisestä lisää nyt.

Tottakai minua jännitti! Toisaalta halusin kuitenkin valtavasti kokea puudutuksen ja hampaan väkivaltaisen poistamisen, koska tähän mennessä osanottoni aihetta käsitteleviin keskusteluihin oli ollut mitätöntä. Tyhjästä kun on paha nyhjästä. Lisäksi yläoikea viisaudenhampaani raapi poskeani ikävästi, mikä taisi olla uusia keskusteluaiheita enemmän syy poistoon ainakin jos YTHS:ltä kysyy. Ja voihan hampaanpoiston ottaa opintomatkanakin vaikka en hampaan opiskelija olekaan, koska viaton viisurinpoisto on aika turvallisen mukava tapa solahtaa potilaan rooliin. Miltä tuntuukaan olla täysin toisen armoilla, varsinkin kun tuolla toisella on kädessään piikki, jonka hän aikoo tökätä ikeneesi?

                              

Myönsin heti kärkeen vastaanotolla, että minua jännittää vähäsen, mutta silti lääkärin ja hoitajan seuraava liike yllätti minut täysin. Käteeni tyrkättiin nimittäin ikkunalaudalta pieni pehmokirahvi, jolla oli kaulassaan punainen kaulahuivi. Kirahvi sointui kuulemma kauniisti kenkiini. Siinä me sitten pötkötimme hammaslääkärituolilla kenkiini mätsäävän kirahvin kanssa, jolla oli punainen kaulahuivi, ja jännitimme, että kuinkakohan kovaa puudutepiikki sattuukaan. Kirahvissa ilmeisesti kuitenkin oli jotain taikaa, koska puuduttaminen ei sattunut aivan rehellisestikään sanottuna yhtään. Neulanpää vain kutitteli ja tökki suutani, mutta kipua ei tuntunut, kuten ei myöskään itse raakuuden aikana, kun hammasta väännettiin irti. Alkuun pyysin yhden lisäerän puudutetta, koska vääntäminen tuntui epämukavuuden lisäksi vähän kivuliaalta, mutta loppu sujui kuin tanssi päättyen hentoon rusahdukseen, kun hammas lopullisesti nöyrtyi lääkärin käsissä. Päällimmäisenä mieleen jäi vain "vääryyden" tunne: ei kenenkään terveydenhuollon edustajan pitäisi repiä suustani objekteja irti vaan auttaa niitä pysymään siellä :D

En ole ikinä henkilökohtaisesti ymmärtänyt, mikä hammaslääketieteessä ihmisiä kiehtoo, mutta olen valtavan onnellinen, että alaa innolla opiskelevia löytyy, koska kyllä hammaslääkärit vaan on ässiä. AR:n aikaisen suun hermoluennon jälkeen (miten moneen hermoon puudutepiikillä voikaan tökätä?!) ja ekan oman viisurioperaation jälkeen arvostan hammaslääkäreitä taas hurjan paljon enemmän.

Ps. Sain pikku-hampun mukaan kindermunan keltaisessa lelumunasessa!

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Once in a lifetime -tapaamiseen pukeutuminen

Olen varmaan joskus ohimennen maininnut, että minä osaan repiä stressiä ja ylimääräistä huolta lähes kaikesta. Yksi tuskanpaikka on uusien jonkinlaisten "auktoriteettihahmojen" kuten lääkäreiden ja kampaajien tapaaminen, ja ennen kaikkea näihin tapaamisiin pukeutuminen. Olen toivoton. Teoriassa pukeutuminen on todella helppoa, koska olen suomalaisena niin onnellisessa asemassa, että minulla on kaapillinen täynnä vaatteita, joista vain valitsen joka päivä säähän soveltuvat varusteet. Mutta kun ei, se ei ole niin helppoa päivinä, joina täytyy tavata uusi once in a lifetime -ihminen. 

Look, if you had one shot, or one opportunity
To seize everything you ever wanted. One moment
Would you capture it or just let it slip?


Eminemkin tuntee tuskani. Yksi mahdollisuus näyttää toiselle henkilölle kuka minä olen ja millainen minä olen. Millä minä sen lyhyessä vuorovaikutustilanteessa selkeämmin näyttäisin kuin vaatteilla? Tietysti oikea vastaus on hymyilemällä ja keskustelemalla rennosti omana itsenäni, mutta henkilönä, jolla itsellään on paha tapa ennakkoarvioida ihmisiä puhtaasti ulkoisen habituksen perusteella, pelkkään hymyyn ja ujoon jutusteluun nojaaminen tuntuu riittämättömältä. Lisäksi tunnen oloni itsevarmemmaksi ja sitä kautta enemmän omaksi itsekseni, kun vaatteet päälläni ovat omannäköiseni ja juuri siihen tapaamiseen istuvat. Tämä ei missään nimessä tarkoita, että vaatteet olisivat ulkopuolisen silmiin mitenkään spesiaalit, vaan kyse on puhtaasti omasta fiiliksestäni.


Annan esimerkin, että tilanne valaistuu niillekin, jotka pitävät minua tällä hetkellä aivan rekihurjana (jännittävä sana muuten). Valitaan nuorille naisille melko yleinen tilanne, jossa olen menossa gynekologille keskustelemaan ehkäisystä. Lähtötilanne siis on, että edessäni on kohtaaminen opiskelijaterveydenhoidon naistentautien erikoislääkärin kanssa, joka on ehtinyt uransa aikana neuvoa tuhansia naisia tuskissaan. Olen varmaan kymmenestuhannes ensimmäinen potilas, jonka lääkäri kohtaa, mutta haluan silti olla vaatimattoman sijalukuni ja saamani avun arvoinen. Haluan viestittää heti ensisekunnista lähtien, että ei, en aio hommata klamydiaa, kuppaa, herpestä, HIViä ja tippuria seksihurjastelemalla ilman kondomia enkä yllätysraskautua puhtaasti huolimattomuuttani. Haluan näyttää, että olen niin kelvollinen kuin seksitautitilastojen piikkipaikkaa pitävän ikäryhmän edustaja voi olla ja näyttää samalta niin itseltäni kuin voin, että pystyn itsevarmasti olemaan oma itseni. Oliko riittävän monimutkaista?

Sääolojen, kenkä- ja ulkotakkivaihtoehtojen sovittaminen yhteen kiireisen lähdön ja once in a lifetime -kohtaamisen kanssa on välillä minulle hyvin hankalaa eikä ole kerta eikä ensimmäinen, kun edelleen viisi minuuttia suunnitellun lähtöajan jälkeen seison alusvaatteisillani vaatekaapin edessä arpomassa vaatevalintaa. Kamalinta kaikesta onkin lopulta hurjan vaatekriiseilyn jälkeen syöksyä ovesta ulos kohti tapaamista ajan loppumisen takia asussa, jossa tuntee itsensä a) maailman lihavimmaksi b) tökeröimmäksi c) tyylitajuttomimmaksi ja d) hölmöimmäksi, sekä f) viluisimmaksi, koska vaatevalinta ei sovi lainkaan vallitsevaan säätilaan.

Silloin tulee taas mieleen, että miksi elämästä pitää tehdä väen vängällä näin vaikeaa, koska eihän ketään oikeasti edes kiinnosta :D

tiistai 16. joulukuuta 2014

Suomi(design)LOVE

En ole millään tapaa kotimaista lähituotantoa, laadukasta suomalaista muotoilua tai mitään design-juttuja superisti fiilistelevä tyttö. Haluaisin olla, jos lohduttaa. Yleensä tunnen oloni vain vaivaantuneeksi omia tuotteitaan myyvien käsityöläisten edessä sen sijaan, että ratkeaisin riemusta, kuinka hienon huopaheijastimen joku on suunnitellut. Jos jostain syystä käy niin kummallisesti, että satun jostakin tuotteesta kiinnostumaan, joudun yleensä kuitenkin hylkäämään sen suoraan tämänhetkiselle opiskelijalompakolle liian arvokkaan hintalapun huomattuani tai viimeistään nolon katseenvälttelyn siivittämänä, kun olen suoraan tuotteen luojalta kysynyt hänen sieluntuotoksensa hintaa ja todennut sen liian kalliiksi. Se on minusta noloa. Todeta hiljaisesti esine pois asettamalla, että kiva kun tämmöiseen inspiraatiosi vuodatit, mutta en minä siitä noin paljoa maksa.


Sunnuntaina kaikki oli kuitenkin toisin. Hansan kauppakeskuksen aukeille Zaran ja torisisäänkäynnin eteen oli pystytetty oikeat Suomi-Turku-designmarketit, joissa käsintekemisen ammattilaiset kauppasivat omia tuotteitaan face-to-face. Ajattelin pyörähtää pöydät ympäri puhtaasta uteliaisuudesta ja kohteliaisuudesta, koska ei minulla kuitenkaan ole varaa ostaa sieltä mitään, plus tuskin minä sieltä edes löydän mitään, mutta yllättäin jumahdinkin heti alkuunsa, kun rakastuin erään pöydän postereihin.



Noudatin perusprotokollaa, jota sovelletaan luovien pienyrittäijien tuotteiden lähestymiseen: ihastu tuotteeseen, tsekkaa hintalappu, pohdi ihastustasi uudelleen. Yleensä suhde menee pilalle hintalapputsekkauksen jälkeen, koska opiskelijana on pakko olla hyvin hintakriittinen, mutta tänään sain päästää ihastuksen suoraan kakkospesälle: A4-kokoinen printti 10e. Voi taivas! Tahdon tuon, tuon, tuon ja tuon. Kenelle näitä voisi antaa joululahjaksi? Pyörin pöydän edessä varmaan kymmenisen minuuttia kuvia pläräten, omia suosikkeja valiten ja töiden lahjapotentiaalia pohtien, ja poistuin lopulta jatkamaan matkaa mukanani kaksi postikorttia, yksi A4-koon printti ja ajatus nostaa lisää käteistä, että saan vielä myöhemmin toisen posterin. Vasta alkurakkauden huumasta toinnuttuani tajusin tutkia aarteeni alkuperää enemmän ja löysin merkin Joutomaa. Joutomaan takana on nainen nimeltä Reetta Isotupa-Siltanen ja hänen blogiaan tässä kirjoittamisen lomassa vilkuillessani ihastuin juuri ostamiini printteihin vieläkin enemmän. Olen itse asiassa kävellyt hänen liikkeensä ohi muutamia kertoja valmennuskurssiaikoina, joten näköjään onnensa ohi voi todella kävellä asiaan sen kummemmin huomiota kiinnittämättä. Suosittelen tutustumaan Joutomaahan, itse ainakin vakuutuin syvästi fantasiaa, lapsekkuutta ja todellisuutta yhdistelevistä printeistä.


Olin niin hipstertyttöä jo ylläolevien ostosten jälkeen, mutta lisää oli vielä luvassa. Zaran edustan markettipöydissä silmäni naulaantuivat pieneen, puolikkaan A4:n (A5?) kokoiseen tauluun, jossa oli kohollaan pieni kimaltava timantti ja tyylikkäästi tummanharmaalle pohjalle sommiteltu teksti Olet timantti. Idea oli niin Amanda B:mäisen tyylikäs ja näsäviisaan hauska yhtä aikaa, että jouduin samantien pelonsekaisin tuntein kysymään hintaa. 20e. Meinasin toistamiseen pudota olemattomalta penkiltä. Toinen kotimainen designlöytö samalle iltapäivälle? Tyhjensin viereisen Otto-automaatin välittömästi ja paketoin timanttini kassiin onnellisena. Ostin sunnuntaina yhden kauneimmista ja herkimmistä sisustustauluista, jonka olen nähnyt, ja tiedän täsmälleen kenelle annan sen lahjaksi. Siskoni on yksi timanttini. 


Keskustareissun ja täpötäydessä Tuomikirkossa laulettujen kauneimpien joululaulujen jälkeen kotona aarteitani ihastellessa tajusin yllättäen päivän kolmannen Suomidesign bingon. Ostamani House Collectionin leipälautaset ja mehukannu olivatkin Polkka Jamin kuvioin painetut. Ilmankos lämpenin niille niin nopeasti ja yllättäen, kuosimaailma olikin ennestään tuttu. Polkka Jamin printtejä olen bongaillut aiemmin mm. Nelliinan vaatehuoneesta, mutta ensimmäinen omakohtainen kohtaaminen oli pienessä turkulaisessa Sammakon kirjakaupassa tänä syksynä, kun siskoni kanssa eksyimme piipahtamaan kauppaan kotimatkalla. Piipahdus johti viiden postikortin ostoon, joista kolme on tällä hetkellä kehystettyinä olohuoneessa, joten taisin minä vähän tykästyä Polkka Jamiinkin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Erätauko

Tai oikeastaan enemmänkin puoliaika, koska yliopistoliikunta noudattaa enemmän jalkapallotyyppistä ajanlaskua. Tänään oli joka tapauksessa syksyn viimeinen yliopistoliikunnan voimassaolopäivä. Yhden ajanjakson päättymisen kunniaksi ajattelin tehdä pienen välitsekkauksen, että kuinkas hyvin rahoilleen oikein saa vastinetta jumppaamalla Educariumilla Elixian sijaan. (Ja minulla ei ole mitään Elixiaa vastaan, se vain sattui alkusointumaan Edun kanssa.)

Syksyn kauteen mahtui tasan 15 viikkoa, hintaa koko vuoden liikuntaoikeudella oli 56 euroa ja jumppia kertyi..... tättäräää.... täsmälleen 30. Olin itse vähän pettynyt lukuun, koska kuluneeseen aikaan suhteutettunahan tuo meinaa, että kävin jumpassa keskimäärin kaksi kertaa viikossa, mikä on tietysti hyvä sekin, mutta oma fiilis oli, että olisin käynyt useammin. Välillä syksyn aikana tuntui, että juoksin koko ajan veivaamassa pumppitankoa, mutta ehkä kyse on vain pääni sisäisestä hallusinoinnista. Pääni haluaisi, että olisin ollut koko ajan veivaamassa tankoa tai hyppimässä hirviöburpeita sen sijaan, että makasin aivokuolleena sohvalla katsomassa padilta Imettäjiä. Jep. Been there done that.

                            

Nopealla laskutoimituksella saan yhden jumpan hinnaksi 1,87 euroa, mikä jälleen hämmästyttää minua, koska olin pitänyt tunteja lähes ilmaisina. Tietysti tuo hinta tuollaisenaankin on lähes ilmainen, mutta toiselta kantilta ajateltuna eurolla ja kahdeksallakymmenellä sentillä saa jo 0,72 opiskelijalounasta. Väärin minua ei kuitenkaan saa ymmärtää, koska jumaloin Turun yliopiston liikuntapalveluita kaikin tavoin enkä millään tapaa väitä, että vuosimaksu olisi liian hintava. En vain ole ikinä ajatellut jumppien ja maksun suhdetta näin konkreettisesti. Onneksi summa laskee, mitä enemmän käyn jumpassa kuolemassa, joten joululoman jälkeen kuntopiikin iskiessä olen kaikin puolin win-win -tilanteessa, kun raahaan juhlapöydänkonvehtipyllyäni tuttuun liikuntasaliin.

Mitä minulle jäi käteen tuhlatusta 56 eurosta? Varmaan litratolkulla Educariumin lattialle hylättyä hikeä. Yksi itku. Muutama pumppi viidellätoista kilolla kyykäten. Pari supernaisfiilis-hetkeä, kun kaikki tuntuu hetken niin hyvältä. Usko, että minun on joskus mahdollista selvitä olkapääbiisistä kolmen kilon painoilla. Muutama pidä ohjaaja se turpasi kiinni tai ainakin uhallani lopetan -hetki. Monenmonta epätoivontäyteistä hetkeä. Luuserifiiliksiä. Voittajafiiliksiä. 30 hyvän olon tunnetta jumpan jälkeen. Tunne, että teen itselleni hyvää.

Nyt hyvillä mielin kolmen viikon liikuntajoululomalle. Ei yhtäkään tarkoituksenmukaista lihaskuntoliikettä tai sykkeennostatusta, mutta sitäkin enemmän rennon sivutoimista ulkoilua, lenkkejä Danan kanssa ja kaikenlaista puuhastelua. Jumppakuolla ehdin tietoisesti riittämiin seuraavana keväänä.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Jag kommer från Itä-Suomi

Edessä on vielä onnelliset kahdeksan kuukautta turvallista kakkosvuotta, kun ne jo alkavat sillä pelotella. Skärgårdsmedicin och kultur, hyrrr... Kylmät väreet vilistävät pitkin kuopiolaissyntyistä selkää. Mikä saaristo? Mikä kulttuuri? Mikä ruotsi??

Minä olen aina tykännyt ruotsin kielestä. Yläasteella ruotsi tuntui ihanan helpolta ja jännittävältä jo tylsän vaikeaksi käyneen englannin rinnalla ja rakensin itselleni hyvin jämäkän pohjan ruotsin perusteista. Muistan vieläkin ruotsinopettajamme pontevan, syvää ruotsalaista iloa huokuneen Hejsan! -tervehdyksen luokkahuoneen ovella ennen jokaisen tunnin alkua. Kaiken tämän onnen ja autuuden lisäksi ruotsi sopi englantikammoiselle kuin bussi Slusseniin, koska ruotsissa kaikki olivat tasan ja täsmälleen samalla kalkkiviivalla, itärajan huudeilla kun sijaittiin. Kukaan ei tiennyt mistään mitään etukäteen.

                      
 
Säännöllisin väliajoin esiin pulpahtelee keskustelu pakkoruotsista ja sen tarpeellisuudesta Suomessa, jossa ruotsinkielisiä on enää 4,90% ja kaksikieliseksi määriteltyjen kuntien määrä on kärpäsen kakka koko maan pinta-alasta. Totuus on, että suuri osa suomalaisista nuorista opiskelee ruotsia turhaan, mutta minä uskonkin edelliseen lauseeseen piilotettuun jekkuun. Mikään opiskelu kun ei ole turhaa. Vaikka Kuopiossa ei tarvita ruotsia ikinä tai mihinkään, koska kaupungin ainoat turistit puhuvat venäjää tai englantia ja paikallisetkin vain savoa, olen silti onnellinen, että olen ruotsini opetussuunnitelmaan kirjattuna lukenut. Tietysti skandinaaviset ovet aukaisevaa kieltä opiskellessani on samalla heitetty hukkaan monen monta veroeuroa, joilla minulle olisi voitu opettaa venäjää, saksaa tai espanjaa, ja avata ovia, joita pelkkä englannin taitaminen ei avaa, koska totuushan on, että kulttuuriset sisarmaamme Ruotsi, Norja ja Tanska kykenisivät kyllä keskustelemaan kanssani myös englanniksi, mutta en murehdi moista nyt.

Oivalsin tänään faktan, että asun kaupungissa, jonka asukkaista on ruotsinkielisiä 5,4%, olen kirjoittanut ruotsista aikanaan E:n ja tulen valmistumaan lääkäriksi tällä alueella, jonka asukkaista löytyy myös ainoastaan ruotsinkielisiä potilaita, enkä ole ikinä käyttänyt ruotsin kieltä missään julkisella paikalla luokkahuoneen ulkopuolella. En ole ikinä puhunut ruotsia oikean ihmisen kanssa. Opettajia ja luokkakavereita lukiossa ei nimittäin lasketa, koska silloin olimme kaikki samassa veneessä ja se vene sijaitsi Itä-Suomessa, jossa koko ruotsin kieli oli yksi suuri utopia. Nyt sijaitsenkin kuitenkin muutaman käänteen kautta Varsinais-Suomessa ja utopia onkin todellisuutta, kun samoilla kaduilla kanssani marssii äidinkielenään ruotsia puhuvia, joita minun olisi kyettävä hoitamaan heidän soljuvan laulavalla äidinkielellään. O-ou.


Onnekseni olen huomannut, että laiva keikkuu myös täällä Aurajokilaakson uomissa, koska syntyperäiset turkulaiset kiroavat yhtä lailla huono kielitaitoaan ruotsin suhteen. Voin vain toivoa, että ruotsikielen jatkuvan läsnäolon vaikutuspiirissä kasvaneiden en osaa mitään tarkoittaa samaa kuin lähempämä itärajaa elävien en osaa mitään, koska muuten tämä on taas epäreilua. Hauskinta tässä koko huolessa tietysti on, että en minä sysihuono ole, ujo vain. Pienellä mieleenpalauttelulla oikeasti osaan aika paljon paperilla, mutta kun eteen nakataan saaristoruotsia vääntävä muori, jonka kohtaaminen suomeksikin jännittäisi minua, aletaan liikkua epäinhimillisyyden rajoilla. Nämä ovatkin niitä hetkiä, kun tulee mieleen, että olisi ehkä sittenkin pitänyt jäädä Kuopioon lääkikseen... Saisi sentään hoitaa elekielellä jalkansa Tahkon rinteissä loukanneita venäläisturisteja ruotsin opiskelun sijaan.


Ps. Inspiraationa toimi ensi keväänä meistä 25 huonoimmalle ruotsinpuhujalle tarjottava ruotsin kielen ensiapukurssi, jonka aikana on tarkoitus luoda riittävä pohja kolmosvuoden syksyllä odottavalle Skärgårdsmedicin och kultur -kurssille, jonka aikana käsitykseni mukaan opetellaan ammattisanastoa ja haastatellaan (saaristo)ruotsia puhuvaa henkilöä.
Prosentit Wikipediasta ja Kuopiokaverit laiturilla, koska Parainen.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Henkinen ikä

Viimein! Virallisesti neiti 22 wee ja vihdoin tunnen itseni kokonaiseksi. Aiemmin olin kuin Sykkeen nelosjakson(?) mies, joka koki vimmaisesti toisen jalkansa olevan täysin irtonainen itsestään, jalka ei vain kuulunut häneen. Samalla tavoin 21 vuoden ikä ei kuulunut minuun. Kaksikymppisyyden otin pari vuotta sitten vastaan ilolla, pääsinhän vihdoin eroon teinileimasta ja samalle vuosikymmenelle Jarkon kanssa, mutta kaksiykkösyyttä en ikinä ottanut haltuun. Ikää kysyttäessä jouduin arpomaan, että äää öööö minkäs ikäinen minä olinkaan ennen kuin osasin pullauttaa luvun 21 leipälävestä ulos.


Arpominen huipentui noin kuukausi sitten, kun esittelin itseäni TLKS:n jäsenpalvelutoimikunnan osaltani ihkaensimmäisessä kokouksessa: Moi oon Krista, öööööööö Aureukselta ja kakskytkaks vuotta. Kova yritys loikata omalta kurssilta ja sujuva vale, että hauska tavata teidätkin. Kurssimoka menee ajatuspierun piikkiin, koska olin juuri hetkeä aiemmin miettinyt päässäni sanaa elegans, joka siis on kolmosten kurssinimi, mutta ikä kumpusi jostain syvemmältä. Kehoni ja mieleni hylkivät 21 vuoden ikää ja yrittävät epätoivoisesti kehittää jonkun defenssin suojakseen. Luonnollinen ratkaisu on valita kuukauden päässä odottava 22 vuoden rajapyykki, joka huokuu kaikin puolin täydellistä harmoniaa. Kaksi identtistä, kauniin parillista lukua, ikä täynnä nuoruutta, muttei enää liiallista tyhmyyttä, parilliseen syntymäaikaan sointuvat luvut ja identiteetin ja iän täydellinen kohtaaminen. Ahhhhhh.. Minä olen syntynyt ollakseni 22-vuotias.


Tänään minä sitten viimein olen tuossa maagisessa iässä ja saan aloittaa tähän astisen elämäni parhaat 365 päivää. Rajallisesta riemusta on nauttittava, koska en ole vielä päättänyt, kuinka suhtaudun nurkan takana odottavaan kakkosen ja kolmosen liittoon.


Ps. Ai, että oliko mulla hauskaa näitä kuvia muokatessa! :D
Pps. Alin kuva Koreasta Jarkon yliopiston vessasta keskellä yötä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Peruspukerrusta

Sitä on tämä viikko ollut: arkea, rutiineja, opiskelua ja jumppaa, peruspukerrusta. Pelätty paton (tautioppi) kurssi on lähtenyt kunnolla käyntiin ja olen palannut tuttuun teen liian vähän asioita koulun eteen -fiilikseen, vaikka melko ahkerasti olenkin asioita päähäni takonut. Ikinä ei kuitenkaan voi olla tarpeeksi hyvä tai edes kaikista paras, joten olen liian huono tähän kouluun -morkkis iskee takuuvarmasti. Lohduttavaa tai kauheaa kyllä kahden viikon päästä ollaan jo joululomalla ja paton ensimmäinen välitentti tulisi olla hoidettuna. Tai siis hoidettu se varmasti on, mutta eri asia pääseekö siitä läpi. Kieroa kyllä en pienestä huolen vivahteesta huolimatta ole epätoivoinen, kuten viime vuonna tähän aikaan TLRT:n kanssa. Minä uskon itseeni. Jumankauta minä pystyn oppimaan nämä kaikki solumuutokset ja tulehdustyypit, jos vain niin päätän ja minähän olen päättänyt. 


Paton kurssi on ensimmäinen truelääkärikurssi, jossa päästään siirtymään sairauden suuntaan terveen kehon oppimisesta, joten paine itsensä voittamiseen on kova. Jos minä haluan olla lääkäri, minun on tunnistettava sairaudet. Sairauksia opetetaan paton kurssilla, joten minun on opittava paton asiat. Kui simppeliä. Harmi vaan, että Robbinssin kirja on taas yllättäen hurjan paksu ja aikaa on aivan liian vähän, mutta tämänkään faktan en ole antanut mustata mieltäni ulkona odottavan asfaltin sävyiseksi, koska lukeminen on ihan hauskaa. Teksti on oikeastaan aika ymmärrettävää, mutta huoleni on sen muistiin jääminen. Ei kai kukaan voi rehellisesti uskoa, että voimme oppia 400 sivua tekstiä, luennot ja kymmenet mikroskooppinäytteet kuukaudessa? Ollaanhan me joo superihmisiä, kun ollaan tähän kouluun päästy, mutta rajat ne on supermiehillä ja -naisillakin. Tästäkään en kuitenkaan revi oikeasti huolta, ainakaan vielä. Luen kirjaa yrittäen ymmärtää, opiskelen luentodiat oikeasti ymmärtäen ja havainnollistan oppimani mikroskooppinäytteitä ihmetellen. Loppuhuipennuksena pääsen välitentin naureskellen läpi ja reissaan hyvällä omallatunnolla kiskomaan jouluövereitä Kuopioon. Ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka. The end.

Värit ovat vapauden

Minä tykkään itsenäisyyspäivästä. Sen juhlallisuuksista, perinteistä, arvokkuudesta ja koko päivän yleisestä hengestä. Pienempänä joulukuun kuudentena juhlimme monesti minun synttäripäivääni sukulaisten kanssa kahvittelemalla, koska ylimääräisenä ja yksittäisenä arkivapaapäivänä vieraat oli helppo houkutella kaakkupalalle. Useana vuotena muistan Tuntemattoman sotilaan rämisseen juhlahumun taustalla ja Lehdon sovitelleen pistoolin piippua suuhunsa juuri kakunleikkuun hetkellä. En enää ihmettele, miksi muistan Tuntemattoman jotkut kohtaukset niin selkeästi. Jos jotain on kuunnellut edes taustahumuna kymmenen vuotta peräkanaa, alkaa aivoihin painua tahtomattakin tietyt muistijäljet.

                    

Tänä vuonna juhlin itsenäisyyspäivää uudella, turkulaisella tavalla. Turun kaupunki jakoi kaupunginorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonserttiin ilmaislippuja kahden salillisen verran ja ystävälleni osuneen esteen takia, pääsin hyödyntämään hänen lippunsa kello 12 konserttiin. Harmi kaverilleni, mutta iso ilo minulle, koska vaikka en orkesterimusiikista tiedä tuon taivaallista, oli jo pelkkä ajatuskin orkesterista soittamassa Finlandiaa värisyttävä. Väristä minä sainkin ja samalla kokea viikon toisen musiikkihämmennyksen, kun kylmät väreet hiipivät yläselässäni Finlandian uhkaavien alkujymähdysten kaikuessa konserttisalissa. Musiikki osaa todella mennä iholle, kun oikea tilanne vain sattuu. Muutaman kerran konsertin aikana tunsin jopa pienen pientä kuumotusta silmieni takana, kun vapautin ajatukseni vaeltelemaan sodan erottamiin perheisiin ja pelon tunteisiin, joita koettiin varmasti niin rintamalla kuin kodeissakin. Sodan on oltava ollut liian kamalaa edes käsittettäväksi ja voin vain olla valtavan kiitollinen, etten ole ikinä joutunut sitä omin silmin ja tuntein kohtaamaan.

                                 

                                 



Juhlava konsertti toi tähän äärimmäisen harmaaseen päivään juuri oikean määrän glamouria, koska kaikki olivat pukeutuneet siistin tyylikkäästi ja tilaisuus alkoi vieläpä konserttia edeltäneellä kahvituksella, jossa saimme nauttia kahvista ja ihanasta leivoksesta ilmeisesti Turun kaupungin piikkiin. Tunnelma oli kaunis kuten leivoskin. Aamupäivän huipensi vielä kotiinlähtiessä narikkajonossa kohtaamani iäkkäämpi rouva, joka hymyillen osoitti hiuksiani ja tokaisi: Oikein sievä.

                               

Illallakin shown varasti ehdottomasti uskomaton ikäihminen. Linnan juhlien vanhin osanottaja tänä vuonna, 102-vuotias mikkeliläinen sotaveteraani varasti sydämeni täysin ja muistutti hetkellisesti, miksi noita juhlia kannattaa edelleen ihan oikeasti viettää. Hänelle kutsu linnan juhliin oli suuri kunnianosoitus ja ilon aihe, eikä hän epäillyt näyttää riemuaan. Miten onnellinen olinkaan tuon herran puolesta ja kuinka uskomattoman virkeä hän olikaan kunnioitettavaan ikäänsä nähden. Mikä muisti, mikä fysiikka! Tanssimaankin hän mieli ja vitsaili vielä innostuvansa danssaamaan oikein kunnolla. Voi jumpe, kunpa minäkin 102-vuotiaana! Lisää kutsuja tälläisille superpakkauksille, jotka presidentin tervehdyksen todella ansaitsevat, kiitos.

                                 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Jotain uutta kerran 18 vuoteen

"Jouluaattona, jos lentoyhteydet toimivat,
on minun ensimmäinen joulujuhlani poissa kotoa;
ja kirjoitetaan siis täten julkinen blogiteksti aihetta käsittelemään ja kehotetaan
kaikkia tätä tekstiä asiaankuuluvalla hartaudella pohtimaan
sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä
se, joka tämän innon sammuttaa ja spesiaalia joulujuhlaa jollakin
tökeröllä taikka sopimattomalla kommentoinnilla häiritsee,
on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen
ärsytykseen, jota kirjoittaja ja poikaystävä kokevat
ja sille lopulta suklaaövereissään kuitenkin nauravat.
Lopuksi toivotetaan blogin kaikille lukijoille riemullista joulujuhlaa."

Tämänkin yllä olevan koko muistini keston jatkuneen perinteen tulen mahdollisesti missaamaan tänä jouluaattona, koska tänä jouluna en olekaan kotona. Tai ei sillä, että olisin ollut kotona kotona jouluaattona varmaan 19 vuoteen, mutta tänä vuonna en ole edes omien kotijoukkojeni parissa. Tänä jouluaattona juhlin aattoa nimittäin Jarkon perheen kanssa. Elämäni eka kerta, kun vietän joulua muualla kuin kotona ja Jarkon perheen eka kerta, kun mukaan joulunviettoon änkee ylimääräisiä. Yhtä ekaa kertaa koko aatto siis.


Me siirryimme vuorottelujärjestelmään viime jouluna kahden erillään juhlitun jouluaaton jälkeen, koska eri paikoissa noin rakkaudentäyteisen juhlan viettäminen ei tuntunut oikealta. Kesken aaton emme juhlapaikkaa pystyisi myöskään vaihtamaan ja toisaalta olisihan se mölöä kesken kaiken pakata kimpsut ja kampsut ja rynniä seuraavaan paikkaan, että kaikki varmasti saavat pienen ja stressaantuneen osansa meistä. Siispä sovimme aaton vuorottelujärjestelystä, jonka Jarkko ritarillisesti aloitti viime jouluna antaen junnuavovaimolleen yhden ekstravuoden aikaa sopeutua uudenlaiseen jouluun.

Vuosi menee kuitenkin ihmeen liukkaasti ja tässä sitä nyt ollaan 22 päivän päässä erilaisesta jouluaatosta. Tekstini tähän astinen sävy on kuitenkin ollut melko harhaanjohtava, koska kuulostan lähinnä siltä, että joulu Jarkon perheen kanssa olisi sama kuin joulu vankilassa tai veneen alla hyisessä viimassa, vaikka ajattelen erittäin paljon päinvastoin. Minusta on valtavan siistiä päästä näkemään muiden perhejoulu! Meidän suvun joulu on asettunut melkein 20 vuodessa aikalailla tiettyihin rutiineihin, jotka etenevät lähes minuutilleen samalla tavoin (no okei ehkä tunnilleen), joten toisten traditioiden näkeminen ja eläminen on piristävää kuin aaton ensimmäinen glögimuki.

                           

En ole ikinä viettänyt joulua Kuopion kaupunkialueella ollessani täydessä ymmärryksessä ja siksi odotankin illan kohokohdan lailla, ruuan lisäksi tietty, hautausmaalla käymistä. Olen kuullut vain tarinoita ja nähnyt tuhnuisia kuvia jouluaattoillan kynttiläloistosta, mutta omat aistihavainnot puuttuvat. Minun jouluissani haudoilla käydään päiväaikaan ennen sukulaisille menoa, joten pimeyden luoma taika on jäänyt näkemättä. Lisäksi odotan karjalanpiirakoita, saunaa, suklaata, kävelyitä ulkona, Jarkon perheen koirakaveria, kynttilöitä, joulumusiikkia, rentoa oloa, kinkkua, porkkanalaatikkoa, joulukuusta ja ja jajajaja... Oi erilainen joulu, tule jo!

                           

Ps. Olen todella pahoillani noiden kuvien laadusta... No can do.