sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Pelko

Olen ollut elämässäni onnekas. En ole joutunut vielä menettämään ketään läheistäni enkä pelkäämään kenenkään rinnalla sairauden aikana. Silti olen pelännyt läheisteni puolesta ja kaksi kertaa vuoden sisään on sydämeni hypännyt hetkeksi ulos rinnastaan, kun olen säikähtänyt tosissani.

Viime kesänä olin muutaman minuutin ajan varma, että olen menettänyt äitini. Isäpuoleni soitti kesken iltavuoron, mikä on itsessään jo outoa, koska juttelemme harvoin puhelimessa. Ajatukseni ohjautuivat samantien huolestuneeseen suuntaan, ei tähän aikaan soitella, jos jotain ei ole sattunut! Pelkoni muuttui todelliseksi, kun linjan avattuani kuulin toisesta päästä vain epämääräistä ääntä, jonka aivoni tulkitsivat tietysti isäpuoleni itkuksi. Hän on niin suruissaan, ettei saa sanaa suustaan ja kykenee vain itkemään. Soperruksen seasta olin tunnistavani äitini nimen ja viimeinenkin toivonkipinä oli poissa. Minulla ei ole enää äitiä. Olin siitä varma. Asiaa miettiessäni en nähnyt enää muita vaihtoehtoja: hän on kaatunut pyörällä, töissä on sattunut onnettomuus, jokin sairaskohtas on iskenyt. Kuinka tässä maailmassa voikaan säilyä elossa!? Pääni keksi kymmeniä tapoja kuolla, ja aloin tosissani olla varma, että on todennäköisempää, että äitini on kuollut kuin että hän on elossa. Aivot osaavat olla hullut... Hoin isäpuolelleni, että nyt hänen on ryhdistäydyttävä sen verran, että kertoo minulle, mitä on tapahtunut. Onko äiti kuollut? Onko jotain vakavaa sattunut? Kerro minulle! Viimein katkaisin puhelun ja siirryin pukuhuoneen rauhaan soittaakseni takaisin, koska olihan minun saatava tietää. Samalla pohdin, miten tilanne etenee: pomolle täytyy ilmoittaa, että lähden kesken päivän pois töistä, milloinkahan seuraava juna Kuopioon lähtee, miten siskoni kestää tämän, pitääkö minun järjestää hautajaiset...

Tuuut-tuuut-tuuut....

No moi! Isäpuoleni vastaa täysin normaalilla äänellä ja hämmentyy kysymyksestäni, onko äidillä kaikki kunnossa. Tietysti on. Puhelin vain oli soittanut minulle itsestään taskusta, olin tulkinnut taskukohinan itkuksi ja autossa käydyn keskustelun äitini nimeksi, ja soppa oli valmis. Tässä vaiheessa tuli itku. Minusta ei tullutkaan äiditöntä vaan koko kauheus oli oman pääni tuotetta. Kokemus oli kammottava, koska minä olin aivan varma. Aivan varma, ja juuri noinhan suru-uutiset aina tulevat, täysin puskista.


Tällä viikolla olin taas menettämässä äitiäni. Sain viestin, jossa hän kyseli, että milloin olen kotona, että hän soittelee sitten. Ei tuollaisia viestejä lähetellä, jos kaikki on kunnossa, joten vastasin lyhyesti Nyt. Viiden minuutin päästä hän soittaa ja aloittaa tarinansa. Aamulla kaikki näkyi kahtena. Ja minun pääni sisässä mennään taas: aivokasvain, aivolisäkkeen kasvain, aivoinfarkti, aivoverenvuoto, jokin kauhea keskushermoston sairaus.... Hänen tarinansa jatkuu sairaalan päivystyksellä, erilaisilla kuvauksilla ja minä jyrsin kynsiä kotisohvalla, koska pelkään tarinan päätöstä. Yritän tulkita äänensävyjä ja etsiä merkkejä äänen murtumisesta tai aikaisemmasta itkemisestä, jotain, joka vihjaisi minulle, mihin tässä täytyy valmistautua. Mietin, että onko tämä se päivä, jota myöhemmin muistelen the päivänä, jona elämämme muuttui ja alkoi taistelu sairautta vastaan. Tällä kertaa olin varma, että tämä ei ollut kertaheitolla tässä, mutta taistelemaan ja pelkäämään joutuisimme. 

Lopulta kaikki oli onneksi kuitenkin hyvin. Tarina sai olosuhteet (pään alueen oire) huomioon ottaen hyvän päätöksen, ja pelkoni osoittautui turhaksi. Tuo päivä ei jää mieliin the päivänä, mutta päivänä, jona säikähdin ja tunsin jälleen, miten fyysistä pelko osaa olla. Minä tärisin ja minua palelti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti