lauantai 31. tammikuuta 2015

Epäkorrektia

Eilen pidettiin speksisitsit vuosimallia 2015. Viime vuonna olin ehtinyt nakittaa itseni rengiksi speksisitseille ennen kuin tajusin, että kyseiset bileet ovat kaikille speksaajille, siis myös meille rividuunareille, joten sitsailun sijaan kannoin speksaajille ruokaa ja viinaa pöytään mustavalkoisissa tarjoilijavaatteissa. Tänäkin vuonna liippasi hyvin läheltä, etten jäänyt Tivolin oven taa ruikuttamaan, koska hidastelin ilmoittautumisessa. Oma tyhmyyttäni olisin siis kärsinyt, mutta mieleeni ei yhtään juolahtanut, että speksisitsit voisivat tulla täyteen! Ykkösten vyöry speksiin on pistänyt koko organisaation aivan sekaisin :D Onneksi minulla oli kuitenkin lykkyä pytyssä ja sain napattua kaverin vinkkaamana sairasperuutuslipun itselleni.

Viime vuonna sitsien teeman kryptisyys meni monelta yli hilseen, mutta tämän vuoden teema onneksi avautui helpommin. Sitsasimme teemalla epäkorrektius.



Kuten etukäteen uumoilinkin, sitseillä nähtiin hurjia panostuksia ja todella epäkorrekteja asuja. Kun tähän vielä lisätään sitsien aikana pöytäkunnittain vedetyt näytelmät, joiden teema oli mahdollisimman epäkorrekti, jouduin pari kertaa ihan tosissani miettimään, että onko tämä tervettä ja saako näille asioille nauraa. Päätin, että suljettujen ovien takana turvallisessa ilmapiirissä, on ihan ok nauraa, vaikka todellisuuteen siirrettynä asut ja näytelmien tapahtumat olisivatkin painajaisia, joiden vuoksi tekisi mieli itkeä. Eilinen ilta ei ollut tosikoille.



Sain tietää pääseväni sitseille keskiviikkoiltana, joten en onneksi ehtinyt ottaa kovin suurta painetta pukeutumisesta. Tuijottelin torstai-illan vaatekaappiani ja googlen kuvahaun tuloksia epäkorrekti, incorrect costume ja naamiaisasu, mutta idea antoi odottaa itseään. Koska halusin jotakin selkeästi normitilanteesta poikkevaa, mutta helppoa toteuttaa, päädyin muutaman sivupolun kautta muistisairaaksi vanhukseksi. Ei maailman villein idea, mutta ainakin teoriasssa epäkorrektia. Ei vanhuksia, varsinkaan muistisairaita, saa mollata. Mummona oli mukava juhlia, mutta kuitenkin vielä mukavampaa oli lähteä yöllä neljän jälkeen kotia kohti ilman meikkejä, omissa vaatteissa ja ilman valtavaa askitesmahaa.



Minulla oli illalle kovat odotukset, koska speksiporukan bileet ovat yleensä keskivertoa riehakkaammat, hilpeämmät ja hulvattomammat plus hengeltään tosi hyvät, mutta ilta täytti odotukseni täydellisesti. Minä sitsasin, mikä oli pitkän tauon jälkeen todella kivaa, jutustelin henkeviä, tanssin ja... saunoin! Nimittäin vähän noloa myöntää, mutta korkkasin vasta eilen ekaa kertaa Tivolin saunan. Puolitoista vuotta tätä koulua piti käydä ennen kuin oikea hetki koitti, mutta nyt se on tehty.

Illan aikana julkistettiin myös speksin traileri. Olkaa hyvät ja tervetuloa! ;)



torstai 29. tammikuuta 2015

KYSY LÄÄKIKSESTÄ/PÄÄSYKOKEESTA JNE

Noniin. Tästä voi tulla äärimmäisen noloa tai todella hyödyllistä, te päätätte. Kaikki on teidän lukijoiden händyissä, joten laitan toivoni teihin anonyymeihin numeroihin, joiden nään tilastoista päivittäin täällä vierailevan. Te tiedätte parhaiten, mitä haluatte tietää, joten kysykää! Minä vastaan.


Olen kommenteissa saanut muutamia kysymyksiä minun pääsykoelukemisista, lääkiksen arjesta, kirjoista ja valmennuskurssista. Koska olen tässä koko ajan enemmän lipunut lääkisblogin suuntaan ajattelin, että parempi vastailla noihin kysymyksiin kokonaisen postauksen verran, koska monia varmaan kiinnostaa saman aihepiirin jutut, niin saadaan sitten koottua kyssärit ja vastaukset heti talteen kaikkien helposti nähtäville. Kevään aikana kun pääsykoejutut jne kiinnostavat varmasti monia.

Siispä! Kysykää kommenttikentässä mitä vain mieleen pälkähtää minusta, blogista, lääkiksestä, pääsykokeesta, lukemisesta, Turusta, Kuopiosta, speksistä, valmennuskurssista, reilistä jnejne. Olen jokaisesta kysymyksestä kiitollinen, koska jokainen kysymys vähentää todennäköisyyttä nolata itseni totaalisesti olettamalla, että joku haluaa kysyä minulta jotakin, vaikka ketään ei oikeasti kiinnosta...
Siis pliis, KYSY!


Aikaa on ainakin koko viikonloppu ja senkin jälkeen niin pitkään, että ehdin vastaukset kirjoittaa.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

This is how I... study!

Jokainen lääketieteellisen tiedekunnan kirjoihin nimensä saanut tuntee saavutuksensa arvon ja haluaa olla sen mittainen. Olemmehan me sentään lääketieteen ylioppilaita. Jos on raatanut pyllynsä ruvelle parin vuoden ajan jo pelkkien pääsykokeiden takia, olisi itse koulustakin mukava selvitä joskus valmiina ulos, ja valmiiksi ei tulla ilman monenmontaa hyväksyttyä tenttiä. Siksi me opiskelemme paljon, huolella ja elämää varten. 

Siksi minäkin opiskelen paljon, huolella ja ymmärtääkseni.

Ennen luentoja, joita meillä on yleensä armollisesti korkeintaan kaksi per päivä (yleensä vain yksi), plärään/luen aiheen ostamastani oppikirjasta. Kerään tärkeitä teemoja paperille ja alleviivaan arvokasta opustani räikeänvärisillä yliviivaustussilla. Näin stimuloin itseni imemään luennoitsijan jokaisen sanan talteen ja yhdistämään sen kirjasta löytämääni. Viritän sisäisen oppimiskoneeni. Ilman etukäteislukemista luennolle menevät vain luuserit, jotka eivät haluakaan tulla hyviksi lääkäreiksi. Lisäksi aiheeseen etukäteen uppoutuneena luentoa on paljon helpompi seurata, kun luennoitsijan seuraavan sanan osaa melkein arvata pohjatietojen avulla.


Luennon aikana yritän aktiivisesti muuttaa itseni pesusieneksi. Vedän luennoitsijan sanoja sisääni posket lommolla ja naputan tabletillani muistiinpanoja luentodiohin sormet krampaten. Mitä hölmömpiä, aihetta edes jollain tapaa sivuavia asioita kirjoitan diojen kulmiin, sitä suurempi toivo on saada asia jäämään mieleen. Suhisen vihaisesti ympärilläni sosiaalista toimintaa kesken luennon harrastaville ihmisille, ja vilkuilen, mitä suhisemiseltani nyt ehdin, kiukkuisesti olkani yli eväitään rapistelevaa kurssikaveria. Jumalauta täällä yritetään opiskella! Luennon lopuksi kaivan esiin muistiinpanoni ja heitän luennoitsijalle pari oikein pahaa kysymystä kirjasta aikaisemmin lukemani pohjalta. Kello tikittää jo yliaikaa, mutta tiedonjanollani ei ole rajoja eikä mikään vastaus tyydytä himoani tietää miksi, miten, milloin, missä ja mitä siitä seuraa??? 

Iltapäiväksi linnoittaudun kirjastoon tekemään kunnon muistiinpanot päivän aiheesta kirjan ja luentodiojen pohjalta. Piirrän havainnollistavia kaavioita ja koodaan tekstejäni eri värein ryhmitelläkseni aiheita. Olen onnellinen, kun vihdoin muistan keliakialle altistavan HLA-antigeenin nimen ja erotan Crohnin taudin colitis ulserosasta.
Päivä ei taaskaan ole mennyt hukkaan.
 

Ja sitten se todellisuus...

Menen luennolle juuri heränneenä ilman meikkiä, edellisiltana jääkaappiin valmiiksi tehty aamupalaleipä kourassa (näin maksimoin unen määrän aamulla). Rapisuttelen leipäpussiani niin, että luentosalin 120 silmämunaa porautuvat selkääni. Kun maksamakkaleipäni tuoksu vielä leviää viekoittelevasti ympäri salin ilmatilaa, saan selkääni loputkin 50 silmäparia. Kaivan maksamakkaran tuhrimilla rasvanäpeilläni moodlesta esiin luennoitsijan diaesityksen ja näen sen otsikosta ensi kertaa luennon aiheen. Ah synnytinelinten tauteja tänään siis! Onneksi olen kuitenkin lähes alan ammattilainen, koska olen minä sentään käynyt gynekologilla kurssin miehiä useammin.


Yritän luennon ajan pitää keskittymiseni kasassa ja vulvaa affisioivissa infektioissa, mutta lopulta löydän itseni selailemasta Iltasanomien Hyvä olo -osiota. Toisaalta suurin osa kategorian jutuista pysyy hyvinkin lähellä luennon aihetta, joten perustelen hairahdustani kliinisenä tutkimusmatkana. Heikon houkutuksen hetken jälkeen pakotan itseni todellisuuteen ja kirjoitan oikeasti sormet napsuen muistiinpanoja luentodiojen nurkkiin. Mitä tyhmempiä juttuja, sitä paremmin minä muistan. Onneksi patologian kurssi on tarjonnut paljon huumorin sävyttämiä luentoja. Luennon lopussa mielessäni pyörii kysymys, mutta en kehtaa kiekaista sitä ilmoille, koska olen typerys. Nielen ajatukseni, pakkaan tavarani ja poistun valuvan ihmismassan mukana.


Kierrän kirjaston kaukaa, mutta asetun kuitenkin kotona keittiön pöydän ääreen tekemään muistiinpanoja. Harmi vain, että olen muistiinpanoissani vähän jäljessä ja saan tänään käsittelyyn kaksi viikkoa ennen joululomaa käsitellyt suoliston sairaudet. Piirrän, kirjoitan ja värikoodaan luentodioista kokoamat muistiinpanoni A4-kokoiseen vihkoon. Kirjaan en ole koskenut tosissani koko kurssin aikana. Ei minulla sitä edes fyysisesti ole, vaan olen muutamat kymmenet lukemani sivut, lukenut kirjaston sivujen kautta lainatusta e-kirjasta. Olen ajatellut, että parempi olla pintapuolinen nuuhkaus kaikesta, kuin syvä ymmärrys muutamasta taudista.
Yksi kahden tunnin luento solahtaa yleensä noin 7-9 sivuun kauniisti sommiteltua tekstiä, joten ihan helpolla kirjoituskäsi ei pääse, vaikka en kirjaa vierelle otakaan häsläämään. Tällä hetkellä olen kirjoittanut Paton kurssista muistiinpanoja 92 sivua, mikä on minusta aika paljon. Melkein ohuen kirjan paksuinen nivaska minulle hyödyllisiä merkintöjä, vaikka muuten opiskelutekniikkani olisikin vasta ylle kirjatun unelman tasolla.

Iltapäivän päätteeksi erotan oikeasti Crohnin taudin ja colitis ulserosan tyyppitapaukset.
Päivä ei taaskaan ole mennyt hukkaan :)

maanantai 26. tammikuuta 2015

Vaikea pysyä aloillaan, kun haluaa vaan lentää!

Tehtiin siitä eilen virallista. Reilikesästä 2015 tuli viime yönä ensimmäistä kertaa suunnittelunsa aikana jotakin konkreettista, kun saimme liikautettua nappulaa ison hyppäyksen verran eteenpäin ostamalla lentoliput Helsingistä Roomaan. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, meillä on nyt liput, joilla noustaan kesäkuussa lentokoneeseen, jonka ovi aukeaa seuraavan kerran Italiassa. Lentolippujen ostaminen tuntuu valtavalta harppaukselta, koska tähän asti interrail on ollut päässäni vain no siihen nyt on vielä aikaa -tasolla. Tilassa, jossa se on mukava ajatus, mutta ei vaadi minkäänlaisia toimenpiteita. Vaan eipä ole enää! Nyt asioita voi rueta tosissaan pohtimaan, kun kuvio on merkittävän esiaskeleen verran selvillä. Tietysti kaikki Euroopan rautatiet ehtivät vielä vaikka sulaa ennen kesäkuuta, mutta kolmen päivän Rooman matka meille nyt on ainakin luvassa, vaikka surkeita sattumuksia kevääseen osuisikin.


Alunperinhän meidän piti startata Espanjasta, mutta se suunnitelma muuttui heti, kun olin sen suunnitelmaksi ehtinyt kirjoittaa. Jarkon espanjalainen vaihtarikaverikaveri ilmoitti, ettei ole varma, onko kotiutunut omilta reissuiltaan vielä ennen kesäkuun loppua, joten Espanja täytyi siirtää matkan päätöspisteeksi. Rooma taas tarttui seikkailun uudeksi startiksi edullisten lentojen ja sijainnin takia, koska lentäminen enemmän itään esimerkiksi Budapestiin, olisi aiheuttanut ylimäätäistä koukkaamista Italiaan (joka on nykyään must see -listalla) ennen Saksan suuntaan siirtymistä. Rooma tuntui myös kiehtovalta kaupungilta junnailla vähän aikaa paikoillaan ennen reililipun surraamaan laittamista. Oikein imelästi, jos asiaa ajattelee, Rooma on myös romanttinen kaupunki hioda parisuhde huippuunsa ennen kuukauden, huhupuheiden mukaan hermoja ja parisuhdetta kiristävää, interrail-kokemusta. We'll always have Rome.


Ensimmäisistä tuhlatuista reilirahoista sen verran, että suorat Norwegianin lennot kirjattavilla matkatavaroilla Helsinki-Rooma maksoivat (69e + 24e) x 2 + luottokorttimaksu 3,8e = 189,8e ja noin 4 kilometrin päässä Rooman keskustasta sijaitseva hostelli kolmeksi yöksi 111e, johon tulee paikan päällä lisää kaupunkivero 3,5e/yö/hkl --> yöpyminen Roomassa yhteensä 132 euroa. Rooman kanssa olimme valmiit panostamaan majoitukseen, koska ajattelimme nämä reissun ensimmäiset kolme päivää rentona lomana, jonka jälkeen vasta alkaa seikkailu tuoden mukanaan dormit ja leirintäalueet.
Siispä ylpeydellä kahden hengen Roomailu 190e + 132e = 322 e.

Luottokortista täytyy vielä sen verran sanoa, että meiltähän ei kummaltakaan toistaiseksi sellaista löydy, mutta minä tilasin viime vuonna uuden opiskelijakorttini maksuominaisuudella, jonka myötä korttia voi käyttää kaikkialla, missä MasterCardiakin. Erona vain, että minun kortillani ei ole luotto-ominaisuutta vaan rahat täytyy ensin todellisesti siirtää omalta tililtä ElisaLompakko-tilille, josta MasterCard sitten hakee ne käyttöön. Näin eilisen lentolippujen ja hostellin varaamisen kokoisella kokemuksella, hurjan kätevää! 


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ja he syleilivät toisiaan kuin eroa ei olisi ollutkaan

Olen halunnut kirjoittaa Jarkon paluusta jo pitkään, mutta sopivaa hetkeä ei ole ollut ja toisaalta olen halunnut antaa aiheen levätä ennen ajatusten eteenpäin laittamista. Olin nimittäin melkoinen kysymysmerkki itsellenikin joulukuun 23. päivä, kun menin Jarkkoa vastaan Kuopion juna-asemalle. Kertauksena sen verran, että Jarkko lähti Koreaan vaihtoon elokuun lopussa, minä matkustin Souliin lokakuun loppupuoliskolla ja Jarkko palasi Suomeen 21. päivä joulukuuta. Eromme koostui siis kahdesta melkein yhtä pitkästä palasesta ennen ja jälkeen minun reissuni. Ei paha, mutta se kotiinpaluu...

Olimme sopineet, että minä nappaan auton alleni ja tulen junalle vastaan, että saamme olla pienen hetken kaksin ennen kuin tiputan Jarkon tämän perheen ihmeteltäväksi. Jouluaattona minä sitten liittyisin mukaan kuvioon ja olisimme kaikki koossa Jarkon perheen luona. Tämä oli suunnitelma, mutta sitten Jarkon pikkusisko sanoi haluavansa myös tulla asemalle vastaan, mikä on tietysti ymmärrettävää, kun oma veli on ollut pitkään toisella puolella maapalloa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Seuraavaksi osansa asemareissusta halusi minun pikkusiskoni, joka tykkää Jarkosta kuin hullu puurosta eikä minulla ollut sydäntä kieltää, kun toinen sisko oli tulossa kuitenkin.

Siellä me sitten seisoimme junan saapuessa. Minä ja kaksi pikkusiskoa.

Tässä vaiheessa alkaa tarinan mystinen osuus. Minua kiukutti. Hetkenä, jona sain poikaystäväni pysyvästi takaisin kotiin, minun teki mieli vain tiuskia kaikille ja eritoten hänelle. Nopean halauksen jälkeen kommentoin ensisanoikseni ilkeästi -20 asteen pakkaseen täysin sopimatonta tennarikenkävalintaa. Ei ihana saada sut ehjänä takaisin tai menikö junamatka hyvin vaan sun varpaat tulee kuolemaan noissa. Että tälläinen tyttöystävä minä olen.

Matkan kotiin ajoin autoa eteenpäin moottoritiellä täysin hiljaa. Olin jääkylmä. En antanut poikaystävälleni yhtäkään rentoutunutta hymyä tai kaunista sanaa koko matkan aikana, vaikka olin juuri saanut takaisin kaiken, mitä olin syksyn ajan kaivannut. Olin vihainen hänelle ja olin vihainen itselleni. Kiukkuni hämmensi minut täysin ja inhosin tapaani reagoida, mutta en toisaalta voinut sille mitään. En vain saanut vedettyä naamani aitoon hymyyn, vaikka tiesin joka sekunti, miten epäreilu olin Jarkkoa kohtaan.


Tietysti Jarkko osaa lukea minua ja näki, että olin yksi valtava murjottava jääpuikko autonratissa. Yritä siinä kahden pikkusiskon seurassa sitten avata valtavan kysymysmerkin näköistä sisintäsi ja kertoa miten onnellinen olet, että hän on palannut, ja että olet kiukustasi aivan yhtä hämilläsi kuin hänkin. Kertoa, että olet pahoillasi, että et osaa näyttää rakkauttasi ja hymyillä, vaikka se on kaikki, mitä haluaisit tehdä. Kertoa, että kyllä sinä edelleen rakastat...


Näin jälkikäteen analysoituna luulen, että olin kateellinen ja hämmentynyt. Hän oli juuri tehnyt uskomattoman reissun, jollaiseen en itse ikinä uskaltaisi loikata, ja selvinnyt siitä kunnialla. Hän oli tehnyt matkan, jollaisen haluaisin uskaltaa tehdä. Hämmentyneeksi minut teoriassani teki pikkusiskojen läsnäolo, koska läheisyyden näyttäminen on väkisin hiukan rajoittuneempaa, kun näköetäisyydellä on kaksi alle 18-vuotiasta verisukulaista. En heti kärkeen saanut kokemusta, että minun poikaystäväni on todella palannut, joten kiukku iski. Ehkä minä myös petyin. Jarkon paluu ei ollutkaan ilotulitteiden täyttämä romanttinen elokuvakohtaus, jota olin päässäni kehitellyt, vaan perustylsä Kaunari-jakso. Oli juna, oli ovi ja oli paluu.

Hämmennykseni oli tietysti ohimenevää. Jouluaaton pieni hetki kaksin ja minä muistin, mitä me olemme ja miksi me olemme.

torstai 22. tammikuuta 2015

Lääketieteen lisensiaatin tutkinto pähkinänkuoressa

Lääkärikouluun haetaan, päästään sisään, opiskellaan kuusi vuotta ja valmistutaan lääkäriksi. Tsädääm! Niinhän sitä lukioonkin mentiin. Ensin haettiin, sitten päästiin, opiskeltiin kolme vuotta ja marssittiin ulos kauniina kesäpäivänä valkoinen hattu päässä. Kukaan ei vain etukäteen kertonut, että ekan koulupäivän ja tuon kauniin kesäpäivän väliin mahtuu aika monta yläasteelaiselle mysteeristä tenttiviikkoa, palautuspäivää, johtonumeroiden täyttöä lukkariin ja ihkaoikeat ylioppilaskirjoitukset. Samoin kukaan ei kertonut lääkiksestäkään. Hakiessani minä vain ajattelin, että kuusi vuotta tuota koulua ja olen lääkäri. Mitä nuo kuusi vuotta pitäisivät sisällään, en tiennyt.

Tekemällä oppii ja opiskelemalla alkaa ymmärtää tutkintoa, jonka rattaissa pyörii, mutta ehkä jotakuta kiinnostaa tietää etukäteenkin, mitä kuusi vuotta lääkistä pitää sisällään noin suurin piirtein. Itseäni olisi kiinnostanut.

Seuraavat pätevät siis Turun lääketieteelliseen  ja ovat minun käsityksiäni tämän touhun etenemisestä, joten virheiden mahdollisuutta ei voida poissulkea.

Ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta ollaan preklinikassa, mikä tarkoittaa lähinnä luennoilla istumista. Eihän meitä suoraan pääsykoepenkiltä voi potilastyöhön päästää, vaan ensin on otettava haltuun jonkinlaiset perustiedot, opittava opiskelemaan ja orientoitua näkemään itseänsä tulevana lääkärinä. Kaikki prosessit jatkuvat varmasti koko eliniän, mutta kyllä nämä kaksi ja puoli vuotta tähän lääkisuran alkuun tulevat erittäin tarpeeseen ennen todellisten potilaiden tapaamista. Ei ilman preklinikan oppeja varmaan edes ymmärtäisi oikeiden lääkäreiden puhetta... Preklinikan aikana hampaat ja yleisen puolen opiskelijat ovat yhtä suurta kurssia, koska nämä perusopinnot kuuluvat kummankin tutkinnon rakenteeseen, mutta himpun yli kahden vuoden jälkeen tiemme eroavat, kun kumpikin ala alkaa siirtyä kliinisempään suuntaan.

Kahden ja puolen vuoden aikana opetellaan terveen kehon anatomiaa ja toimintaa, yleisimpien sairauksien perustaa ja lääkehoidon perusteita. Peruspilareita, joihin nojaten voimme alkaa ymmärtää potilaiden oireiden ja sairauden sekä sairauden ja hoidon linkkautumista yhteen. Ei preklinikka meistä Housen kaltaisia mestaridiagnostikkoja tee, mutta se mahdollistaa, että ylipäätään voimme saada klinikassa opetuksesta jotain irti. Tietysti luennoilla istuminen turhauttaa ja kahdenkymmenen eri iholeesion opetteleminen kuvia katsomalla tuntuu typerältä, mutta kaikki on eteenpäin ja palvelee suurempaa hyvää tässä kuuden vuoden kokonaisuudessa.

Preklinikan aikana käytännön puolta kursseihin tuovat erilaiset harkkatyöt, jotka tukevat lääkärin ammattitaitoa joko suoraan (tiedän kuinka laskimoverinäyte tai EKG otetaan ja olen tutkinut aivohermojen toimivuuden) tai välillisesti (olen määrittänyt verensokerin ja nähnyt ruumiinavauksen). Harkoissa tutkittava on kuitenkin aina "vain" kurssikaveri ja ilmapiiri hmmm... maistiaismainen. Näemme vilauksen käytäntöä, mutta vain muutaman tunnin mittaisen harkan verran ja sen jälkeen palaamme luentoarkeen.

Ykkösellä käytöntöä arkeen tuovat tietysti myös juonneopetuskerrat, joissa mennään sekä keväällä että syksyllä parin päivän ajaksi pareittain tutustumaan terveyskeskuksen toimintaan seuraamalla lääkärin vastaanottoa. Eihän siellä osaa oikein juuta eikä jaata mistään sanoa, mutta muistelen silti juonnekäyntejä lämmöllä, koska jo potilaiden moninaisuuden ja vuorovaikutuksen näkeminen oli kiinnostavaa.

Preklinikan jälkeen päästään viimein loppulääkiksen ajaksi klinikkaan marssimaan sairaalan käytäville valkoinen takki hulmuten. Niin hassua katsoa juuri vuodenvaihteessa klinikkaan siirtyneitä kolmosia, jotka ennen joulua vielä istuivat ruokalassa pelkät siviilit päällä, mutta pohtivat nyt, onko sairaalan vaatevarasto vielä auki, koska lääkärintakki pitäisi vaihtaa. Meilläkin enää vuosi... Klinikka sanana on opetuksen suhteen jo melko valaiseva. Opetus siirtyy suureksi osaksi sairaalaan, jossa meille luennoidaan, jossa me kierrämme lääkäreiden mukana osastoilla ja jossa me alamme ottaa kontaktia oikeaan potilastyöhön. Kurssit rakentuvat eri erikoisalojen ympärille esim. silmätautien kurssi, ihotautien kurssi jne. Sairaalassa tutkittavana ei enää ole kurssikaveri vaan oikean sairauden vuoksi hoidossa oleva potilas, minkä myötä vastuu lisääntyy, opeteltavien asioiden merkitys varmasti konkretisoituu ja päivät pitenevät. Tällä hetkellä olen kauhuissani vuoden päässä odottavasta etapista, mutta onneksi aikaa on vielä kuitenkin sen vuosi.

Oman sivujuonensa tähän preklinikan ja klinikan luomaan suureen kahtiajakoon tuovat pakolliset syventävät opinnot ja amanuenssuurit, joita ilman ei laitoksesta valmistuta.

Lääkiksessä ei tehdä kandia eikä gradua muiden yliopistoalojen tapaan vaan me hoidamme tieteeseen syventävät tutkimusliibailut syväreillä. Mitä ne syvärit sitten ovat? Voi, kun tietäisinkin yksiselitteisen vastauksen. Tiedekuntakin varmaan palkitsisi minut, koska tällä hetkellä syvärit ovat yksi iso mörkö, joista ei pieni opiskelija oikein tiedä, ovatko ne lintu, kala vai hyppyhämähäkki. Sanotaan vain, että aloittakaa niiden tekeminen mahd. äkkiä, etteivät sitten jää roikkumaan. Omaa syväriprojektia pikkuruisesti startanneena ja muiden suunnitelmia seurailleena osaan nyt kakkosen keväällä sanoa, että syvärit voivat olla AINAKIN:
a) kirjallisuuskatsauksen tekemistä eli muiden tekeminen tutkimusten lukemista ja niistä noin 20 sivun katsauksen kirjoittamista. (Allekirjoittanut viittaa.)
b) tutkimusta jossakin tutkimusryhmässä. (Yksi kaverini hoitaa syvärinsä muutenkin häntä kiinnostavan tutkimusprojektin "oheistuotteena".)
c) opetusmateriaalin tekemistä tuleville vuosikursseille. (Kaverini tekevät parihommana opetusmatskua esim. video ykkösvuoden VHN-kurssille.)
  
Amanuenssuurit eli manut ovat itsellenikin vielä hiukan mystinen juttu, koska niiden suorittaminen tulee suurelta osin mahdolliseksi vasta kolmosella/kolmosen jälkeen. Kyseessä on joka tapauksessa yhden kuukauden mittainen täysipäiväinen lääkäriharjoittelu jollakin osastolla sairaalassa tai terveyskeskuksessa. Harjoittelusta maksetaan palkkaa 1500 euroa, mutta se ei oikeuta olemaan pois pakollisesta opetuksesta, joten elämän aikatauluttaminen voi manun aikana olla aikamoinen haaste, jos sen yrittää hoitaa kunnialla opetuksen rullatessa alla. Sisätautien ja kirugian manu on pakollinen (?), mutta muut saa valita (?), kunhan 3,5 amanuenssuuria tulee suoritettua. (Eli siis kolme täysipäiväistä 38,25 vh/vk ja yksi puolikas n. 19 h/vk.)  Tietyn alan manua voi lisäksi lähteä tekemään vasta, kun kyseisen alan kurssi on käytynä tai ainakin rulla taustalla. Aikamoista. Kuten sanoin, tämä kuvio on minullekin vielä täysin hämärä.

Kertauksena:
- alkuun 2,5 vuotta preklinikkassa luentosaleissa
- loput 3,5 vuotta klinikassa sairaalassa
- syvärit vastaavat muiden kandia ja gradua
- manut ovat pitkiä täysipäiväisiä harjoitteluja
- lopulta valmistut lääkäriksi

Toivottavasti joku saa tästä jotain irti, koska aikaa kului aika tuhottomasti. 

Lisäinfoa: 
https://nettiopsu.utu.fi/opas/tutkintoOhjelma.htm?rid=22428&uiLang=fi&lang=fi&lvv=2014
https://nettiopsu.utu.fi/opas/opintoKokonaisuus.htm?rid=23959&uiLang=fi&lang=fi&lvv=2014

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Taas se aika vuodesta...

...että lääkiksen speksi alkaa antaa merkkejä itsestään ulkomaailmaan! Uuden tuotannon suunnittelu lähti käyntiin jo heti viime keväänä, kun edellinen oli saatu pois jaloista pyörimästä, mutta nyt alkaa touhu olla jo paperilla pyörivää käsisluonnosta konkreettisempaa. 16. päivä helmikuuta (alle kuukauden päästä!) on nimittäin TLKS:n vuoden 2015 speksin, Ei sota kahta kaipaa, ensi-ilta! Parempi siis touhun ollakin jo vähän paperilappuja konkreettisempaa.


Tanssijat ja näyttelijät ovat reenanneet tietysti koko syksyn ajan, mutta PuMan rivityöläisen osalta urakka alkoi vasta joulukuun alkupuolella, kun tämän vuoden puvustus- ja maskeerausvastaavat kokosivat kiinnostuneiden joukon luokseen syömään herkkuja ja kuulemaan lisää edessä odottavasta projektista. Kuvittelin viime vuonna, että meillä oli tiivis tunnelma aloituspalaverissa, joka pidettiin opiskelijayksiössä, mutta olin väärässä. Tänä vuonna istuimme nimittäin toisen yksiön lattialla reippaasti yli kahdenkymmenen hengen voimin, kun viime vuonna ihmisiä taisi olla korkeintaan viitisentoista. Hämmentävintä kaikessa on kuitenkin ollut mukana pysyneiden valtava määrä. Viime vuonna alkupalaverin porukasta putosi iso osa pois, mutta tänä vuonna tuntuu, että kaikki leikkiin lähteneet ovat leikissä kestäneet. Tai sitten minulle tuntemattomien ykkösten hurja joukko vain hämää silmääni, koska joka kerta PuMassa näen vain valtavan määrän ihmisiä, joista tiedän ainoastaan yhteisen vaateprojektin jakaneet plus tietysti oman kurssini naamat. Täysin uusia naamojakin löydän joka kerta, viimeksi tänään.
  Joka tapauksessa ykkösten vyöry on ollut taas hurjaakin hurjempaa (meitäkin oli viime vuonna paljon), mutta hyvä niin, koska joukosta löytyy taitavia tekijöitä ja kuukaudella viime vuotista aikaisempi ensi-ilta kaipaa varmasti jokaisen kiinnostuneen käsiparin onnistuakseen. Ja jestas, lisäähän tämä myös kurssien välistä tutustumista, kun kandiseuran junnuimmatkin saadaan isosti speksin rattaisiin pyörimään!

Iso PuMajengi on tehnyt työskentelystä hiukan erilaista. Projekteja on työn alla viisikin(?) yhtä aikaa, joten yksilö ehtii iskeä panoksensa vain pariin vaateryhmään pumailunsa aikana, kun viime vuonna tuntui, että oli joku haju monestakin vaatteesta. Tänä vuonna tiedän kahden vaatteen osalta tasan, missä mennään, muiden vain vilahtaessa silloin tällöin viereisellä ompelukoneella. Projektin etenemisen kannalta tämä on lottovoitto, mutta yksilön kannalta vähän ikävää, kun tietynlainen kokonaiskuva tuntuu vajaalta. Viime viikkoon asti kaikki oli tietysti vajaata ihan siitä syystä, että me rividuunarit tiesimme juonesta vain aikakauden ja päähenkilöiden lähtötilanteen, mutta nyt kässärin lukeneena ja yhdet läpimenot nähneenä, olo on vähän valaistuneempi. Että tälläiseen me niitä vaatteita tehdään!

Juonta en tietenkään voi paljastella, mutta aivan eri vesillä liikutaan kuin viime vuonna. Hauskaa oikeastaan tehdä jotain ihan toisenlaista, vaikka tietysti draamat usein tiettyjen teemojen ympärille kietoutuvat... Mainoksesta ja nimestä päättelee paljon, jos vain oikein ynnäilee. Nimelle on muuten pakko antaa ihan erikoismaininta, koska se on minusta äärimmäisen nerokas ja iskevä. Ei sota kahta kaipaa.

Lisäinfoa: http://turkuspeksi.com/

tiistai 20. tammikuuta 2015

Reilikesä 2015

Elämme suurta vuotta. Jos kaikki tulee menemään suunnitelmien mukaan, minusta tulee vuonna 2015 lääketieteen kandidaatti ja tulen tekemään tähänastisen elämäni hurjimman ulkomaanreissun. Reilikesä 2015 on pian täällä!

Teimme Jarkon kanssa reilaamisesta konkreettista syksyllä 2013, kun marssimme paikalliseen Osuuspankkiin perustamaan yhteisen tavoitetilin, johon siirtyisi automaattisesti 50 euroa kummankin tililtä joka kuukauden 5. päivänä. Deadline reissulle määräytyi kätevästi rakkaan avokkini iästä. Kesä 2015 on Jarkon viimeinen kesä alle 25-vuotiaana ja samalla viimeinen mahdollisuus reissata nuorisohintaisella Interrail-lipulla. Muutenkin tämä vuosi voi olla kätevä kolo "tuhlata" kesää matkustamiseen, koska ensi vuonna olemme molemmat opinnoissamme taas vuoden verran pidemmällä, mikä voi avata oman alan työmahdollisuuksia uudella tavalla. Mutta eipä heittäydytä liian pitkälle tulevaisuuteen, puoli vuotta riittää, että saadaan ensi kesä tänne. 


Loihdimme viime kesänä reilisuunnitelma nro 2:n, minkä ennustelin menevän uusiksi vielä monen monta kertaa. No, nyt on ensimmäisen mullistuksen aika. Alkuperäinen suunnitelma olisi lennättänyt meidät aluksi Budapestiin, josta olisimme kiertäneet Wieniin, josta Kroatiaan, Italiaan, Ranskaan, Belgiaan, Hollantiin, ehkä Saksaan ja lopulta Britteihin, josta lentämällä kotiin. Ei niin yllättävää kyllä Jarkon 4 kuukautta Koreassa keskellä kansainvälisiä vaihtareita muutti suunnitelmia, ja nyt matkamme on alkava Etelä-Espanjasta, jossa lomailemme ennen reililipun käyntiin laittamista Jarkon vaihtarikaverin luona.
  Jätimme Espanjan vähän pitkin hampain alkuperäisen suunnitelman ulkopuolelle sen syrjäisen sijainnin takia, mutta kun meille nyt luvataan majoitusta, paikallisopasta ja kiertoajelua pitkin Etelä-Espanjan rannikkoa, olisimme sanalla sanoen idiootteja, jos emme muokkaisi suunnitelmiamme. Siispä olen tässä viimeiset pari päivää etsiskellyt halpoja lentoja Malagaan siinä määrin, että padini hakutuloksia vakoilevat tahot ehdottelevat minulle mainoksissaan ympäri internetiä halpoja lentoja Malagaan/Espanjaan. Tällä hetkellä lento näyttää irtoavan noin sadalla eurolla, mikä miellyttää minua kovasti, mutta lippujen ostaminen tuntuu niin lopulliselta, mikä tieysti on aivan hölmöä, kun kyse on unelmien reissusta. Olen kuitenkin aina "isojen" juttujen kanssa tälläinen vatvoja. Jo Turku-Kuopio -junalippujen ostamista lykkään yleensä viime tippaan, jos tuleekin joku este...


Tulen kevään aikana kuumottelemaan tätä reissua varmasti monen monta kertaa, kun aletaan päästä vähän konkreettisemmille vesille, mutta avaan nyt jo vähän reittisuunnitelmaa. Tai sanotaanko, että niitä muutamaa meidän kummankin henkilökohtaista pakko käydä! -kohdetta, koska muuten tähänastiset suunnitelmat on tehty vain etukäteisfilistelyksi.

Minä haluan Kroatiaan ja Nizzaan. Jarkko haluaa Pariisiin ja Amsterdamiin. Me molemmat haluamme reilaamaan.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Jos mul ois miljoona

Laulaa paras ystäväni Huge L Touché-albumilta löytyvällä biisillään, joka hierti ja nauratti minua ja Jarkkoa meidän seukkailun alkuaikoina. Minä vihasin, Jarkko rakasti, ja Jarkkoa nauratti suunnattomasti minun tuskani. Nykyään olen kuitenkin valistuneempi ja tiedän, ettei Huge L ole vielä mitään. Suomalainen gänstäräp se vasta kaiken pahan alku ja juuri onkin. Mutta tämä kaikki vain hauskaksi esitiedoksi otsikolle, ettei kukaan vain erehdy pitämään sitä kliseisenä haaveilubloggailuotsikkona.

Asiaan. Opiskelijabudjetilla repäistään harvoin, mutta onneksi aina se pari kertaa vuoteen lainan tullessa kuitenkin. Tykkään noiden repäisyjen lisäksi haaveilla ajasta ja mahdollisuuksista, joita meidän taloudellamme toivottavasti vuosien päästä on, kunhan saamme akateemiset ikuisuustutkintomme pakettiin ja pääsemme siirtymään oravanpyörän lailla surraavaan uraputkeen. Maailmantalous ja yhteiskunnallinen tilanne ehtii tietysti ennen meidän lopullisia valmistumisiamme heittää häränpyllyä ties kuinka monta kertaa, mutta jos tässä ajastusleikissä kuitenkin lähdettäisiin liikkeelle minun unelmistani ja rajoitettaisiin realismi minimiin, kun minun blogini tässä kuitenkin on kyseessä. Siispä suosikkilauseeseeni (no ei nyt ihan sentään) sitten kun me ollaan oikeissa töissä ja meillä on varaa:

...me matkustellaan paljon lähelle ja kauas sekä suunnitellusti ja suunnittelemattomasti.
Haluan olla vauhdikas nuori aikuinen, eloisa keski-ikäinen ja aurinkorannalla ruttuista ihoaan ylpeänä esittelevä mummo. Tahdon kyetä järjestämään pari ekstrapäivää lomaa yllättäen ja loikata pidennetyksi viikonlopuksi Pariisiin tai napata teini-ikäiset lapseni heidän seurustelukumppaneineen (jos ne on kivoja) matkalaukkuun ja karata kahdeksi viikoksi Thaimaaseen. Haluan nukkua hotellissa ahdistumatta sen hinnoista ja korkata pullon kuohuviiniä suurkaupunkimaisemaa hotellihuoneeni parvekkeelta ihaillen. Haluan joskus yöpyä viiden tähden hotellissa ja leikkiä prinsessaa.


...me ostetaan kaupasta sitä ruokaa mitä huvittaa.
Jos haluan ostaa katkarapuja, minä ostan niitä. Ja ostan vielä kaikista isoimpia, vaikka ne maksavatkin pari euroa enemmän, just because i can. Ananaspurkeista hylkään suosiolla euroshopperit ja heitän mehukkaat dolet kärryyn. Myöskään juustotarjouksista en jaksa välittää nykyisellä intohimolla. Jos oltermanni ei tällä kertaa ole tarjouksessa, ostan sen täydellä hinnalla. Sama pätee loheen. Jos pirkan vakuumipakattu lohi ei osu silmiin, marssin palvelutiskille ja ostan jumantsuikka juuri sopivan palasen lohta.
  
...me ostetaan viinakaappiin perusdrinkkiraaka-aineet ja opetellaan tekemään coctaileja.
Tämä kiehtoo minua suuresti, koska tykkäisin ajatuksesta nauttia yksittäinen drinkki silloin tällöin. Tietysti viini on hyvää ja sopii hienosti tähän uuskokoomuslaiseen elämäntapautopiaani, mutta en pistäisi vastaan, jos minulle tarjoiltaisiin välillä viinilasin sijaan coctail jostakin hienosta lasista. Tämä ei olisi vaikea toteuttaa pikkuhiljaa jo nyt, mutta unelmissani siemailen drinkkiäni jossakin, joka ei todellakaan ole Yo-kylän hiirikaksiomme, joten palataan asiaan, kunhan kasvamme oikeasti aikuisiksi.
  
 ...me asutaan kivisessä omakotitalossa, jossa on avara olohuone.
En ole ikinä asunut omakotitalossa enkä ole varma, onko kahdesta akateemikkoavuttomasta asuttamaan omakotitaloa, mutta siellä näen itseni lipittämässä drinkkiä. Modernin lämminhenkinen koti, jossa on tilaa ja tyyliä, muttei överöintiä, koska joku raja siivottavissa neliöissäkin. Missä talo sijaitsee on täysin epäselvää, mutta niskaan hönkivän asuntolainan määrän voin jo tuntea. Jossakin kaupungissa varmasti, koska maalle meistä ei hingu kumpikaan, mutta tähän ajatusleikki katkeaakin. Kunhan talo ei ole puuta.


...minä ostan perheelleni ja läheisilleni yllätyslahjoja.
En tarkoita isoja juttuja vaan aivan pieniäkin muistamisia, jotka saavat toiset hymyilemään. Muistan itse kotona asuessa, miten hauskoja olivat äitin viikkovapaapäivät, joina hän kävi monesti hoitamassa juoksevia asioita kaupungilla. Iltapäivällä koulusta palatessa minua sitten odotti milloin pari sukkia ja milloin alushousut tai uusi ripsiväri. Kaikki asioita, joita ei itse olisi tullut ostettua kuin pakon edessä, koska ei teinillä ole varaa panostaa asioihin, joita kanssaihmiset eivät nää. Tuollaisia pikkumuistamisia haluan antaa rakkailleni usein laskematta Anttilan kassalla ripsivärin prosenttiosuutta kuukausiansioistani.

 ...minä käyn usein kahviloissa ihan vain nauttimassa tunnelmasta ja erikoiskahveista.
Minä rakastan kahviloita, mutta tällä hetkellä niissä säännöllisesti luuhaaminen käy liian kalliiksi. Siispä katselen palvoen ja ylpeänä iäkkäämpiä henkilöitä, jotka tilaavat kahvilassa cappuccinon ja leivoksen, koska sellainen minäkin haluan olla. Tahdon löytää nautintoa pienistä asioista ja olla tuhisematta, kuinka paljon halvemmalla kotikeittimellä saisi keitettyä kahvia.

...me käydään teatterissa ja keikoilla/konserteissa.
Jälleen asioita, joita rakastan, mutta joihin ei tällä hetkellä ole suurina määrinä varaa. Tällä hetkellä minua riivaa Turun kaupunginteatterin Seili-musikaali, jonka haluaisin valtavasti nähdä, mutta jonka kahden hengen opiskelijaliput maksaisivat noin 80e. Jos mul ois miljoona, menisin teatteriin, usein.


Ps. Tätä ei saa käsittää niin, että vihaisin tämänhetkistä elämääni, ehei. Tää on parasta just nyt <3

lauantai 17. tammikuuta 2015

Loppuviikko lääkiksessä

Torstai 15.1.
Aamu lähtee käyntiin yllättävän kivuttomasti edellisen illan riennoista ja vähäisistä unista huolimatta. Ylös nousemista helpottaa, että kello kymmenen alkava mikroskooppiharkka on jälleen pakollinen. Luennolle en ehkä olisi saanut itseäni nostettua.. Mikroskopoimme tunnin ajan kilpirauhasen ja lisäkilpirauhasen solumuutoksia eri sairauksissa, mutta tunnista ei jää aivan kamalasti käteen. (Jotain kertoo, etten meinannut millään muistaa tätä kirjoittaessani, että mitä harkassa oikein käsiteltiin.) Lohdutan itseäni, että huomenna on muiden vuoro olla väsyneitä ja minä voin vain naurekella virkeänä, suuri osa kurssista on nimittäin menossa illalla Back to school -bileisiin Venukseen.

Harkan jälkeen olemme pienryhmämme kanssa sopineet hoitavamme ryhmätyöesityksen esityskuntoon ennen seuraavaa luentoa. Paton kurssiin kuuluu kuuden hengen ryhmissä moodlekeskusteluna toteutettu potilasapaus, joka esitellään muulle kurssille seminaarissa. Idea hyvä, toteutus huono. Aluksikaan kukaan ei viihdy moodlessa niin paljon, että jaksaisi käydä siellä aktiivista keskustelua tapauksesta. Toisekseen seminaari tulee aivan liian nopeasti loman jälkeen opiskeluorientaatioon palaamisen ollessa vielä täysin kesken. Deadline esityksen powerpointin palautukseen on torstai, joten hoidamme homman täsmälleen oikeaan aikaan. Olkoonkin, että sovimme ensimmäistä kertaa yhtään mitään työn tekemisestä keskiviikkoiltana...

Iltapäivän riemuksi lukkari tarjoaa immuunijärjestelmän tauteja, joiden tylsyydeltä edes mahtava opettaja ei voi pelastaa. Kaksoisluento on kammottava 70 dian pläjäys immuunijärjestelmän toimintaa ja eri solutyyppejä, joista mieleen jää ainoastaan opettajan kaiken kokoava piirustus. Lohdullista sinänsä, koska hänen mukaansa kuva kokoaa kaiken oleellisen. Kuulen luentosalissa jopa kommentin tää oli paton hirvein luento tähän mennessä, ja se kertoo jo jotakin, koska rankkoja luentoja on ollut paljon.

Kahden jälkeen jäämme vielä medisiinan luentosaliin istumaan, koska edessä on tämän kevään valinnaisten esittely. En ole varma tuoko kevät ravitsemuspolkulaisille jotain polkuun kuluvaa valinnaista, joten en tiedä, miten tukossa kevät tulee olemaan ilman ylimääräisyyksiä. Tarjolla on mm. kardiovaskulaaripatologiaa ja -farmakologiaa, kliinistä patologiaa, neuropsykiatriaa, monikulttuurista lääketiedettä, kokeellista farmakologiaa jne. Iso kattaus kaikkea, josta varmasti olisi hyötyä, mutta pelkään kevään raskautta jo ilman valinnaisiakin. Pato on valtava pläjäys eikä loppukevään farmakologian kurssikokonaisuus päästä ainakaan yhtään helpommalla. Kun tähän lisätään vielä starttaava syväriprojekti, luulen, että valinnaiset kannattaisi jättää väliin, mutta toisaalta eri lääkeaineiden testailu itseen olisi jännää samoin kuin mielenterveyden häiriöiden lääkehoito ja biologinen pohjakin.

Päivän saldo:
- mikroskooppiharkka 1h
- ryhmätyön teko 0,5h
- immuuijärjestelmän taudit -luento 2h
- valinnaisinfo 1h


Perjantai 16.1.
Olen aamulla virkeä ja lähes toivon näkeväni kontrastiksi kalpean darraisia kasvoja luentosalissa, mutta kurssikaverit näyttävät yllättävän freeseiltä. Ehkä aamun klo 9.15 alkava seminaari rauhoitti menoa illalla. Kuusi ryhmää esittelee vuoronperään potilastapauksensa esitiedoista loppupäätelmiin ja yllätyn, miten jänniä tapauksia joillakin ryhmillä on ollut. Oman ryhmäni potilas sairasti malignia melanoomaa ja keskustelumme pyöri ainoastaan erotusdiagnostiikan, ennusteen ja mahdollisten geenimutaatioiden ympärillä, mikä oli hiukan tylsää, koska kiinnostavampaa olisi ollut pohtia potilaan hoitoa ja tulevaisuutta. Tietysti tietomme ovat todella rajalliset, mutta ehkä keskusteluamme tuutoroinut opettaja olisi voinut kertoa vähän lisää, koska nyt tapaus jäi vain leijumaan laaja-alaisena melanoomana, kun toiset ryhmät saivat kuulla koko tarinan paranemiseen, taudin kroonistumiseen tai kuolemaan asti.

Iltapäivällä palaamme luentojen maailmaan imukudoksen tautien parissa. Eilisen tylsääkin tylsempi luento on historiaa ja pääsemme kuulemaan lymfoomista. Aihe sinänsä ei ole tajuntaa räjäyttävän mielenkiintoinen, mutta innostunut opettaja ja kontrasti eiliseen saa tämän luennon tuntumaan maailman parhaalta. Kaksoisluento on kuitenkin pitkä ja 70 dian kahlaaminen alkaa väkistenkin uuvuttaa, kun kello lähenee kahta perjantai-iltapäivänä. 

Haluaisin tietää kenen idea on ollut laittaa epidemiologian luento perjantaille kello kahdesta neljään, koska moinen ajankohta tuolle kurssille on lähes luennoitsijan kiusaamista. Jo imukudosluennollakin poikkeuksellisen tyhjä sali tyhjenee välittömästi kahdelta. Pakenen itsekin, joten epidemiologian luennon lopullinen osanottajamäärä jää mysteeriksi.

Päivän saldo:
- seminaari 2h
- imukudosluento 2h

perjantai 16. tammikuuta 2015

Alkuviikko lääkiksessä

Perustilitystä, peruslääkistä, peruspäiviä. Niitä luvassa nyt. Millaista elämä on lääkiksen kakkosen kevään ensiviikoilla? Teen pintaraapaisun koko viikkoon tässä postauksessa ja uppoan syvemmälle fiiliksiin jossain toisessa tekstissä, ettei venähdä aivan luonnottoman pitkäksi tämä kirjoitus. Olen päivän saldoihin laskenut mukaan vain koululla vietetyt opiskelutunnit, joten ei saa ruoskia vähäisistä opiskelun tuntimääristä... Mä tsemppaan ihan pian taas!

Ajankohta: 12.-16.1.2015
Kurssi: patologia ja sen rinnalla starttaavat epidemiologia ja biostatistiikka


Maanantai 12.1.
Uuden paremman elämäni ensimmäinen päivä, jota juhlistan lataamalla instagrammiin tsemppikuvan pakkasaamun auringosta. Pakka on joululoman jälkeen vielä aivan levällään eikä minulla ole minkäänlaista intoa opiskeluarkeen palaamiseen. Kaikki tuntuu vain lipsuvan käsistä ja keskittyminen huitelee ties missä, mutta onneksi vertaistuki auttaa. Koko kurssi nimittäin tuntuu löllyvän vielä joulukoomassa eikä kukaan kenen kanssa keskustelen tunnu muistavan miten päin kirjoja edes pidetään käsissä.

Koulua maanantaina on onneksi vain yhden kaksoisluennon verran, mutta uutena yhden opintopisteen kurssina alkava epidemiologia ei nappaa ketään. Googlailen luentojen ajan Turun suutareita ja muuta yhtä hyödyllistä kokematta siitä sen suurempia tunnontuskia. Tämä alkukevät on paton, ja muut hommat hoidetaan ohimennen siinä sivussa.

Päivän saldo:
- epidemilogian kaksoisluento 2h


Tiistai 13.1.
Aamu alkaa maksapatologian mikroskooppiharkalla, jotka nykyään onneksi ovat tietokoneharkkoja, koska perinteisistä mikroskoopeista tihrustaminen on monestakin syystä hankalaa. A) Tihrustaminen itsessään ym. mikroskoopin säätäminen on aikaavievää ja ikävää silmille/päälle. B) Asioista kysyminen on äärimmäisen hankalaa, koska mikroskoopin näkymän voi kerrallaan nähdä vain yksi ihminen. Joko se ihminen on kysymysmerkin näköinen opiskelija, joka haluaa tietää, mikä on tuo vaalean hailankan pinkin sävyinen möykky, jossa näkyy vähän ruskeaa, tuolla vasemmasta ylänurkasta vähän alaspäin ja oikealle tultaessa tai opettaja, joka kertoo pienen solumuutoksen näkyvän keskilinjasta vähän vasemmalla näkyvän lymfosyyttikertymän alaoikealla. Usein tämä toistetaan vielä pari kertaa, koska ensivilkaisulla toisen kuvailemaa näkyä ei löydy ja koordinaatteja on tarkistettava. Joten uskokaa, kun sanon isojen tietokonenäyttöjen olevan todella jees mikroskooppinäytteiden tarkastelussa.

Mikroskopointi kestää tunnin ja sen aikana ehdimme omin silmin ihmetellä yhdeksää maksan/sappirakon sairautta, joista meille luennoitiin paria päivää aikaisemmin. Paton harkkoja on kyllä pakko kehua, vaikka aikaisemmin mikroskopointia olenkin vihannut, koska sairauksien aiheuttamien muutoksien näkeminen on valaisevaa. Tauti ihan oikeasti muuttaa jotakin meissä täysin vääränlaiseksi ja siksi oireilemme. Myös harkkojen ilmapiiri on minusta ollut tosi mukava. Mitä tahansa saa kysyä ja opettajat tuntuvat olevan innostuneilta työstään. Onneksi pato tarjoaakin tätä herkkua oikein suurella kauhalla. Tunnin mittaisia mikroskooppiharkkoja mahtuu noin kolmen kuukauden kurssiin 21.

Iltapäivällä saamme kaksoisluennon neuropatologiasta, ja pieni kiinnostuksen kärpänen iskee väkisin, koska luennoitsija onnistuu myymään aiheensa tärkeyden ja esiintyy toisaalta mielenkiintoisesti, unohtamatta tietysti itse aiheen jännittävyyttä. Pääsemme kahdessa tunnissa kahlaamaan aivojen verenkiertoon liittyvät patologiset tilat ja seuraavalle päivälle jäävät itse aivokudoksen sairaudet.

Tiistai-illan vietän suttaamassa kaverin kasvoja speksin PuMan maskeerausreeni-illassa, mutta palataan tähän vapaa-ajalliseen toimintaan paremmin toiste.

Päivän saldo:
- maksan/sappirakon mikroskooppiharkka 1h 
- itsenäistä opiskelua kirjastossa 2h
- neuropaton luento 2h



Keskiviikko 14.1.
Aamu alkaa jälleen mikroskopoinnilla, mutta ei perusharkalla vaan obduktionäytteiden tutkiskelulla. Paton kurssiin liittyy siis lääketieteellisistä syistä suoritettavaan ruumiinavaukseen osallistuminen x 2, joista toinen oli minun ryhmälläni juuri ennen joululomaa. Avaus itsessään kertoo vasta puoli totuutta ja hyvin oleellinen osa projektia on vainajasta otettujen histologisten näytteiden tutkiminen, jotta nähdään solutasolla käynnissä olleet prosessit. Meidän opiskelijoiden kannalta tämä harkka on vain patologin esittelemien näytteiden katselua ja vähän näkymien syiden pohdiskelua. Tällä kertaa näytteistä ei löytynyt mitään erityistä tai odottamatonta, joka olisi avauksen aikana "luonnosteltuja" kuolinsyyehdotuksia muuttanut, mutta koko kuolinsyyselvitysprosessin näkeminen esitietojen ihmettelystä vainajasta otettujen näytteiden tutkimiseen asti oli kiinnostavaa. On tämä paton kurssi ainakin muuttanut ymmärrystäni patologin ammatista, jos ei sitten mitään muuta.

Päivällä neuropatologia jatkuu erilaisilla kasvain- ja autoimmuunitaudeilla. Luento on jälleen todella kiinnostava, onhan aihe aika raflaava, mutta maailman pahuus puskee hetkittäin vasten kasvoja, kun aivokasvaimien ennusteista puhutaan. Miten epäreilu maailma osaakaan olla, että joku moisen riesan saa päähänsä?

Ikuisuudelta tuntuneen päivän päättää toinen paton rinnalla juokseva pikkukurssi, biostatistiikan perusteet, jonka avausluennon keskeisin tehtävä on vakuuttaa meidät, että ammattitaitoinen lääkäri tarvitsee biostatistiikkaa, vaikka ei tutkijaksi haluaisikaan. Kurssin vetävä nainen on topakka rouva, joka selkeästi tuntee lääkisläisten vihan biostatistiikkaa kohtaan. Hän oli nimittäin pyytänyt paikalle oikein pian eläköityvän lääkärituttavansa kertomaan meille tuleville kollegoille, kuinka tärkeän asian äärellä ollaan. Toisaalta olen vierailevasta tähdestä hyvin kiitollinen, koska hän vetää osuutensa huumorilla ja rennolla elämänkokemuksella.

Keskiviikkoillan omistan biologeille ja vietämme lukuvuodenaloittajaisia syömällä, juomalla ja pelailemalla. Jotenkin kummasti ilta venähtää jatkumaan Monkeyssissa ja päättyy vasta lähempänä puolta viittä...

Päivän saldo:
- obduktionäytteiden mikroskopointi 0,5h
- neuropatologian kakkosluento 2h
- biostatistiikan luento 2h



Ps. Venähti kuitenkin, joten julkaisen torstain ja perjantain erillisenä postauksena.
Pps. 300. teksti!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Perästä kuuluu

Kannattaa seurustella Koreassa vaihdossa olleen miehen kanssa, jolla on korealaisia kavereita. Voi saada yllättäviä lahjoja keskelle lumista Turku-kotia.


Se pikkuripaus, mitä minä korealaista mielenlaatua tunnen, voin sanoa, että he osaavat taidon antaa lahjoja. Minä sain Koreamatkallani Suomivaihtari Yongin tyttöystävän ensi kertaa tavatessani lahjaksi illanistujaisjuomat/naposteltavat ja kolme ihanaa käsirasvaa, vietettyäni tietysti ensin upean illan huvipuistossa Yongin ja tämän ystävän piikkiin. Jarkko sen sijan palasi joulukuussa hyiseen Suomeen aito Lacosten karvaturrikkahattu päässään ja laukku täynnä erilaisia pikkulahjoja, ja nyt tänään postiluukusta tipahti saapumisilmoitus 4,5 kilon paketista. Tuli itselle hiukan itsekäs olo olemattomiksi jääneiden vastalahjojen vuoksi, mutta me luvataan panostaa sitten, kun saadaan nuo kaukaiset vieraat meille kylään tulevaisuudessa, koska todellakin haluamme korvata tuollaisen vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden.

Paketti oli kuin äitini lähettämät selvitymispaketit, mutta Korean malliin. Saimme (tai siis Jarkko sai...) karkkeja, kolme pulloa sojua, kahdenlaisia nuudeleita, soijapaputahnaa, monelaisia mausteita, jotain makeita herkkuja, seesamisiemenöljyä, erilaisia suolaisia naksuja ja lastenkirjan. Aivan uskomatonta vaivannäköä etsiä kaikki nuo tavarat ja järjestää niiden postittaminen Suomeen asti! Joutui itsekin vetämään vähän suupieliä ylöspäin loppupäivän, vaikka paketti ei minulle suoraan ollutkaan enkä ole lahjanantajaa edes tavannut. (Vielä. Vuoden päästä tilanne ehkä toinen.) Lisäksi en osaa edes kuvitella niitä hyviä viboja, joita Jarkko sai nähdessään ensimmäistä kertaa Suomeen paluun jälkeen noin suurissa määrin korean kielen koukeroilla painettuja tuotteita, kun minullekin tuli jo haikean hyvä fiilis, vaikka minä vain lomailin maassa syksyllä kaksi viikkoa neljän kuukauden vaihdon sijaan.

Nyt alkaa olla tekosyyt kotitekoisen Korea-ruuan välttelyyn loppu, kun kaapista löytyy Jarkolta joululahjaksi saamani metalliset riisikupit, korealainen aterinsetti ja suoraan Soulista Turkuun singahtaneita makuja.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Pelko

Olen ollut elämässäni onnekas. En ole joutunut vielä menettämään ketään läheistäni enkä pelkäämään kenenkään rinnalla sairauden aikana. Silti olen pelännyt läheisteni puolesta ja kaksi kertaa vuoden sisään on sydämeni hypännyt hetkeksi ulos rinnastaan, kun olen säikähtänyt tosissani.

Viime kesänä olin muutaman minuutin ajan varma, että olen menettänyt äitini. Isäpuoleni soitti kesken iltavuoron, mikä on itsessään jo outoa, koska juttelemme harvoin puhelimessa. Ajatukseni ohjautuivat samantien huolestuneeseen suuntaan, ei tähän aikaan soitella, jos jotain ei ole sattunut! Pelkoni muuttui todelliseksi, kun linjan avattuani kuulin toisesta päästä vain epämääräistä ääntä, jonka aivoni tulkitsivat tietysti isäpuoleni itkuksi. Hän on niin suruissaan, ettei saa sanaa suustaan ja kykenee vain itkemään. Soperruksen seasta olin tunnistavani äitini nimen ja viimeinenkin toivonkipinä oli poissa. Minulla ei ole enää äitiä. Olin siitä varma. Asiaa miettiessäni en nähnyt enää muita vaihtoehtoja: hän on kaatunut pyörällä, töissä on sattunut onnettomuus, jokin sairaskohtas on iskenyt. Kuinka tässä maailmassa voikaan säilyä elossa!? Pääni keksi kymmeniä tapoja kuolla, ja aloin tosissani olla varma, että on todennäköisempää, että äitini on kuollut kuin että hän on elossa. Aivot osaavat olla hullut... Hoin isäpuolelleni, että nyt hänen on ryhdistäydyttävä sen verran, että kertoo minulle, mitä on tapahtunut. Onko äiti kuollut? Onko jotain vakavaa sattunut? Kerro minulle! Viimein katkaisin puhelun ja siirryin pukuhuoneen rauhaan soittaakseni takaisin, koska olihan minun saatava tietää. Samalla pohdin, miten tilanne etenee: pomolle täytyy ilmoittaa, että lähden kesken päivän pois töistä, milloinkahan seuraava juna Kuopioon lähtee, miten siskoni kestää tämän, pitääkö minun järjestää hautajaiset...

Tuuut-tuuut-tuuut....

No moi! Isäpuoleni vastaa täysin normaalilla äänellä ja hämmentyy kysymyksestäni, onko äidillä kaikki kunnossa. Tietysti on. Puhelin vain oli soittanut minulle itsestään taskusta, olin tulkinnut taskukohinan itkuksi ja autossa käydyn keskustelun äitini nimeksi, ja soppa oli valmis. Tässä vaiheessa tuli itku. Minusta ei tullutkaan äiditöntä vaan koko kauheus oli oman pääni tuotetta. Kokemus oli kammottava, koska minä olin aivan varma. Aivan varma, ja juuri noinhan suru-uutiset aina tulevat, täysin puskista.


Tällä viikolla olin taas menettämässä äitiäni. Sain viestin, jossa hän kyseli, että milloin olen kotona, että hän soittelee sitten. Ei tuollaisia viestejä lähetellä, jos kaikki on kunnossa, joten vastasin lyhyesti Nyt. Viiden minuutin päästä hän soittaa ja aloittaa tarinansa. Aamulla kaikki näkyi kahtena. Ja minun pääni sisässä mennään taas: aivokasvain, aivolisäkkeen kasvain, aivoinfarkti, aivoverenvuoto, jokin kauhea keskushermoston sairaus.... Hänen tarinansa jatkuu sairaalan päivystyksellä, erilaisilla kuvauksilla ja minä jyrsin kynsiä kotisohvalla, koska pelkään tarinan päätöstä. Yritän tulkita äänensävyjä ja etsiä merkkejä äänen murtumisesta tai aikaisemmasta itkemisestä, jotain, joka vihjaisi minulle, mihin tässä täytyy valmistautua. Mietin, että onko tämä se päivä, jota myöhemmin muistelen the päivänä, jona elämämme muuttui ja alkoi taistelu sairautta vastaan. Tällä kertaa olin varma, että tämä ei ollut kertaheitolla tässä, mutta taistelemaan ja pelkäämään joutuisimme. 

Lopulta kaikki oli onneksi kuitenkin hyvin. Tarina sai olosuhteet (pään alueen oire) huomioon ottaen hyvän päätöksen, ja pelkoni osoittautui turhaksi. Tuo päivä ei jää mieliin the päivänä, mutta päivänä, jona säikähdin ja tunsin jälleen, miten fyysistä pelko osaa olla. Minä tärisin ja minua palelti.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Sinä ja minä. Aletaaks larppaa?

Kun on neljän kuukauden eron jälkeen palloillut kaksi joulunaikaviikkoa vuorotellen kummankin vanhempien nurkissa, alkaa kuuden tunnin junamatka omaan kotiin tuntua erittäinkin houkuttelevalta vaihtoehdolta, vaikka minä juna+valtava tavaramäärä -yhdistelmästä vähän stressailinkin. Palattiin omaan YO-kylän ghettoomme sunnuntaina illalla, joten yhteistä vain sinä ja minä -loma-aikaa jäi maanantai ja tiistai ennen minun keskiviikkoista koulun alkua. Maanantai olikin siis treffipäivä.

Näin jälkikäteen voisi laskea, että yhteen päivään mahtui kolmet treffit: lounastreffit, leffatreffit ja illallistreffit. Pistettiin uuden opintolainaerän kunniaksi elämä oikein risaiseksi! Olen tykästynyt tähän puolivuosittaiseen opintolaina-aikaan liittyvään pikkurepäisyperinteeseen. Viime keväänä minä järkkäsin ekan lainaerän kunniaksi Helsingin keikkareissun, josta sain Jarkolta vastayllärinä reissun Puolaan. Syksyllä kävimme syömässä hienosti kerran kummankin piikkiin ja nyt vietimme treffipäivän. Tätä kaikkea voi onneksi puolustella ennaltaehkäisevänä mielenterveystyönä: hyvinvoiva parisuhde (ja hyvä ruoka) auttaa kestämään valtavan yhteiskunnan opiskelijoihin kohdistaman paineen, joten näiden ylläreiden tsemppaamana tulemme valmistumaan vähintäänkin määräajassa ja tuottamaan tälle valtiolle valtavasti veroeuroja. Win-win -tilanne meille ja Suomelle siis, eikä mitään ylimääräistä törsäystä ;)


Lounastreffeillä kävimme Hanko-sushissa nauttimassa misokeittoa, jasmiiniteetä ja 12 kappaleen sushilajitelman. En voi tajuta, miten en aikanaan rakastunut sushiin heti ensimaistelulla, koska tuo ruokahan on aivan yliluonnollisen hyvää ja sen kauneus itsessään on jo puoli ruokaa. En Jarkon Korea-aikana käynyt kertaakaan sushilla, joten olihan tässä jo aikakin. Turun Hanko-sushi oli ehtinyt syksyn aikana muuttaa isompiin tiloihin 50 metriä entistä tilaa Eerikinkatua eteenpäin. Muutto kannatti, koska uusi tila on entistä mukavampi ja, isompiin tiloihin muutettaessa luonnollista kyllä, tilavampi.

Leffatreffit tulivat hiukan puskista, kun eksyimme jotakin kautta Jarkon lemppariin Charlie Chapliniin, joka minulle on vain herttainen mustavalkoinen setä, joka tekee mykkäelokuvia. Nyt olen kuitenkin asteen verran valistuneempi, koska katsoimme deiteillämme valkoviinin nautiskelun ohessa Chaplinin Nykyajan. Kaunis ja hauska tarina, joka jyräsi ohi edellisen Chaplin kokemukseni, Diktaattorin, samantien.


Illan huipensivat tietysti illallistreffit ja nyt päästään myös otsikon lupailemaan larppaukseen. KävImme nimittäin leikkimässä viikinkejä Turun Haraldissa. Ruoka oli äärimmäisen hyvää ja ehkä tipattoman tammikuun ja juhlantäyteisen joulunajan ansiosta saimme nauttia illallisemme hyvin tyhjässä ravintolassa. Tietysti voisin naureskella menumme nimelle (Viisauden jumala Odinin retki), seinällä vinossa roikkuneille täytetyille eläimille tai tarjoilijarukkien teemavaatteille, mutta miksi viitsisin. Minulla oli ihana ilta eikä pieni leikki aikuisiälläkään tee kenellekään pahaa. Kun vain pääsisin yli ajatuksesta, että tarjoilijat vihaavat työkseen larppaamista... No ei tosi. Teema oli viihdyttävä ja koko ravintolan tunnelma menua, miljöötä, henkilökuntaa ja astiastoa myöten eheä. Jos leikitään niin leikitään kunnolla!





torstai 8. tammikuuta 2015

Into-oksennus!

Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta, sanotaan. Ehkä näinkin, mutta itse huomaan nyt jännittävän muutoksen sisäisessä olemuksessani, kun alan hiljakseen palata blogimaailmaan totaalisen tekniikkaloman jälkeen. Minä meinaan revetä innosta kirjoittaa ja lukea, ja sen innon tuntee, vaikka sitä ei namasta näkisikään!

Olin koko tentinjälkeisen joulukuun ja aina loppiaseen asti totaalisen lomalla, mikä heijastui karusti Krista_llian päivittymistiheyteen. Postasin kahteen ja puoleen viikkoon tasan yhden kerran, mutta koska olen mitätön amatööribloggaaja voin vain naureskella hyllyvän suklaamasuni kanssa ja antaa asian olla. Ei yksi tauko mitään haittaa, varsinkaan kun paussi ei ollut äääentiedämitäkirjoittaaeikäminullaoleinspistä -blogiloma vaan puhdas vahinko. Aikaa ei vain ollut, koska pidin itseni kiireisenä perheeni, koiravauvan, ystävien ja Jarkon kanssa. Olisi tuntunut liian professionaalin leikkimiseltä rueta raivaamaan blogille tilaa elämän tieltä, joten keskityin vain olemaan ja hengittämään. Se oli hyvä päätös ja toi taas perspektiiviä tähän touhuun, koska nyt kun sormeni jälleen napsuvat (Vähän kankeasti tosin, eikä touhua ainakaan auta aivan villinä päässäni laukkaava ajatuksenvirta...) näppiksellä, voin todeta, että minulla oli tätä ikävä. Ja jos jotain on ikävä, siitä jostakin yleensä tykkää. Ja jos jostakin tykkää, sitä yleensä haluaa jatkaa.


Nyt olen siis palannut ja voi millä innolla! Meinasin päästä hengestäni liukastellessani tänään kiireellä kotiin maksatautien kolmoisluennolta, että ehdin aloittaa kirjoittamisen ennen Jarkon kotiinpaluuta koulusta, koska en oikein vielä hennoi varastaa tilaa blogille juuri palanneelta poikaystävältä. Päässäni on koko päivän sinkoillut kaiken maailman postausideoita, mutta en voinut aloittaa niiden kirjoittamista ennen tälläista pikkupaluutilitystä. Mutta elossa ollaan ja vauhdilla mennään eteenpäin! Olkoon vuosi 2015 hyvä blogivuosi :)

Ps. Erityiskiitos edellistä tekstiä kommentoineelle anonyymille. Pelastit päivän ja buustasit mun innon aivan tappiin!