sunnuntai 21. joulukuuta 2014

On ne vaan ässiä

Aloitin tilanteen käsittelemisen näkemällä alkuviikosta kammottavan unen, jossa rellestin kurssimme torstaina järkättävissä pikkujouluissa aivan tuhannen humalassa. Ei kuulosta vielä kamalalta painajaiselta vaan melko normaalilta reaktiolta opiskelijalta, joka on juuri selvittänyt erittäin kunnialla tähän asti lähes tärkeimmäksi kokemansa lääkiskurssin, mutta painajaisvaihe iskikin päälle, kun tajusin unessa keskellä humalaani, että olin sopinut seuraavaksi aamuksi ihkaekan syväritapaamisen (syvärit = meidän kandi/gradu) klo 8.00 ja viisaudenhampaan poiston klo 10.20. Yhtäkkiä uni olikin kamala kuin hirvein laskuhumala, koska olin valtavan pettynyt itseeni ja toisaalta kauhuissani seuraavana aamuna odottavasta itseni nolaamisesta ja pahoinvoinnista. Olin onnellinen, kun heräsin, koska perjantaiaamun aikataulut eivät olleet unta. Minulla oli ihan oikeasti syväritapaaminen ja viisurinpoisto, joista jälkimmäisestä lisää nyt.

Tottakai minua jännitti! Toisaalta halusin kuitenkin valtavasti kokea puudutuksen ja hampaan väkivaltaisen poistamisen, koska tähän mennessä osanottoni aihetta käsitteleviin keskusteluihin oli ollut mitätöntä. Tyhjästä kun on paha nyhjästä. Lisäksi yläoikea viisaudenhampaani raapi poskeani ikävästi, mikä taisi olla uusia keskusteluaiheita enemmän syy poistoon ainakin jos YTHS:ltä kysyy. Ja voihan hampaanpoiston ottaa opintomatkanakin vaikka en hampaan opiskelija olekaan, koska viaton viisurinpoisto on aika turvallisen mukava tapa solahtaa potilaan rooliin. Miltä tuntuukaan olla täysin toisen armoilla, varsinkin kun tuolla toisella on kädessään piikki, jonka hän aikoo tökätä ikeneesi?

                              

Myönsin heti kärkeen vastaanotolla, että minua jännittää vähäsen, mutta silti lääkärin ja hoitajan seuraava liike yllätti minut täysin. Käteeni tyrkättiin nimittäin ikkunalaudalta pieni pehmokirahvi, jolla oli kaulassaan punainen kaulahuivi. Kirahvi sointui kuulemma kauniisti kenkiini. Siinä me sitten pötkötimme hammaslääkärituolilla kenkiini mätsäävän kirahvin kanssa, jolla oli punainen kaulahuivi, ja jännitimme, että kuinkakohan kovaa puudutepiikki sattuukaan. Kirahvissa ilmeisesti kuitenkin oli jotain taikaa, koska puuduttaminen ei sattunut aivan rehellisestikään sanottuna yhtään. Neulanpää vain kutitteli ja tökki suutani, mutta kipua ei tuntunut, kuten ei myöskään itse raakuuden aikana, kun hammasta väännettiin irti. Alkuun pyysin yhden lisäerän puudutetta, koska vääntäminen tuntui epämukavuuden lisäksi vähän kivuliaalta, mutta loppu sujui kuin tanssi päättyen hentoon rusahdukseen, kun hammas lopullisesti nöyrtyi lääkärin käsissä. Päällimmäisenä mieleen jäi vain "vääryyden" tunne: ei kenenkään terveydenhuollon edustajan pitäisi repiä suustani objekteja irti vaan auttaa niitä pysymään siellä :D

En ole ikinä henkilökohtaisesti ymmärtänyt, mikä hammaslääketieteessä ihmisiä kiehtoo, mutta olen valtavan onnellinen, että alaa innolla opiskelevia löytyy, koska kyllä hammaslääkärit vaan on ässiä. AR:n aikaisen suun hermoluennon jälkeen (miten moneen hermoon puudutepiikillä voikaan tökätä?!) ja ekan oman viisurioperaation jälkeen arvostan hammaslääkäreitä taas hurjan paljon enemmän.

Ps. Sain pikku-hampun mukaan kindermunan keltaisessa lelumunasessa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti