perjantai 12. joulukuuta 2014

Jag kommer från Itä-Suomi

Edessä on vielä onnelliset kahdeksan kuukautta turvallista kakkosvuotta, kun ne jo alkavat sillä pelotella. Skärgårdsmedicin och kultur, hyrrr... Kylmät väreet vilistävät pitkin kuopiolaissyntyistä selkää. Mikä saaristo? Mikä kulttuuri? Mikä ruotsi??

Minä olen aina tykännyt ruotsin kielestä. Yläasteella ruotsi tuntui ihanan helpolta ja jännittävältä jo tylsän vaikeaksi käyneen englannin rinnalla ja rakensin itselleni hyvin jämäkän pohjan ruotsin perusteista. Muistan vieläkin ruotsinopettajamme pontevan, syvää ruotsalaista iloa huokuneen Hejsan! -tervehdyksen luokkahuoneen ovella ennen jokaisen tunnin alkua. Kaiken tämän onnen ja autuuden lisäksi ruotsi sopi englantikammoiselle kuin bussi Slusseniin, koska ruotsissa kaikki olivat tasan ja täsmälleen samalla kalkkiviivalla, itärajan huudeilla kun sijaittiin. Kukaan ei tiennyt mistään mitään etukäteen.

                      
 
Säännöllisin väliajoin esiin pulpahtelee keskustelu pakkoruotsista ja sen tarpeellisuudesta Suomessa, jossa ruotsinkielisiä on enää 4,90% ja kaksikieliseksi määriteltyjen kuntien määrä on kärpäsen kakka koko maan pinta-alasta. Totuus on, että suuri osa suomalaisista nuorista opiskelee ruotsia turhaan, mutta minä uskonkin edelliseen lauseeseen piilotettuun jekkuun. Mikään opiskelu kun ei ole turhaa. Vaikka Kuopiossa ei tarvita ruotsia ikinä tai mihinkään, koska kaupungin ainoat turistit puhuvat venäjää tai englantia ja paikallisetkin vain savoa, olen silti onnellinen, että olen ruotsini opetussuunnitelmaan kirjattuna lukenut. Tietysti skandinaaviset ovet aukaisevaa kieltä opiskellessani on samalla heitetty hukkaan monen monta veroeuroa, joilla minulle olisi voitu opettaa venäjää, saksaa tai espanjaa, ja avata ovia, joita pelkkä englannin taitaminen ei avaa, koska totuushan on, että kulttuuriset sisarmaamme Ruotsi, Norja ja Tanska kykenisivät kyllä keskustelemaan kanssani myös englanniksi, mutta en murehdi moista nyt.

Oivalsin tänään faktan, että asun kaupungissa, jonka asukkaista on ruotsinkielisiä 5,4%, olen kirjoittanut ruotsista aikanaan E:n ja tulen valmistumaan lääkäriksi tällä alueella, jonka asukkaista löytyy myös ainoastaan ruotsinkielisiä potilaita, enkä ole ikinä käyttänyt ruotsin kieltä missään julkisella paikalla luokkahuoneen ulkopuolella. En ole ikinä puhunut ruotsia oikean ihmisen kanssa. Opettajia ja luokkakavereita lukiossa ei nimittäin lasketa, koska silloin olimme kaikki samassa veneessä ja se vene sijaitsi Itä-Suomessa, jossa koko ruotsin kieli oli yksi suuri utopia. Nyt sijaitsenkin kuitenkin muutaman käänteen kautta Varsinais-Suomessa ja utopia onkin todellisuutta, kun samoilla kaduilla kanssani marssii äidinkielenään ruotsia puhuvia, joita minun olisi kyettävä hoitamaan heidän soljuvan laulavalla äidinkielellään. O-ou.


Onnekseni olen huomannut, että laiva keikkuu myös täällä Aurajokilaakson uomissa, koska syntyperäiset turkulaiset kiroavat yhtä lailla huono kielitaitoaan ruotsin suhteen. Voin vain toivoa, että ruotsikielen jatkuvan läsnäolon vaikutuspiirissä kasvaneiden en osaa mitään tarkoittaa samaa kuin lähempämä itärajaa elävien en osaa mitään, koska muuten tämä on taas epäreilua. Hauskinta tässä koko huolessa tietysti on, että en minä sysihuono ole, ujo vain. Pienellä mieleenpalauttelulla oikeasti osaan aika paljon paperilla, mutta kun eteen nakataan saaristoruotsia vääntävä muori, jonka kohtaaminen suomeksikin jännittäisi minua, aletaan liikkua epäinhimillisyyden rajoilla. Nämä ovatkin niitä hetkiä, kun tulee mieleen, että olisi ehkä sittenkin pitänyt jäädä Kuopioon lääkikseen... Saisi sentään hoitaa elekielellä jalkansa Tahkon rinteissä loukanneita venäläisturisteja ruotsin opiskelun sijaan.


Ps. Inspiraationa toimi ensi keväänä meistä 25 huonoimmalle ruotsinpuhujalle tarjottava ruotsin kielen ensiapukurssi, jonka aikana on tarkoitus luoda riittävä pohja kolmosvuoden syksyllä odottavalle Skärgårdsmedicin och kultur -kurssille, jonka aikana käsitykseni mukaan opetellaan ammattisanastoa ja haastatellaan (saaristo)ruotsia puhuvaa henkilöä.
Prosentit Wikipediasta ja Kuopiokaverit laiturilla, koska Parainen.

4 kommenttia:

  1. Heh heh, tuttu tunne monelle tuo "en osaa mitään": emme me oikeasti osaakaan, jos verrataan siihen, mitä meidän pitäisi osata virkamiesruotsin jälkeen:
    http://jaska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182303-kielitaitolain-vaatimukset-vs-todellinen-kielitaitotaso

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma on vain, että minä haluaisin osata. Minä oikeasti tykkään ruotsin kielestä ja haluaisin kyetä toimimaan sillä kielellä. Olen aiemmin taistellut yli englanninpuhumisjännäämisestä, joten olkoon ruotsi seuraava haaste :D

      Poista
  2. Turha on pelätä. Ei opiskelun jälkeen niihin saaristolaismummoihin juurikaan törmää. Olen syntyperäinen turkulainen ja aina olen asunut suomenkielisessä Suomessa sanoi tilastot mitä hyvänsä. Ei Turussa ruotsia kuule kuin terminaalissa ennen laivan lähtöä. Tai kuulee jos hakemalla hakee sellaisen paikan. Tämä tosin toimii samalla tavalla kymmenille eri kielille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm joudun kyllä tuosta olemaan eri mieltä, koska omiin korviin ruotsia osuu päivittäin, kun kaupungilla liikkuu. Ehkä venäläisturistien solkotukseen tottuneet itäsuomikorvani bongaavat ruotsin jotenkin tarkemmin :D Työelämästä en tietysti osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta harmittaa vain mahdollinen tilanne, jossa en kykenisi auttamaan potilasta tämän äidinkielellä, koska minä todella haluaisin händlätä ruotsin. Tekstini tarkoitus ei ollut vikistä ruotsinopiskelusta Suomessa vaan tuoda esiin jännityksiä ja riittämättömyyden tunteita, joita kielen käyttöön liittyy.

      Poista