lauantai 19. joulukuuta 2015

Lääkiksen kolmas vuosi osa 1

Jatkoa postauksille Lääkiksen eka vuosi part. 1, Lääkiksen eka vuosi part. 2, Lääkiksen toka vuosi osa 1 ja Lääkiksen toka vuosi osa 2.

KLINIKKA, KLINIKKA, KLINIKKA! Ei kolmosvuodella ole muuta elämäntehtävää, kuin siirtää meidät luentosalielämästä sairaalaelämään. Kolmosen syksyllä maltti on kuitenkin vielä valttia, koska preklinikalla ei ole aikomustakaan päästää meitä otteestaan helpolla.

Syksy aloitetaan luvattoman aikaisin, vielä oikeastaan kesän puolella elokuussa, propedeutiikan ja laboratoriolääketieteen parissa. Istumme kesäshortseissa meille uudessa luentosalissa, joka sijaitsee jo himpun verran lähempänä oikeaa sairaalaa kuin Medisiinan OJ, ja opettelemme 150 hengen massaluennoilla tutkimaan potilasta. Kurssi sytyttää välillä todellisia wou musta tulee lääkäri -fiiliksiä, mutta osalla luennoista sitä taas miettii, että onko tässä touhussa oikein mitään järkeä. Suurinta hämmennystä aiheuttaa opettaja, joka haluaa demota salin edessä sorminivelten tutkimista. Muuten mainio idea, mutta 100 hengen on hiukka vaikea päästä näkemään täsmälleen oikeaa otetta ja nivelen pikkuruista liikettä. Propen harkoissa on mukana todellisia helmiä ja kaiken kaikkiaan kurssi on tämän syksyn lempparini.



Jos propen kurssi tuntuu kivalta, sisätautien pakollinen sisäänpääsytentti viimeistään palauttaa kandipyrkyrin maan pinnalle. Yhden opintopisteen kirjatentti, joka vanhempien kurssien mukaan menee tärpit lukemalla ja vähän patoa kertaamalla heittämällä läpi, lätkäiseekin hylätyn noin puolelle kurssille. Onneksi syksyn kakkostentti on asiallisempi ja puoli kurssiamme ei tipahdakaan kurssilta juuri klinikan kynnyksellä. Tai sitten emme edelleenkään osanneet mitään, mutta tiedekunnan resurssit eivät kestäisi 70 hengen tipahtamista alemmalle kurssille. Katkera olen joka tapauksessa edelleen, koska työmäärä ei todellakaan vastaa yhtä opintopistettä.

Propen rinnalla alkusyksyn ajan juoksee laboratoriolääketieteen kurssi, jonka tavoitteena on iskeä tulevien kliinikoiden päähän labradiagnostiikan perusteet. Milloin otetaan PVK ja mikä se on? Mitä kertoo CRP? Onko potilaani juoppo ALAT:in ollessa koholla? Opettajat ovat tosi mukavia ja kurssi on oikeastaan kaiken kaikkiaan yllättävän kiva, koska odotukseni ovat hiukan negatiiviset. Harkat kanyloimisineen ja oikeiden potilaiden pistämisineen ovat tietysti todella jänniä, mutta vapisevin käsin niistäkin selvitään voittajina. Treenin merkitys kuitenkin korostuu, koska huhheijaa miten paljon helpompaa esimerkiksi verinäytteen otto on nykyään, kuin pari vuotta sitten ekoja kertoja pistäessä.



Ettei syksyn sekametelisoppa vain olisi liian selkeä, labran ja propen kurssien seassa meillä on myös vuorovaikutuksen, psykiatrian ja kliinisen farmakologian opetusta, joista psykiatrialle olen valmis ojentamaan Vuoden rimanalitus 2015 -palkinnon. Katsomme luentosalissa videolta yhden psykiatrin potilasvastaanoton ja kotona viime vuodelta videoituja luentoja, joista järjestetään tunnin mittainen keskustelutilaisuus kysymyksiä varten. Anteeksi mitä arvon opetuksensuunnittelijat! Videoluennot ovat aivan tavallisia vuotta vanhemman kurssin massaluentoja, jotka on vain napattu videolle ja heitetty meille nettiin. Katson tasan yhdestä videosta puolet ja senkin vain koska luennoitsija on todella charmantti. Tentin läpäisen luentodiojen pikavilkuilulla ja omilla lötinöillä. Vuorovaikutuksen osalta luennot ovat liirumlaarumia (sano potilaalle päivää -opetusta), mutta harkkatöissä on ideaa. On tehokkaan opettavaista päästä testaamaan omaa reagointiaan hankaliin potilastilanteisiin näyttelijöiden kanssa. Klifan (kliin. farmis) kurssissa taas ei ole kovin paljon ideaa, kun opettelemme kirjoittamaan reseptejä takaraivossamme opettajan sanat ette te enää tämmösiä ikinä kirjota, kun kaikki on kuitenkin sähköstä ja siellä on ihan omat sääntönsä. Hetken tuntuikin aivan liian oikealta lääkäriltä...

Kaiken tämän seassa meistä koitetaan kasvattaa myös kaksikielisiä lääketieteen asiantuntijoita Skärgårmedicin och kultur -kurssilla, joka ajaa meidät minun mielestäni syksyn kiperimpiin paikkoihin. Joudun kohtamaan pelkojani urakalla, kun hoidamme parini kanssa eläkeläishaastattelua ja suullista tenttiä, mutta nyt jälkeenpäin kaikki tuo vain naurattaa. Tulevana keväänä ei ehkä naurata enää, kun heti ensimmäinen klinikkaviikkoni osuu ruotsinkieliseen Turunmaan sairaalaan ja myöhemmin keväällä edessä on viikko Vaasan keskussairaalaa. Virkamiesruotsi kuitenkin kilahtaa rekisteriin ja matka jatkuu hymyillen kohti uusia ruotsinkielisiä haasteita.

Kaikki edellä luettelemani tentitään kolmen viikon tenttiputkena: ensin prope sisältäen vuorovaikutuksen ja psykiatrian, sitten labralääketiede ja setin kruunaa ruotsin kirjallinen tentti. Ketään ei noina viikkoina naurata. On suorastaan kurjaa stressata ja lukea viikko toisensa perään. 

Syksyn toisen puolikkaan muodostaa mikrobiologian kurssi, jonka tehtävänä on opettaa meille kaikki, mitä hyvän lääkärin tulee tietää bakteereista, viruksista ja immunologiasta. Edellisen tenttirykäyksen paino tuntuu niskassa ja en saa kurssia kunnolla alkuun. Hiivin sieltä mistä aita on matalin, kunnes pari viikkoa ennen tenttiä alkaa tulla hätä. TaLO (tapauslähtöinen oppiminen) siellä, TaLO täällä, labraviikko tuolla ja alkukuulustelu siellä. Mikrobilsa on kiinnostavaa, mutta pakka on melko levällään eri oppimismuotojen ja syksyn mukanaan tuoman en jaksa, ei kiinnosta -olotilan kanssa painiessa. Onneksi löydän lopulta tentin lähestyessä jostakin hetkeksi kadonneen deadlinekauhuni, ja tänään voin hyvillä mielin sanoa oppineeni mikrobilsan kurssilla paljon uutta. Eri bakteerit ja virukset yksilöityivät kurssin myötä päässäni omiin lokeroihinsa, entisen tuo on pöpö ja tuo on myös pöpö -ajattelun sijaan, joten seison ylpeänä oppimiseni takana, vaikka kaikkea en todellakaan osaa. 

Kaiken raskaan opiskelun ja ekojen potilaiden kohtaamisen keskellä, ehdimme myös juhlia kurssin kesken enemmän kuin ikinä. Syyskuussa reissaamme hautajaismatkalle Pietariin, lokakuussa juhlitaan hautajaisia/kandiutumista ja tällä viikolla isäntämme ja emäntämme vielä järkkäsivät meille yhteiset pikkujoulut.


Tämä hurjan pitkä katsaus on preklinikan loppu. Ensi kevät ja elämä siitä eteenpäin on iso mysteeri, joka tulee varmasti antamaan paljon inspiraatiota kirjoittamiseen, mutta luojan kiitos ensin on loma, koska lääkiksen kolmas vuosi osa 1 oli rankka. Seuraava puolivuosikontrolli kirjoitetaankin sitten klinikan puolelta ;)

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joululoma sentään

Koska tänään alkaa joululoma, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa aina elokuun alusta asti, on aika fiilistellä. Tentti kyllä hoituu jotenkin, ja vaikka ei hoituisikaan, joululoma tulee silti, koska ei uusintaa kuitenkaan joulun välipäivinä järjestetä. Neljän tunnin päästä tästä, mä olen niin lomalla. Tervetuloa kulutushuumainen joulu ja liiallisesta suklaansyönnistä seuraava paha olo!

Tunnelmaa kohottamaan tarjoan nyt maailman parhaita joululauluja, joissa on minulle niin iso nostalgiaviba, että ihan pakko hymyillä idioottina, kun näitä kuuntelee. Voi noita aikoja, kun YleX Aamua juonsivat Ile, Peltsi ja Marja :´)






Maailman parasta joululomaa tai sen odotusta kaikille teille! ♥

tiistai 15. joulukuuta 2015

Some vie ja some tuo

Ensin vuosia sitten luikersin vanhemmilta luvatta Facebookiin, vajaat kaksi vuotta sitten murtui Instagramin salat, tänä syksynä tutustuin turhaakin turhempaan Snapchattiin ja hetki sitten otin haltuun syksyn uutuuden Periscopen. Miltä nyt tuntuu #somehuora?

Välihuomiona kaikille vuoteen 2014 jumahtaneille fossiileille tai viikontakaista minua muistuttaville henkilöille, että Periscopen idea siis on livelähetyksissä, joita voi seurata ja kommentoida reaaliajassa. Kuka tahansa voi puhelin tai tabletti ojossa leikkiä oman elämänsä tositv-tähteä ja kuvata omia puuhiaan/höpinöitään/ryyppäämisiään/esileikkejään/tiskaamisiaan (kaikkea edellä mainittua todistettu) suorana streaminä palveluun. Jos video onnistuu houkuttelemaan paikalle epätoivoisia ajanhaaskaajia, ruudulle alkaa sadella lähetyksen myötä reaaliaikaisia kommentteja, joissa yleensä pyydetään näyttämään tissit, kysellään suosikkiseksiasentoa ja kommentoidaan kuvaajan ulkonäköä/puhetyyliä/videon sisältöä. Oikeaa asiaa ei ole lähes kenelläkään, mutta koukussa olen silti!


Tutustuin viimeisen viikon ajan Pericopeen olan yli -taktiikalla, kun Jarkko viime viikolla kuumepäissään latasi sovelluksen ajanvietteeksi, mutta tänään houkutus päästä pläräämään lähetyksiä Jarkon työpäivän aikanakin kasvoi liian suureksi (miten niin välttelen tenttiinlukua), ja rekisteröidyin itse palveluun. Toistaiseksi en ole kiinnostunut kuvaamaan omaa puolikasta päätäni tai sängyssä makoiluani turkkilaisten miesten huudellessa kommenttiboksissa "open boobs", vaan haluan vain tutkia muiden tekemiä videoita, ja elätellä toiveita, että joku tekisi oikeasti mielenkiintoisia lähetyksiä, koska onhan tuossa ohjelmassa nyt potentiaalia. Tavallisten ihmisten mielenkiintoisia ajatuksia heitä koskettavista aiheista livenä, suoraan minun mobiililaitteeseeni, ja vieläpä suoralla kommentointimahdollisuudella. Uuuh!

Toisaalta en oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Kuka tahansa saattaa kuvata lähetystä aivan missä tahansa. Olemme Jarkon kanssa katsoneet streamejä ainakin Turun Lynistä, Dynamosta ja Fortesta. Siellä baarimikot vain kaatavat nyrpeänä kaljaa ja tytöt tanssivat tietämättä lainkaan, että heidät on juuri tallennettu videolle, joka välittyy maailmalle suorana ja on mahdollista myös tallentaa myöhempää katselua varten. Olen saattanut itsekin jo tietämättäni tehdä uraa Periscopessa, vaikka kuinka välttelen play-nappulan painamista omilla laitteillani. Vastenmielisiä ovat myös kouluissa kuvatut lähetykset, joissa oppilaat kuvaavat opettajaa ja kanssaoppilaita heidän tehdessään työtään. Aivan oksettavaa suorastaan. Ei ole omia, kiinnostavia mielipiteitä ja silmiä avaavaa keskustelua niiden ympärillä, vaan on typerää jonneilua ja kiusaamista.


On inhottavaa nähdä maailma riskinä. Tahtoisin nähdä somen meille avaamat ovet vaalenapunaisena loikkana parempaan yhteyteen ihmisten välillä, ajatustenvaihdon väylänä, mahdollisuutena nähdä jotain itselle uutta ja vierasta sekä oppia uutta. Kaiken tuon someen liittyvän potentiaalin päälle mielessäni on kuitenkin liimautunut iso musta tarra, jossa lukee vain: ase. Kaikkea mitä sanot tai teet voidaan käyttää sinua vastaan. Aina löytyy joku, joka napsii screenshotteja, ja jakaa ne läppänä eteenpäin. Aina löytyy joku, joka kertoo eteenpäin tarinaa siitä yhestä muijasta, joka teki videolla sitätätäjatuota. Aina löytyy joku, jonka mielestä kaunis on ruma. Aina löytyy joku, jonka päivän ainut ilo on viedä toiselta ilo.

Ja noiden kavereiden takia kaikkialla on nykyään pakko olla varpaillaan.

Ps. Kaikki nyt follaa instassa @kranyl!!!! xDdddd

maanantai 14. joulukuuta 2015

Synttärilahjoja

Koska Helsinki alkaa noin kolmen käynnin jälkeen olemaan jo aivan nähty (olen nähnyt jo ainakin Suomenlinnan ilman linnaa, Linnanmäen ja merenrannan), on aika siirtyä tekemään uusi aluevaltaus kotimaanmatkailun saralla. Me lähdemme Tampereelle!


Jarkon synttärilahjaidea iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta pari viikkoa ennen juhlapäivää. Yhtäkkiä kadulla koulusta kotiin kävellessäni minä vain keksin sen. Fanipaketti. Fanipaketti Paperi T -fanille, joka ei myönnä olevansa fani, koska on noloa olla fani. Oikein överikliseinen fanipaketti Mä olen mieluummin Paperi T:n kuuntelija kuin fani:lle. Siinä se! Joskus kun lumipallo lähtee vyörymään, se kasvaa niin isoksi, etteivät edes telkkarin lastenohjelmien hahmot mahda muuta kuin vyöryä sen mukana. Täsmälleen näin kävi minun lahjaprosessilleni.

Alussa piti olla jotain giniä vaan, koska aito Hendrick's on niin kallista, tonic-vettä, lime, harmaa mahdollisimman törkyinen t-paita, hauska kutsukirje faniklubiin ja itse askarreltu Paperi T -naamari. Lopulta oli t-paitaa lukuunottamatta kaikki edellämainittu, mutta myös hotelliyö Tampereella, keikkaliput suosikkiräppäreiden keikalle ja oikeaa Hendrick'siä. Hups ja lits, kun lumipallo vyöryi päin.





Perustelin meidän elämäntilanteessa överiksi paisunutta lahjaa lopulta itsekkäästi itselläni. Mullakin on synttärit. Meillä molemmilla on ollut rankka syksy, joka päättyy just tohon viikonloppuun. Ollaan molemmat aika kelpo kansalaisia; opiskellaan ja kaikkee. 25 täytetään kuitenkin vaan kerran ja se on melkein tasalukukin. Kohta tulee veronpalautukset kans. Jarkko tykkäis ihan varmasti hirveesti. Uskomatonta, miten helppoa itseään onkaan taivutella. Kymmenen minuuttia ja hotelli sekä keikkaliput oli buukattu, enkä tuntenut melkein edes syyllisyyttä törsäyksestäni, koska #yolo. Olin ainoastaan innoissani, koska minä rakastan sitä tunnetta, kun keksinyt oikein hyvän yllätyksen, jota ei meinaa malttaa edes pitää sisällään. Tässä yllärissä erityishauskaa oli, että minä itse pääsisin siitä 100%:sti osalliseksi. Kjäh, kjäh.. 


Koska minun syntymäpäiväni oli, ja tietysti on aina, viikko Jarkon synttäreiden jälkeen, Jarkko päätti hyödyntää meidän minilomaa hänen lahjassaan minulle. Ensi lauantaille on meille varattuna pöytä Ristorante Comosta Tampereelta, ja luvassa siis herkkuillallinen ennen illan keikkapläjäystä YO-talolla. Minä olen niin innoissani! Kun vain keskiviikkoon jaksaa taistella, niin sen jälkeen taivaat kyllä aukenevat.

Me emme lähde matkalle maailman ympäri. Me lähdemme Tampereelle! Ja parempaa just tähän saumaan ei vois olla ♥

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

3 yötä tenttiin on

Kolme yötä tenttiin on, laskin aivan itse eilen
kun näin tenttitärppiset
Paniikki jo iskeä saa, lukemista stressataan,
kun läpipääsytoiveet hiljaa katoaa.

 Lukea mä yritin, mut youtubeen syrjähdin
kun näin intialaisen miehen immunologiavideon
Koneen ääreen nukahdin ja aikaa näin tuhlasin
kun unta näin, et loma muka on.

Kolme yötä tenttiin on, laskin aivan itse eilen,
kun näin tenttitärppiset
Kerrataan ja itketään, bakteereja vihataan,
kun kolme yötä enää on. 

Alkuun aivan pakko todeta, että tämä laulu ei ole kovin yksiselitteinen. Onko jouluun alkuperäisen version mukaan siis kolme vai kaksi yötä? Jos lapsi on eilen laskenut, että jouluun on kolme yötä, onko tänään jäljellä enää kaksi? Hyvin hämmentävää.
 
Olen ylläolevasta syystä ollut puolitietoisella blogilomalla. (En siis pohtiakseni tuota 3 vai 2 yötä -kysymystä, vaan koska tentti.) Ei sillä, että tauko olisi lukemistani kovin paljon edistänyt, mutta ainakaan en tulevaisuudessa voi kitkeränkatkerien ajatusten siivittämänä syyttää blogia mikrobiologian hylsystäni. Koska blogi on ollut koko aktiivisen lukuajan tauolla, voin tietokoneen näytön sijaan kohdistaa syyllistävän katseeni suoraan itseeni. Tai voisin kokeilla myös Jarkkoa. Täysin hänen vikansa, että minä en lue tarpeeksi tenttiin. Bloggaamistauko ei ollut haluamiskysymys, koska minulla olisi kyllä intoa kirjoittaa, mutta koska blogi vie valtavasti ajatuskapasiteettia, jos sen päästää mieleen valloilleen, en ole voinut ottaa riskiä. Minä tarvitsen jokaisen aivosolun virusten, bakteerien ja immunologian suuntaan. Mieluiten nyt heti, koska 3 yötä tenttiin on.
 

Koska mainoksenkin mukaan sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, aion nyt listata asioita, joita aion tehdä, kun keskiviikkona kello lyö 12 ja kolme yötä ennen tenttiä ovat jääneet taakse.
 
♥ Fiilistellä melkein neljän viikon lomaa.
♥ Blogata. Minulla on ikävä tätä ja valtavasti sanottavaa odottamassa.
♥ Siivota kodin huolella joulukuntoon ilman huonoaa omaatuntoa lukemisen välttelystä.
♥ Valmistautua tulevaan viikonloppuun, joka on tuleva olemaan mahtava, koska reissaamme minilomalle Tampereelle. (Luvassa lisää myöhemmin.)
♥ Silitellä koiranpentuja. Jarkon perheeseen syntyi vajaa kk sitten pentuja <3
♥ Ulkoilla paljon Danan kanssa. Voi Kuopio, koira ja stressittömyys.
♥ Ostaa joululahjoja.
♥ Fiilistellä preklinikan päättymistä.
♥ Nauttia hetkistä, joina kahvikupin hidas juominen ei ole lukemisen välttelyä vaan elämää.
♥ Olla valittamatta ja vain nauttia joulukuisesta lomasta.

Näiden voimalla eteenpäin. Palataan pian! Ihan oikeasti.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Hipstersynttärit

Jarkko siirtyy huomenna elämässään lähes uudelle ajanjaksolle, kun hänelle tulee 25 vuoden mittapaalu täyteen. 25 vuotta kuulostaa jo todella kypsältä iältä, kun palauttelee mieleen vaikka lukioikäisen itsensä ajatuksia 25-vuotiaista. Ne on töissä ja saa kivasti rahaa. Ne on naimisissa ja suunnittelee lapsia keskelle farmariauto-omakoti -idylliä. Ei mennyt vissiin kuin suunnitelmissa, kun tätä meidän elämää katsoo. Meidän turkulaisen todellisuuden 25-vuotias ja kahden vuoden päästä 25-vuotistuva nimittäin kitkuttavat opintotuella, odottavat veronpalautus- ja opintotukipäivää kuin kuuta nousevaa (puhumattakaan vuodenvaihteen jälkeisestä opintolainan nostopäivästä), asuvat YO-kylän 46 neliöisessä vuokrakaksiossaan ja omistavat kulkuneuvonaan tasan yhden toimivan polkupyörän. Silti koen, että olemme elämässämme juuri siinä, missä pitääkin, eli pieleen meni taas myöhäisteini-Krista.

Koska reissaamme tulevana viikonloppuna Kuopioon hautajaisiin, siirrettiin Jarkon alunperin ensi perjantaille suunnitellut synttäripirskeet viikkoa aiemmaksi. Eeppisiä Quarter Century Partyja juhlittiin siis jo viime lauantaina juhlakalulle äärimmäisen sopivalla hipster-teemalla.



Teema oli aivan loistava veto Jarkolta! Itseironian verholla LP- ja C-kasettidiggari sai ripotella koko asunnon täyteen levyjä ja kasetteja, pukea hyvillä mielin feikit asustelasit nenälle ja soittaa vieraista 99%:n inhoamaa UG-musiikkia koko illan. Nää on hipsterbileet. Kävimme juhlia edeltävänä viikonloppuna tyhjentämässä lähikirpparin 20 sentin LP:istä, c-kaseteista ja VHS:stä, joita löytyi niin kiitettävästi, että saimme aikaan kovemmat koristelut kuin yksiinkään aiempiin juhliin. Toisaalta onhan se nyt kova juttu täyttää 25. Seuraava iso steppi siitä kun on täyttää 30... Lisäksi Jarkko väkersi paintilla juomapelikortit, joiden tehtävät ja kuvitukset liittyivät vieraisiin. Iso vaiva kannatti, koska peli sai valtavasti kehuja ja sitoi yhteen todella hajanaisen vierasjoukon. Erään vieraan sanoin "nää on tosi hassut juhlat, kun kukaan ei tunne ketään". Jarkkoa oli juhlistamassa vanhoja kavereita Kuopiosta ja Tampereelta, opiskelukavereita Turusta, bändikaveri aveceineen, pari vaihtarikaveria ja työkaveri. Hämmentävän hienosti sekalainen seurakunta kuitenkin sopeutui toisiinsa ja juhlat olivat äärimmäisen onnistuneet!



Huomenna virallisena päivänä pääsen antamaan toisen puoliskon omasta lahjastani, josta olin taas niin fiiliksissä lahjaa suunnitellessani, että hyvä kun pysyin housuissani. Palataan tähän siis tulevaisuudessa, kun juhlahumu Jarkon osalta asettuu ja minä pääsen starttaamaan oman juhlintani, koska vajaan viikon päässä odottaa myös minun synttäripäivä. Joulukuu = juhlakuu.

torstai 26. marraskuuta 2015

Mikrobilsan labraviikko

Olen aina ajatellut, että minä olen niitä, jotka inhoavat labrassa piipertämistä ja tarkan mikrolitramäärän pipetoimista purnukasta toiseen. Kuvittelin näin ykkösellä SKB:n ja LBM:n labraharkoissa ja kuvittelin näin viime viikon maanantaina, kun meillä alkoi mikrobiologian kurssin labraviikko. Kuitenkin joka kerta olen lopulta todennut, että labrassa aika meneekin kuin siivillä eikä pipetoiminen edes ole niin kurjaa. Jotenkin aina vain unohdan kaiken hauskuuden labraharkkojen välisenä aikana ja uuden jakson alkaessa muistan vain odottelun, virheelliset tulokset ja tuskastuttavat alkutentit ennen käytönnön hommiin pääsyä.

Mikrobilsan kurssin aikana meidät on jaettu neljään ryhmään, eli noin 40 hengen porukoihin, ja jokaisella ryhmällä on kurssin aikana viikon mittainen labrajakso, jonka aikana jokaisena arkipäivänä lukkarissa lukee laboratoriharjoitustyöt klo 12-16. Kuulostaa kamalalta, ja niin minä kuvittelin touhun olevankin. Mutta kappas vain, eipäs lopulta ollutkaan. Viikko meni vauhdilla ja minulla oli vielä kivaakin!

Tähän mennessä lääkiksessä on päässyt tekemään suhteellisen vähän omin käsin. Enimmäkseen olemme vain istuneet luennoilla ja epätoivoilleet tenttiin lukemisen kanssa. Joskus silloin tällöin olemme tökkineet vähän kaveria tutkimusmielessä, mutta vain silleen vähäsen ja ujosti. Labraviikolla pääsimme leikkimään oikeasti lääkäriä ja hoitamaan potilaan taudinaiheuttajien tutkimisen alusta loppuun enimmäkseen aivan omin käsin. Maanantaina saimme pareittain oman kuvitteellisen potilastapauksen, jonka perustiedot ja statuslöydökset meille annettiin paperilla. Piti pohtia, mikä potilaan oireet voisi aiheuttaa, pitääkö potilas ottaa osastolle hoitoon ja tietysti labraviikon ollessa kyseessä, mitä mikrobiologisia näytteitä potilaasti tulisi ottaa jatkoselvittelyjä varten.

Seuraavana päivänä meitä, kas kummaa, odotti kuin tilauksesta edellispäivänä pyytämämme näytteet. Minun ja parini tapauksessa näytteet leikkipotilaamme korvamärästä, virtsasta ja nielusta. Potilasnäytteiden ohella tutkimme viikon aikana myös omia näytteitämme, mikä on tietysti aina kaikista hauskinta. Viis pikkupojan korvatulehduslimasta, minä haluan tietää, mitä nenänielustani löytyy! Otimme pareittain toisiltamme bakteeriviljelynäytteen nielurisoista ja PCR-näytteen nenänielusta, mikä oli aikamoista hommaa, koska toisessa iskee oksennusrefleksi ja toisessa pitää työntää vanutikku seitsemän senttiä toisen nenään. On tuntunut joskus hauskemmallekin.


Viikon aikana saimme kasvattaa bakteereja maljoilla niin potilaamme virtsasta, korvamärästä kuin nielustakin, sekä omista sormistamme ennen ja jälkeen pesun/käsidesin. Lisäksi selvitimme spesifeillä labratempuilla, mikä yksittäinen viljelmän bakteeri potilaan oireet aiheutti ja tutkimme tämän bakteerin antibioottiherkkyydet. Hännänhuippuna värjäsimme ja PCR:simme virusnäytteitä, gramvärjäsimme ja pipetoimme monipäisillä pipeteillä, mikä minulle itselle ainakin oli valtaisa wooo näin ne tekee aina telkkarissakin -hetki. Oli loppupeleissä siis aivan mahtava viikko ja saimme hoidettua potilaammekin kuntoon. Tai ainakin selvitettyä oikein, mikä häntä vaivasi. Jos vaikka seuraavalla kerralla labrojen hönkiessä niskaan muistaisin, että salaa minä taidan tykätä labrailusta.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ensimmäinen status

Koko kolmosen syksyn ajan meille esitellään pieninä paloina tulevan elämämme arkipäivää. Otamme ensimmäiset anamneesit, opettelemme kirjoittamaan reseptejä ja teemme ensimmäisen statuksen. Jos anamneesin otossa oli jännää kohdata potilas ensi kertaa yksin valkoisessa takissa seisoen, statuksen teossa astutaan vieläkin syvemmille vesille, koska sanallisen häirinnän sijaan potilasta tutkiessa ylitetään fyysisen kosketuksen raja-aita. Status on ensi kertaa todellinen hands on -tilanne potilaan kanssa. Hiukan ikään kuin kainalot hikosivat valkoisen takin alla.

Statuksella tarkoitetaan potilaan sen hetkisen tilan tutkimista. Potilaasta ja tutkimuksen intresseistä riippuen status voi painottaa eri alueita esim. neurologinen status, mutta meille oli tämän harkan myötä tarkoitus opettaa laaja sisätautistatus, joka kattaa pintapuolisesti koko kehon järjestelmät. Tutkimus pitää sisällään sydämen ja keuhkojen auskultaation (=kuuntelemisen), perusneurologian tutkimisen (mm. aivohermot ja refleksit), pulssien tunnustelun, vatsan palpaation (=tunnustelun) ja pitkän listan muuta koputtelua ja tunnustelua, jonka perusteella osataan sanoa jo aika paljon potilaan tilasta, jos vain onnistutaan löytämään poikkeavat löydökset ja oivalletaan, mitä niiden taustalla piilee.


Syksyn statusharkka on kaksiosainen. Ensin opetellaan pareittain pienryhmissä opettajan kanssa hoitamaan homma ja sitten mennään yhdessä ohjaavan lääkärin kanssa osastolle, jossa ei enää muistetakaan mitään aiemmin opitusta. Itsellä ainakin tuntui pää tyhjenevän sen verran täysin potilashuoneeseen astuessa, että kaikki se vähäinen aiemmin päässä liikkunut karkasi samantien. Onneksi meillä oli parini kanssa toisemme, sekä lunttilaput, joista vilkuilla epätoivon hetkellä.

Jännäyksestä huolimatta tilanne oli meillä oppimisen kannalta kuitenkin optimaalinen, koska potilaamme oli todella innostunut tilanteesta, opettajamme antoi meille hyvin tilaa ja rauhaa tutkia ja huone oli rauhallinen, koska muita potilaita ei ollut paikalla. Puolentoista tunnin harkka meni hyvin pitkälti näin: opettajamme puuhaili jotakin koneella meitä sivusilmällä tarkkaillen ja me tutkimme parini kanssa yhteistyönä potilaan. Lopulta, kun ilmoitimme olevamme valmiita, kävimme löydökset yhdessä opettajan ja potilaan kanssa läpi, ja katsoimme koneelta täsmäävätkö löydökset hänelle asetettuihin diagnooseihin. Brutaalin yksinkertaista, mutta ahh niin opettavaista.

Eikä oikeastaan edes ne löydökset, vaan se tie niihin löydöksiin näin aluksi. On aivan eri asia koskettaa täysin vierasta ihmistä, jolle myös minä olen täysin vieras ihminen, kuin koskettaa koulukaveria tai poikaystävää. Koskettamisen lisäksi tuntemattoman, ja selvästi sairaan, koska hän on sairaalassa, ihmisen, tutkiminen on totaalisen eri asia kuin naureskelevan poikaystävän tai seuraavan pyyntösi jo kaukaa arvaavan koulukaverin tutkiminen. Joutuu arvioimaan, mitä potilaalta voi pyytää; onko hän täysin vuodepotilas, nouseeko käsi normaalistikaan kovin ylös, miten jaksaminen tutkimuksen aikana jne. Eikä se ole tässä vaiheessa helppoa, kun ei muista, mitä edes oppikirjasuorituksen mukaan pitäisi muistaa tutkia.

Vaikka jännitti ja tuntui aluksi kiusalliseltakin ottaa lääkärin roolia potilaan edessä, eilinen opetti paljon. Kirkkaimpana opin, että oikea ihminen ei ole oppikirjan kuva, jolle vain suoritetaan konemaisesti kuvatut tutkimukset, vaan yksilö, joka vaikuttaa koko ajan statuksen tekoon. Opin myös, että rutiini varmasti tekee ihmeitä potilaan tutkimisessa, joten nyt kun tämä pakollinen, jännityksen osittain pilaama, eka kerta on ohi, voin keväällä lähteä taivaltamaan kohti tilannetta, jossa potilaan koskettaminen ei enää hikoilututa ylimäärin.

Ps. Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta. Intoa ja aiheitakin kirjoittaa olisi vaikka kuinka, mutta aikaa ei nyt, ryhtiliikkeen koulun suhteen otettuani, meinaa löytyä. Joululoman hengähdystaukoa odotellessa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Reilipäivät 31-35: Málaga

Laskuni ovat jossain vaiheessa mitä ilmeisemmin seonneet, koska matkamme pitäisi nyt olla Malagaa vaille valmis, mutta päivien järjestysluku juoksee vasta 35 paikkeilla. Ei anneta sen kuitenkaan häiritä, koska päivät ovat vain numeroita, vaan puhutaan Espanjan eteläkärjen Malagasta.


Vanhan suunnitelman mukaan meidän piti jättää Espanja kokonaan välistä, koska se osui turhan reunaan muulta reitiltä. Tuli kuitenkin neljän kuukauden reissu Koreaan, mikä muutti reilisuunnitelmia. Jarkko ystävystyi espanjalaisen tytön kanssa, joka lupasi houstata meitä Malagassa, jonne meidän ehdottomasti olisi reissullamme tultava. Ei meitä Etelä-Espanja, ilmainen katto pään päälle ja paikallinen tuttu haittaa, joten suunnitelmamme kääntyi ympäri ja päätimme päättää koko reilin Malagaan, josta lentäisimme takaisin Suomeen. Kävi vain lopulta niin, että Korea piti kontaktimme hyppysissään koko kesän yli, emmekä luonnollisesti voineet asua hänen luonaan. Onneks hätä ei ollut missään vaiheessa kuitenkaan minkään näköinen, koska espanjatuttumme järjesti meille vaihtoehtoisen kodin hänen ystävänsä luota. Siellä me asuimme ja elimme matkamme viimeiset päivät. Korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa, josta avautui näköala kaupungin ylle, meri parin sadan metrin päässä ja huippumukava espanjalaismies seuranamme. Emme valittaneet.



Meillä oli Malagassa vain aikaa. Pyörimme kaupungilla metsästämässä tuliaisia, joita oli yllättävän vaikea keksiä. Makoilimme rannalla vailla tähdellisempää tekemistä. Kävimme pyöräretkellä rannikkoa pitkin. Juhlimme isäntämme kavereiden kanssa aamuun asti. Kiertelimme ympäri kaupunkia kävellen ja kahlasimme houstimme meille antamia vinkkejä läpi. Yhdellä kävelyretkellämme päädyimme vanhalle härkätaisteluareenalle, joka nykyään toimii erityyppisten pikkuravintoloiden tyyssijana. Tuona iltana areenalla sattui olemaan ilmainen oluttarjoilu tiettyyn kellonaikaan asti ja lisäksi maksusta sai ostaa Malagalle hyvin tyypillisiä avotulella kypsennettyjä sardiineja. Lohduttavaa huomata, että ihmiset todella ovat ihmisiä ympäri maailman, ja kädet väärinä ihmiset kantoivat pikkutuoppeja areenan reunoille odottamaan myöhempää juontia, kun kello alkoi hiipiä lähemmäs tasaa ja ilmaisjakelun päättymistä.

Yhden päivän käytimme pyöräretkeen, joka oli hauska lisämauste matkaan. Isäntämme omisti yhdessä kaverinsa kanssa pyöräliikkeen, minkä myötä pyöriä oli asunnon eteinen täynnä. Hänen vinkkiensä mukaisesti pyöräilimme ensin rantaa mukaillen ydin-Malagasta pohjoiseen ja löllöttelimme jonkin aikaa rannalla ennen simpukkalounasta. Illemmalla palasimme kaupunkiin ja poljimme joenvartta padolle niin, että lopulta koko päivä humpsahti pyörän kanssa sotkemiseen.






Erityisnostona pakko vinkata yli sata vuotta vanhasta viiniravintolasta Antigua Casa de Guardiasta, joka on todella jäänyt menneisyyteen. Ravintolassa ei alkuunkaan ole istumapaikkoja vaan viinit hömpsäistään tiskillä. Tilana ravintola on vain betonilattiainen huone, jossa yhtä seinustaa peittävät viinitynnyrit ja tiski. Tilattu viini valutetaan silmien edessä pieneen lasiin ja hinnan "baarimikko" kirjoittaa liidulla tiskin pintaan. Paikka ei ole myöskään aukisin kuin varhaisiltaan Espanjan mittapuulla, vaan meitäkin suositeltiin pistäytymään päiväsaikaan. Ja mehän pistäydyimme. Monta kertaa.

Malagavinkit tiiviisti:
- Viime vuosisadan alkuun jämähtänyt viiniravintola Antigua Casa de Guardia
- Näköalatasanne Mirador de Gibralfaro suuren mäen rinteellä
- Ravintola-alueeksi muutettu härkätaisteluareena La Malagueta
- Moderni rantakatualue
- Kaupungin keskuspuisto

Sen pituinen se, meidän reilikesä 2015. 

tiistai 17. marraskuuta 2015

Leikkiopisto

"Yliopistojen vanhempainillat tulivat Suomeen." uutisoi Helsingin Sanomat sunnuntaina 15.11. Minä en kestä. Taas.
  
Kun aloitin lääkiksessä syksyllä 2013, jouduin nieleksimään muutaman kerran hämmennyksestä johdantoviikolla, kun meille esiteltiin vanhempainpäivä. Päivä, jona meidän, vähintään 18-vuotiaiden aikuisten, vanhemmat tulisivat yliopistolle kuulemaan, millaiseen putkeen he ovat juuri onnistuneet lapsensa tönimään. Päivä, jona vanhemmille selitettäisiin, mitä heidän lapsensa elämässä on seuraavan kuuden vuoden aikana tapahtumassa, kun kalliit valmennuskurssit viimein tuottivat tulosta ja lääkiksen ovet aukenivat. Päivä, jonka luulin ensin olevan osuva vitsi. Vaan eipä ollut. Turun lääkis aivan ihkaoikeasti tarjoaa fetusten vanhemmille vanhempainiltaa, joka puheitten mukaan on vielä äärimmäisen suosittu.

Onneksi lääketieteellinen tiedekunta ei ole yksin, vaan koko Turun yliopisto on lähtenyt leikkiin mukaan. Ensimmäisenä yliopistona Suomessa vanhemmille tarjotaan Turussa vanhempainiltaa, ja vieläpä ennakoivasti hakua edeltävänä syksynä, jotta valveutuneet vanhemmat pääsevät elämään mukana läpi koko haku-, luku- ja opiskeluprosessin. Voidaan yhdessä ensin miettiä, millä alalla on töitä, mistä saa hyvää palkkaa, mikä kullanmurua kiinnostaa ja miten keväällä opiskellaan, että tavoitteet saavutetaan. Samalla, lapsensa tulevaisuuden suunnittelun ohella, äiti ja isi voivat pyöräyttää rakkaalle abiturientilleen myös lukusuunnitelman, ettei vain mikään mene nuoren elämässä pieleen tämän omien ratkaisujen takia. Nuori ehtii kyllä tehdä omat päätöksensä, kunhan ensin pääsee sisään oikealle alalle. Kun himoitun koulun ovet sitten aukenevat, ymmärtävät vanhemmat nuorensa elämässä eteen tulevat haasteet, ja muistavat yliopiston vanhempainillan muistuttamana pakata fetuksen/fuksin/piltin/jne reppuun myös vaihtokalsarit, kun tämä lähtee ensi kertaa yliopistorientoihin. Samalla muistutetaan, että seuraavana aamuna on kahdeksalta luento, joten ei sitten humputella koko yötä. Voi luoja.

Minusta tämä kehitys ei ole vain typerää, vaan myös huolestuttavaa. Kammoan ajatusta Suomesta, jossa ensimmäisellä hakuvalinnalla määräytyy koko lopputulevaisuus. Tämän vuoksi vastustan jo vastaanotetusta opiskelupaikasta rankaisemista hakujen pisteidenlaskussa. Ylipäätään nykyaikana on naurettavaa rankaista laaja-alaisesta kouluttautumisesta. Jos paineet yhtä oikeaa valintaa kohtaan kasvavat, kasvaa myös vanhempien huoli vääristä päätöksistä ja ajan valumisesta hukkaan. Lapsi on saatava koulutusputkeen ja pian, muuten 18-vuotiaalta loppuu aika! Lause on absurdi. Hetki, jona elämä on ensi kertaa omissa käsissä ja mahdollisuus tehdä ensi kertaa itse elämästä elämän tekeviä virheitä ilman, että kukaan muu kärsii omista valinnoista, onkin yhtäkkiä ajankohta, jolloin virheitä ei missään nimessä saa tehdä. Ja virheellä tarkoitan kouluttautumista. Kouluttautumista alalle, joka ei lopulta taannutkaan varmaa työllisyyttä tai joka ei parin vuoden jälkeen enää tuntunutkaan omalle.

On luonnollisesti hienoa, että vanhemmat tukevat lastaan tämän opinnoissa. Eri vaihtoehdoista on katsetta-avartavaa jutella yhdessä, koska välillä vanhempien päähän istuttama ajatus voi johtaa elämän aivan uudelle suunnalle. Nim. tapasin Jarkon, koska en vanhempieni taivuttelun myötä lähtenytkään Joensuuhun opiskelemaan. Keskustelussa menee kuitenkin raja, jonka jälkeen asiaa vatvova vanhempi loukkaa lapsensa itsemääräämisoikeutta. Valinta voi olla vaikea, pääsykoekevät kivinen ja pettymys karvasta, mutta omat päätökset on jokaisen vain tehtävä, koska puhutaan aikuisista ihmisis.

Vanhemmat, joita lapsen opinnot yliopistossa vain viattomasti kiinnostavat vailla halua vaikuttaa lapsen tekemiin päätöksiin, voisivat niellä liiallisen intonsa. On ymmärrettävää, että äidin ja isin täytyy tietää, miten lapsella menee leikkikoulussa, mutta yliopistosta vanhemman ei tarvitse tietää yhtään enempää, kuin mitä nuori aikuinen itse vanhemmilleen kertoo. Äitini ei tarvitse tietää, montako noppaa minun kuuluu suorittaa kolmosvuonna, eikä missä vaihessa saan tehdä töitä lääkärinä. Minä kyllä kerron hänelle tasan sen mitä hänen kuuluu tietää. Minulla menee hyvin. Opiskelu on kivaa ja minä olen onnellinen valitsemallani tiellä. Sen kuuluu riittää.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Hesan naiset

Oli aivan pakko päästä käyttämään tuota otsikkoa, vaikka se kuinka hölmön kliseinen alku onkin postaukselle, joka käsittelee neljän naisen viikonloppua Helsingissä. Siellä me pitkän tauon jälkeen tapasimme, Stadissa.



Kahden tunnin matka Turusta Helsinkiin on jotakin käsittämättömän loistavaa herkkua, jota tulee ikävä kyllä hyödynnettyä liian vähän. Vasta parin vuoden sisään olen alkanut tosissaan tutustua Suomen mittakaavassa suureen, maailman näkökulmasta naurettavan pieneen pääkaupunkiimme, ja kyllä minun on pakko liennyttään kovia ajatuksiani Helsingistä. Lauantaina tunsin suorastaan ylpeyttä suurestapienestä kaupungista, jossa meri hivelöi rantakallioita aivan keskustassa ja rakennukset ovat sävyjensä puolesta kuin pastellikarkkeja. Suomi on vain jotain uniikkia, pääkaupunkiaan myöten.

Ehkä Helsingin ilmassakin oli viikonlopun ajan jotain taikaa, koska tänään maanantaina tunnen oloni ensimmäistä kertaa pariin viikkoon toiveikkaaksi tulevan kuukauden suhteen. Joo syvärit alkaa taas rullata, mä hoidan ne. Mikrobilsan loppuntenttiin on enää kuukausi, mut mä selviin kyllä. TaLO-harkat puskee viikko toisensa perään niskaan, ne järjestyy jotenkin. Vaikka viime viikot olenkin hokenut itselleni noita lauseita, vasta tänään, mystistä Helsinki-ilmaa viikonlopun haisteltuani, aloin taas uskoa niihin. Kyllä tämä tästä lutviutuu.




Tai ehkä ilma olikin täsmälleen sitä, mitä metron seinän infotaulu sen kertoikin olevan (ilmanlaatu la-su -yönä suurimmilta osin kaupunkia hyvä), mutta minulla oli viikonlopun ajan ainoastaan ystäviä ympärilläni. Kun viikonlopun ainoat suunnitelmat olivat seikkailla jossain uudessa Helsinkipaikassa, tehdä yhdessä ruokaa ja käydä jossakin istumassa viinilasillisella, pää lepäsi ja oli käynnissä yhtä aikaa. Koko lauantain olimme menossa, mutta meno ei ollut kiireistä laukkaamista aasta beehen, vaan ihmettelyä ja fiiliksen mukaan seilaamista. Yhdessä hetkessa joimme termarikahveja Eiranrannassa ja toisessa päätimme mennä illaksi ystävän luo tekemään herkkusienipastaa.



Tänään aamulla ainoa ajatus ei ollutkaan, että olisipa perjantai (vaikka sekin kävi mielessä, koska perjantaina on kouluporukan pikkujoulut), vaan että kyllä tämä viikko tästä. Se hoituu, kun minä hoidan sen. Niin Hesan naiset vaan tekee, ne hoitaa homman.