sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ja he syleilivät toisiaan kuin eroa ei olisi ollutkaan

Olen halunnut kirjoittaa Jarkon paluusta jo pitkään, mutta sopivaa hetkeä ei ole ollut ja toisaalta olen halunnut antaa aiheen levätä ennen ajatusten eteenpäin laittamista. Olin nimittäin melkoinen kysymysmerkki itsellenikin joulukuun 23. päivä, kun menin Jarkkoa vastaan Kuopion juna-asemalle. Kertauksena sen verran, että Jarkko lähti Koreaan vaihtoon elokuun lopussa, minä matkustin Souliin lokakuun loppupuoliskolla ja Jarkko palasi Suomeen 21. päivä joulukuuta. Eromme koostui siis kahdesta melkein yhtä pitkästä palasesta ennen ja jälkeen minun reissuni. Ei paha, mutta se kotiinpaluu...

Olimme sopineet, että minä nappaan auton alleni ja tulen junalle vastaan, että saamme olla pienen hetken kaksin ennen kuin tiputan Jarkon tämän perheen ihmeteltäväksi. Jouluaattona minä sitten liittyisin mukaan kuvioon ja olisimme kaikki koossa Jarkon perheen luona. Tämä oli suunnitelma, mutta sitten Jarkon pikkusisko sanoi haluavansa myös tulla asemalle vastaan, mikä on tietysti ymmärrettävää, kun oma veli on ollut pitkään toisella puolella maapalloa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Seuraavaksi osansa asemareissusta halusi minun pikkusiskoni, joka tykkää Jarkosta kuin hullu puurosta eikä minulla ollut sydäntä kieltää, kun toinen sisko oli tulossa kuitenkin.

Siellä me sitten seisoimme junan saapuessa. Minä ja kaksi pikkusiskoa.

Tässä vaiheessa alkaa tarinan mystinen osuus. Minua kiukutti. Hetkenä, jona sain poikaystäväni pysyvästi takaisin kotiin, minun teki mieli vain tiuskia kaikille ja eritoten hänelle. Nopean halauksen jälkeen kommentoin ensisanoikseni ilkeästi -20 asteen pakkaseen täysin sopimatonta tennarikenkävalintaa. Ei ihana saada sut ehjänä takaisin tai menikö junamatka hyvin vaan sun varpaat tulee kuolemaan noissa. Että tälläinen tyttöystävä minä olen.

Matkan kotiin ajoin autoa eteenpäin moottoritiellä täysin hiljaa. Olin jääkylmä. En antanut poikaystävälleni yhtäkään rentoutunutta hymyä tai kaunista sanaa koko matkan aikana, vaikka olin juuri saanut takaisin kaiken, mitä olin syksyn ajan kaivannut. Olin vihainen hänelle ja olin vihainen itselleni. Kiukkuni hämmensi minut täysin ja inhosin tapaani reagoida, mutta en toisaalta voinut sille mitään. En vain saanut vedettyä naamani aitoon hymyyn, vaikka tiesin joka sekunti, miten epäreilu olin Jarkkoa kohtaan.


Tietysti Jarkko osaa lukea minua ja näki, että olin yksi valtava murjottava jääpuikko autonratissa. Yritä siinä kahden pikkusiskon seurassa sitten avata valtavan kysymysmerkin näköistä sisintäsi ja kertoa miten onnellinen olet, että hän on palannut, ja että olet kiukustasi aivan yhtä hämilläsi kuin hänkin. Kertoa, että olet pahoillasi, että et osaa näyttää rakkauttasi ja hymyillä, vaikka se on kaikki, mitä haluaisit tehdä. Kertoa, että kyllä sinä edelleen rakastat...


Näin jälkikäteen analysoituna luulen, että olin kateellinen ja hämmentynyt. Hän oli juuri tehnyt uskomattoman reissun, jollaiseen en itse ikinä uskaltaisi loikata, ja selvinnyt siitä kunnialla. Hän oli tehnyt matkan, jollaisen haluaisin uskaltaa tehdä. Hämmentyneeksi minut teoriassani teki pikkusiskojen läsnäolo, koska läheisyyden näyttäminen on väkisin hiukan rajoittuneempaa, kun näköetäisyydellä on kaksi alle 18-vuotiasta verisukulaista. En heti kärkeen saanut kokemusta, että minun poikaystäväni on todella palannut, joten kiukku iski. Ehkä minä myös petyin. Jarkon paluu ei ollutkaan ilotulitteiden täyttämä romanttinen elokuvakohtaus, jota olin päässäni kehitellyt, vaan perustylsä Kaunari-jakso. Oli juna, oli ovi ja oli paluu.

Hämmennykseni oli tietysti ohimenevää. Jouluaaton pieni hetki kaksin ja minä muistin, mitä me olemme ja miksi me olemme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti