keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Lääkiksen toka vuosi osa 1

Loogista jatkoa fetusvuoden seikkailuille Lääkiksen eka vuosi part 1 ja Lääkiksen eka vuosi part 2.

Nyt ollaan niin isoa ja itsevarmaa että! Minä vedän nämä mustat buranani jalkaan ja lähden Samppalinnanmäelle naureskelemaan fetusten epävarmuudelle, olenhan sentään lääkiksen kakkonen. Itsevarmuus kummasti vain katoaa, kun tajuaa, ettei edelleenkään tunne omasta kurssistaan isoa osaa tai viimeistään, kun vastaan kävelee minua, hurjasta vuoden kehityskaarestani huolimatta, opinnoissaan pidemmällä tarpovia kliinisiä kollegoita. Keskustelemme ykkösten leikkejä katsellessa, miten minä olen pakannut kaksi kuukautta pyykkejä pesulassa, ja miten vitoselle siirtyvä kaverini on kokenut ensimmäisen kesänsä lääkärinä. Palaan todellisuuteen. Olen vielä aika rimpula lääkisurallani.


Todellinen kakkosvuoden opintie lähtee käyntiin Hermoston rakenne ja toiminta -kurssilla (HRT), joka on suhteellisen lempeä aloitus syksylle. Tai no loppukesälle, koska olemme lääkiksessä ja aloitamme koulun elokuun alussa. Lämpimiä päiviä riittää onneksi vielä ja kakkosvuoden alkua leimaavat erilaiset fetusten tapahtumat, joissa voi tuutoriksi kelpaamatonkin seikkailla varjotuutoroimassa. Lempeä aloitus on plussaa myös virallisille tuutoreille, koska fetusten paimentaminen ja yhteen liimaaminen vaatii paljon aikaa ja maksasoluja.

HRT:n aikana tahkomme päihimme aivohermoja. Niiden nimiä, kulkureittejä, tehtäviä ja kliinisiä merkityksiä. Onneksi Ollilla Oli Tarpeeksi Tikkuviinaa Antaakseen Flunssan Vaivaamalle Greeta-Vaimolleen Aimo Huikan. Pääsemme ensi kertaa avaussaliin käsittelemään oikeiden ihmisten maallisia älyn jäänteitä, opimme tutkimaan aivohermojen toimintaa ja oivallamme, että talamuksessa on aivan liian monta osaa opittavaksi. Otan lupausteni mukaisesti opiskelun ensi kertaa lääkiksestä erittäin todesta ja muistiinpanovihkoni täyttyy aivopiirustuksista, joiden avulla yritän painaa mieleeni hermojen kulkureittejä ja nippelifaktoja. Työ kannattaa, koska ensi kertaa lääkiksen aikana nappaan kurssista ansaitun nelosen. Ikävää on vain, että nyt puoli vuotta kurssin jälkeen, en muistanut enää edes tuota aivohermorunoa kerralla oikein...


Sitten päästään asiaan. Anatominen ruumiinavaus -kurssi (AR) pyrkii kertaamaan perusanatomiaa ykkösvuoden TLRT:n kurssilta ja siirtämään sitä käytäntöön, kun pääsemme avaussalissa näkemään, miltä m. latissimus dorsi ihan oikeasti näyttää. Ihmiset ovat innoissaan ja jännityksissään, ja tiedekunta koittaa kovasti valmentaa meitä kuoleman kohtaamiseen pitämällä aiheesta oikein seminaarin. Harmi vain, että seminaari lipsuu 70%:sti ohi aiheen, koska humanistipohjainen luento kuoleman roolin muuttumisesta yhteiskunnassa ei auta ketään jännityksen kanssa painivaa kohtaamaan oikeaa fyysistä vainajaa. Todellinen laskeutuminen avaussalin maailmaan tehdään kuitenkin mukavan varovasti tutustumalla saliin ensin ohjatulla ryhmäkierroksella, jossa näemme vainajat ensi kertaa ja tulevista avauksista keskustellaan. Itselle tuollainen ujo katselukierros ainakin teki terää.

AR on todellakin opettavainen ja paikallaan oleva kertaus perusanatomiaan, mutta myös opettavainen retki itseen. Minä ainakin pohdin ennen kurssin käynnistymistä ja kurssin aikanakin suhtautumistani kuolemaan ja kuolleisiin uudella tavalla, koska kurssin aikana kuolema ensi kertaa konkretisoituu todelliseen ruumiseen. Kaiken syvällisen pohdinnan lisäksi paikkaan myös ihan oikeasti teoreettisia aukkoja anatomian taidoissani ja tentti solahtaa kirkkaasti läpi.

Jos ykkösellä ravitsemuksen kurssi tuntui turhalta, nyt päästään turhuuden todellisille juurille. Ainakin jos kysyy isolta osalta lääkistä. Ihmisen kasvu ja kehitys -kurssi (IKK) nauttii kyseenalaista mainetta yhtenä lääkiksen turhimpana kurssina, mutta minä joudun olemaan toista mieltä, koska minulle kehityspsykologiapohjainen kurssi ihmisen elämän muutoksista sopi. Harmillista vain (tai no ei nyt niinkään), että vietän lähes koko kurssin Etelä-Koreassa moikkaamassa vaihdossa ollutta poikaystävääni. Tenttiaamuna jännittää vähän, koska olen juuri lusmunnut enemmän kuin koskaan minkään kurssin aikana, mutta jännitys muuttuu äänettömäksi nauruksi, kun eteeni nakataan oikein-väärin -tentti, jonka raksin puolessa tunnissa tyydyttävään kuntoon. Työn imulla tarkoitetaan työntekijän terveyttä uhkaavaa sääilmiötä. Uskoni lääketieteen opintoihin romuttuu hetkeksi.


Usko ei nouse lääketieteen historian pakollisella yhden nopan kurssilla, joka stressaa menestyshimoista vuosikurssiamme. Vanhat tenttitärpit antavat viitteitä kauhujen tentistä, mutta totuus on lopulta tarua ihmeellisempää. Salillinen ihmisiä suorittaa tentin kymmenessä minuutissa ja jonottaa lopulta tentin palautukseen itse suoritusta kauemmin.

IKK:n jälkeen kakkosvuoden leikit on leikitty ja päästään todellisiin tositoimiin, kun tautiopin kurssi (pato) jysähtää niskaan. Kuulopuheiden mukaan tästä eteenpäin kakkosvuosi on täyttä tykitystä ensin paton ja myöhemmin farmakologian parissa, joten jokaisen asenne pitkää kurssia kohtaan on kohdallaan heti alusta alkaen. Tämä vaatii työtä. Kaikessa kauheudessaan patologia alkaa kurssin edetessä näyttäytyä kiinnostavana, kun mikroskopoinneissa alkaa marjapuuron sijaan pikkuhiljaa näkyä todellisia tautimuutoksia. Minulla riittää aikaa ja motivaatiota paneutua aiheeseen, ja joulukuun 18. päivä tenttisaliin marssii kerrankin itsevarma nuori medisiinari.

Jos mahdollista, salista poistuu vieläkin itsevarmempi ja satavarmasti ainakin iloisempi medisiinari. 25% lääkiksestä kunnialla paketissa!

Ps. Anteeksi linkkien valtava määrä, mutta ajattelin varmuuden vuoksi linkkailla laajemmat aiheisiin liittyvät postaukset, jos jotakuta tuoretta lukijaa kiinnostaa :)

tiistai 24. helmikuuta 2015

Olemmeko kuviemme summa?

Syy vai seuraus? Paras flow kirjoittaa iskee aina juuri ennen tenttiä.

Liityin instagramiin melkein tasan vuosi sitten pitkän periaatekapinoinnin jälkeen. Miksi haluaisin jakaa naamaani kuvapalvelussa, joka perustuu sosiaalisen hyväksynnän kerjäämiseen tykkäyksien ja seuraajien lukumäärän kautta? Miksi haluaisin jättää itsestäni kuvan kuvan perään bittiavaruuteen, josta tulevat työnantajat pläräävät kuvani esiin ennen jokaista työhaastattelua? Siksi, että oikeasti instagram osaa olla paljon enemmän kuin naama- ja pyllykuvia monessa rivissä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Minun tapauksessani instagram on syrjäyttänyt facebookin itseni ilmaisemisen välineenä sekä omien fiilisteni ja elämäntapahtumieni jakajana. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan ja lauseessa on paljon totta, vaikka rakastankin kielen ja kirjoittamisen tarjoamia mahdollisuuksia kuvata tapahtumia. Kirjoitettu teksti jättää minusta enemmän tilaa mielikuvitukselle, kun kuva taas läjäyttää tallentamansa hetken valmiina pöytään. Tietysti kuva jättää katsojan päätettäväksi kuvan tapahtumien taustatapahtumat ja seuraukset, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Kuvaan upotetun tarinan lisäksi instagram jättää tilaa myös luovuudelle. En kaipaa yhtään niitä aikoja, jolloin ennen facebook-päivitystä täytyi tarkkaan miettiä, kuinka asian mahdollisimman vekkulisti ilmaisee, jotta antaa itsestään mahdollisimman nokkelan kuvan sosiaalisen median tovereilleen. (Toisaalta kaipaan vielä vähemmän niitä aikoja, kun facebookiin täytyi päivittää joka päivä jotakin, vaikka päivän suurin tapahtuma olisikin ollut suklaalevyn syöminen.) Nykyään olen ratkaissut ahdistusoireet hylkäämällä facebook-päivittämisen lähes totaalisesti ja siirtymällä jakamaan kuvia. En ole kuitenkaan ikinä ollut erityisen valokuvaussuuntautunut ihminen ja edelleen täällä blogissakin kaikki kuvat ovat taattua iphone 4s -laatua, mutta instagram ja blogi ovat kuitenkin opettaneet minulle jotakin. Kuvakulmalla ja asettelulla saa paljon aikaan, ja luonnonvalo on kaunista. Haluan jakaa kauniita kuvia, joihin mahdollisesti vielä liittyy joku tarina tai yhteys elämääni. Aina ei liity ja sekin on ok, koska kaunis kuva on silti kaunis kuva.

Jokin suhtautumisessani instagramiin ei kuitekaan ole edelleenkään muuttunut. Tunnen yhä itseni hölmöksi jakaessani kuvaa omista kasvoistani. Tässä ne nyt ovat, kasvoni. Ne samat kasvot, jotka näette joka päivä luentosalissa tai loskaisella kadulla. Huomaatteko, kuinka ne osaavat välillä näyttää hyvältäkin? Kun siirrän kameran tuohon kulmaan, ette huomaa, että silmäni ovat eri kokoiset eivätkä käyttäydy symmetrisesti, kun hymyilen. Kun valitsen valon oikein, ette näe hiusteni juurikasvua, ja kun käännän päätäni hiukan, saan kadotettua teiltä todella oudonmuotoisen nenäni. Jos hymyilen varovasti ja oikeasta suunnasta, onnistun ehkä näyttämään kuvan ottamisen ajan söpöltä, enkä sellaiselta rotalta, kuin kaikissa satunnaisissa hetkissä räpsityissä ryhmäkuvissa.

En koe olevani ruma. Viihdyn omana itsenäni, mutta tiedostan myös, etten ole uskomattoman kaunis. Kasvoillani ja vartalollani ei voitettaisi missikisoja, ja se on minulle täysin ok. On hetkiä, jolloin rakastan olla juuri minä, ja hetkiä, jolloin näen kauneutta kaikkialla muualla paitsi itsessäni. Näen toisten pienet virheet heidän kauneutensa avaimina, mutta omat virheeni kaiken hyvän alleen piilottavina epämuodostumina. Olen aina ollut hoikka tyttö, mutta nykyään olen normaalipainoinen nainen. Välillä minulla on ongelmia hyväksyä sitä. Muistan, kuinka joskus 17-vuotiaana kummini totesi minun saaneen vihdoin vähän lihaa luitteni päälle ja järkytyin. Enkö enää voikaan jatkaa roolissani laihana tyttönä? Täytyykö minun siirtyä tavallisten normaalipainoisten sarjaan? Mitä jännittävää ja eksoottista minusta jää, jos en enää ole erityisen hoikka eivätkä kasvoni ole edelleenkään poikkeavan kauniit? Jää vain Krista, joka hukkuu kaikkien Minnojen, Sarien, Marioiden ja Elisojen sekaan.


Kuinka tämä kaikki liittyy instagramiin? Harrastan melko vähän puhdasta kuvien pläräilyä instan kuvaviidakossa, mutta muutaman kerran perusteella tiedän, että ulkonäköahdistus vaanii joka hetki vain muutaman sormenliikkeen päässä. Ihmisten profiileja selatessa löytää nopeasti aivan tavallisten opiskelijoiden tilejä, joiden jokainen kuva on kuitenkin täyttä timanttia. Heidän silmänsä eivät ole eri paria, heidän hiuksensa ovat täydellisen paksut, nenänsä söpöt ja hampaansa suorat, eivätkä he todellakaan näytä rotalta nauraessaan. Mitä maailma voi nähdä minussa, jos rinnalla ovat he?

lauantai 21. helmikuuta 2015

Viikon hymyt

Viimeisen viikon aikana on hymyilyttänyt paljon ja moni asia.

Elämäni ensimmäinen ravintolapäivä ja samalla elämäni ensimmäiset pannukahvit.


Ystävänpäiväkukkakimppu ja yllätyssushit. Monta tuntia musiikkia, viiniä ja Koreasta tuodun tyttösojupullon tuhoaminen


Aurinko, aurinko ja aurinko <3


Kauniit kukat ja kaunis ruoka.







 

Omat kasvot ja hiukset. Auringon hehkusta ja maskeeraustouhuista innostuneena olen tällä viikolla jaksanut laittaa itseäni enemmän kuin aikoihin, ja se on vielä viimeistellyt speksiviikon spesiaalitunnelman.


Speksi. Niin valtavan monen hymyn verran. Olen pelkän viikon aikana ehtinyt ylittää itseni jälleen monta kertaa, oppia uutta, tutustua uusiin ihmisiin ja hämmästyä toisten ihmisten taidoista. Yhdestäkään hetkestä ei vain ole kuvaa, jonka voisin jakaa, koska pyrin välttämään toisten kasvoja sisältävien kuvien julkaisemista enkä toisaalta halua käyttää toisten ottamia kuvia ilman lupaa. Onneksi on kuitenkin tuore video, joka oikeastaan auttaa ymmärtämään speksihuumaa minun bäkkärikuviani paremmin.



Speksityyppien ja -hengen positiivisuus on tainnut ylipäätään aivopestä mieleni, kun kaikki helmikuun postaukset ovat olleet tälläistä onnellisuusliibalaabaa. Eiköhän tämä tästä kuitenkin tasoitu, kun tämä viikko saadaan siloiteltua ja saadaan kiva lopputenttistressi päälle. Jää tälläinen turhanpäiväinen hymyileminen.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Minä lukijana

Minä luen erilaisia blogeja lukumäärältään melko suppeasti, mutta aihealueiltaan melko laajasti. Kirjanmerkeistäni löytyy pari hääblogia, monta perhe-/äitiysblogia, muutamia vaateblogeja, pari lääkikseen viittaavaa blogia, sekä joitakin sekasikiösarjalaisia, joissa pohditaan välillä hamekankaan materiaalia ja seuraavassa hetkessä elämän tarkoitusta. Ehdottomia lemppareita minulla on pari-kolme, jotka käyn aamupalapöydässä ensimmäisinä läpi, mutta loput selailen vaihtelevassa järjestyksessä fiiliksen ja tarjolla olevan ajan mukaan. Arvostan suosikeiksini reittaamissa blogeissa hyvää, taidokasta suomen kielen käyttöä, vaikka tietysti laadukkaat kuvat ovat kiva plussa, mutta minä olen kyllä ehdottomasti kielinainen tässä suhteessa. Tykkään lukea hyvin rakennettua tekstiä ja nähdä samalla mahdollisuuksia, joita suomen kieleen on kätkettyinä. Sanaleikkejä, teksti- ja lauserakenteita sekä kikkailuja, joita en itse aiheesta kirjoittaessa olisi välttämättä lainkaan oivaltanut. Upeilla kuvilla saa naulittua katseeni, mutta vasta kiinnostavan tekstin kautta minut saa sidottua lukijaksi.


Toisaalta en ole kovin kapeakatseinen kiinnostavan kirjoitustyylin suhteen. Haluan lukea paljon ja erilaista. Tahdon lukea tyylikästä, rentoa, nokkelaa, hauskaa ja omasta kirjotustavastani täysin poikkeavaa tekstiä, enkä vaadi, että kaikkien halujeni täytyy toteutua yhdessä blogissa vaan lukulistastani löytyy kaikenkarvaisia kirjoitustyylejä. Blogeissa parasta onkin juuri tekstien kautta huokuva kirjoittajien persoonallisuus sekä elämänasenne ja mahdollisuus loikata tunnelmasta toiseen vain blogia vaihtamalla. Jos yhden kirjoittajan huutomerkkien ja hymiöiden käyttö alkaa tökkiä, voi yhdellä klikkausella järjestää itsensä tekstityylitaivaaseen, jossa pilkut ovat paikallaan ja teksti taidolla jäsenneltyä. Avaan tilannetta suosikkieni kautta, koska ne sattuvat olemaan kirjotustyylillisesti melko erilaisia, mutta molemmat silti jo pitkäikäisiä lemppareitani. Överihuutomerkkeihin tai hymiöylilyönteihin ei kuitenkaan kumpaakaan saa yhdistää, koska molemmat ovat taitavan tyylikkäitä kirjoittajia, eri tavoilla vain. Blogilistani top-2 on ehdottomasti Niina Tapojärjen Nelliinan vaatehuone ja Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin. Nelliinan vaatehuone itse asiassa taitaa olla ensimmäinen blogi, jonka sivulla aloin ikinä aktiivisesti vierailla, ja siitä on jo kauan. Kaikki mitä rakastin -blogiin taas eksyin Turkuun muutettuani, koska tuolloin kirjoittaja vielä asui Turussa ja kirjoitti turkuseksuaalin sisimpään metrisen halon lailla iskevää tekstiä herkillä kuvilla höystettynä. Molemmat ihania, molemmat erilaisia.

Nelliinan vaatehuoneen teksti on kevyttä, helppolukuista, iloista ja nokkelaa. Selkeää perustekstiä, joka ei kuitenkaan ole lainkaan tylsää vaan teksteistä huokuu kirjottajan huumorintaju, positiivisuus ja taito kirjoittaa. Peruspullaa, mutta ei silti kuitenkaan lainkaan peruspullaa vaan korvapuusti, jossa on voisilmä, raesokeria ja laskiaspullatäytteet sisällä, yhtä aikaa. Blogia on ilo lukea sekä sisällön että tekstin itsensä takia, ja aamupalahetkeni yleensä alkaakin Vaatehuone-tsekkauksella. Nelliinan vaatehuoneeseen minulla on myös läheisin henkilökohtainen tunneside, koska olen seurannut blogia jo pitkään ja tykästyn silti koko ajan enemmän kirjoittajan persoonaan ja tyyliin.

Seuraava aamupalapöytäklikkaukseni on lähes poikkeuksetta Kaikki mitä rakastin, ja kontrasti Nelliinaan on aika suuri. Kaikki mitä rakastin iskee minuun tyylillisesti tällä hetkellä todella kovaa. Rakastan tekstin ilmavuutta, lyhyitä lauseita, pohdiskelevaa otetta ja unenomaisuutta, joka teksteistä huokuu, vaikka postaus käsittelisi muuttolaatikoita. Teksti itsessään on jo teos ja sen sisältö toinen teos, jos joku ymmärtää, mitä haen takaa. Oleellista ei ole vain mitä sanotaan, vaan miten sanotaan. Henkilökohtaisella tasolla Kaikki mitä rakastin jää kuitenkin Nelliinaa etäisemmäksi, koska kirjoittajan persoona ei osu yhtä hyvin yksiin itseni kanssa. Se ei kuitenkaan vähennä blogin lumoa, vaan oikeastaan päinvastoin, koska tekstin unenomaisuuteen voi nyt lisätä kirjoittajan satumaisuuden.

Nyt postauksen ollessa jo aivan loppupuolella täytyy todeta, että taisi tulla pahin aiheesta hairahtaminen blogin historian aikana. Tekstin alkuperäinen otsikko nimittäin oli Intohimoja ja tarkoitukseni oli kirjoittaa naisten kiihkeästä suhtautumisesta inttikeskustelujen vastineisiin: raskauteen, äitiyteen ja ehkäisymenetelmän valintaan :D

maanantai 16. helmikuuta 2015

Helmee

Jos tahdot tietää
mitä on kiire
elä kanssani helmikuu.
Jos tahdot tietää
mitä on ilo
elä kanssani sama helmikuu.

Masentavaa, että vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja enkä minä ole edes niitä ihmisiä, jotka pystyvät hyödyntämään ne vähäiset tunnit viimeiseen tippaan. Jos edes jompikumpi yllä olevista asioista olisi toisin, blogi ei olisi kärsinyt kahden viikon mykkyyttä vain, koska minulla on ollut olevinaan kiire. Ollut olevinaan ihan vain siksi, että todelliset tehoraketit varmasti nauravat minun kiireelleni. Hah olet ollut pari kertaa salilla, minä vedän kymmenet reenit viikkoon. Hah olet lukenut mikroskooppitenttiin, minä osaan näytteet jo ulkoa. Hah olet ollut speksin läpäreissä ompelemassa/katsomassa, minä olen joka päivä lavalla antamassa itsestäni 110%. Hah olet ollut syväreihin liittyvässä tiedonhaun opetuksessa, minä tein jo syvärit. Hah olet kuunnellut poikaystäväsi kanssa seitsemän tuntia musiikkia youtubesta ystävänpäivänä, minä kirjoitin sillä välin viikon postaukset luonnoksiin.
Kiire on subjektiivinen kokemus ja minä väitän olleeni kiireinen.
 
Helmikuu on alkanut rytinällä sekä koulun että speksin puolesta. Viime viikon keskiviikon mikroskopiatentti imi energiani tenttiä edeltäneen viikonlopun ja alkuviikon ajan, kun istuin webmikroskoopin edessä makuuhuoneeseen lukittautuneena etsimässä seborroiisen ja aktiinikeratoosin eroja. Olin myöhässä lukemisen kanssa tottakai, mutta olen silti itsestäni ylpeä, koska viime päivien tahkomisella onnnistuin saavuttamaan tason, jolla tentti meni leikiten läpi ja todennäköisesti arvosanakin on perinteistä kakkosta parempi. Minä ihan oikeasti osasin, enkä vain rimpuillut. Tentin jälkeen olin valtavan onnellinen ja tyytyväinen itseeni. Niin iloinen, että sellaisia hetkiä pitäisi olla paljon enemmän. Niin iloinen, että ostin tenttikahvipöytään dominokeksejä superpaksulla täytteellä.


Viiden tunnin ja 52 minuutin päästä tärähtää Sigyn-salissa käyntiin Sota ei kahtaa kaipaa -ensi-ilta. Projekti, jonka eteen satakunta ihmistä on tehnyt pari viime päivää ympäripyöreitä tunteja, unohtamatta satoja speksiin valutettuja työtunteja ennen tätä finaalivaihetta teatterilla. Työtä on tehty ja tehdään yhä valtavasti. Puvustus sai osuutensa hienosäätöjä vaille valmiiksi viime viikon keskiviikkona, joten nyt teatteripäivinä olemme saaneet keskittyä vain tökkimään näyttelijöitä siveltimillä silmiin ja riistämään tanssijapojilta meikkausneitsyyksiä. Maskeeraaminen on tuntunut hyvältä ja eilen kenraalia katsoessani olin jälleen todella ylpeä itsestäni. Minä olen maskeerannut tuon hahmon ja hän näyttää vakuuttavalta. Hahmojen lisäksi myös teatteri on mahtava ja vaikuttava. Verrrattuna viime vuoden intiimiin katsomoon, jossa yleisö melkein ylsi koskemaan näyttelijöitä, Sigyn on valtava, ja hetki, jona ensi kertaa astuin saliin oli mykistävä. Tää on valtava! Tänään ja monena muunakin iltana tällä viikolla, tuo sama valtava sali tulee olemaan loppuunmyyty. Tällä hetkellä olen täpinöissäni. Niin täpinöissäni, että pohdin jo illan arvolle sopivia vaatteita, joissa kehtaan mennä kumartamaan PuMa-tiimin mukana täydelle salille.

Eli kyllä, olen ollut kiireinen. Mutta voi kyllä, olen ollut onnellinen. Sanoisin, että juuri kiire ja onnellisuus ovat dominoineet tämän helmikuun alkupuoliskon fiiliksiä. Kova on mennyt mutta menköön, minä ja aurinko jaksamme.

lauantai 7. helmikuuta 2015

VASTAUKSIA erä kaksi!

Tässä postauksessa vastaukset lääkiksen pääsykoetta ja lääkistä ylipäätään koskeviin kysymyksiin. Teksti on pitkä, koittakaa jaksaa, mutta en halunnut jakaa näitä enää useampiin osiin. Kiitos vielä kerran kysyjille ja toivottavasti vastaukset tyydyttävät! 

Pääsykoe

Minkälainen lukusuunnitelma sulla oli, kun luit pääsykokeisiin? Kuinka hyvin se loppujen lopuksi piti ja oliko sitä helppo noudattaa?
- Minulla ei ollut lukusuunnitelmaa, vaikka valmennuskurssilla kuinka sen tärkeydestä toitotettiin. Viikkoa ennen pääsykoetta laadin päivittäin etenevän kertaussuunnitelman, mutta muuten etenin omien ongelma-aluiden ja valmennuskurssin tuntirakenteen mukaan. Tiesin hyvin omat heikkouteni ja painotin paljon laskemista, bilsan mennessä kevyemmällä. Fysiikassa tuskaa teetti erityisesti sähkö, magnetismi ja ydinjutut, joita hakkasin eniten juuri ennen koetta. Enää en muista oikeastaan mitään.

Kuinka paljon luit keskimäärin päivässä/viikossa?
- Aloitin pääsykoekeväänä lukemaan tammikuussa ja luin arkipäivittäin noin klo 9-15, jonka lisäksi valmennuskurssi kerran pari viikkoon. Viikonloput minulla oli aivan loppurutistusta mukaanlukematta vapaita ja se sopi minulle. Kellon ympäri lukemista ei olisi minulla pää kestänyt.

Oliko sulla ennen pääsykoetta sellainen fillis, että osaat kaiken tai ne asiat mitä osaat niin hyvin?
- Minulla oli tosi ristiriitaiset fiilikset, koska toisaalta tiesin tehneeni valtavasti töitä ja edistyneeni hurjasti, mutta toisaalta tiesin, että aina voidaan kysyä asioita, joita en tiedä/osaa. Koe on tuuripeliä, mutta onneksi kuitenkin sama kaikille. Niinpä kevään 2013 koe ei ollut vaikea vain minulle vaan myös muille ja pisterajat tulivat ropisten alas. Missään vaiheessa en kuvitellut osaavani kaikkea tai ollut ylivoimaisen itsevarma, ehei. 

Oliko joku sellainen aihealue tai kurssi, joka oli pääsykoepäivänäkin vielä vähän epäselvä? Jos oli, niin aiheuttiko se stressia ennen pääsykoetta?
- Sähkö ja erityisesti sähkömagnetismi olivat aina heikkouksiani, joita en meinannut ymmärtää sitten millään. Otin ne tosissaan käsittelyyn vasta kolmantena pääsykoekeväänä ja kevään lopussa osasin mekaanisesti suorittaa tehtäviä, mutta ymmärrykseksi sitä ei voinut sanoa. Kemiassa osasin laskut, mutta orgaanisen kemian reaktiot ja yhdisteiden rakenteet olivat hankalia. Pääsykoetta ennen pystyin vain toivomaan lempeitä tehtäviä ja, että monia heikkouksiani ei olisi ympätty samaan kokeeseen, koska epäonnistuakin saa, mutta ei kaikessa.

Osasitko kaiken pääsykokeessa?
- En todellakaan. Olin varma, että ensi vuonna haetaan taas, koska kevään 2013 koe oli todella haastava. Paljon jäi tyhjäksi ja osan laskuista sain alkuun, mutten ikinä saanut pyöritettyä vastausta ulos. Hajapisteet ovat kuitenkin tärkeitä, joten aina kannattaa aloittaa yrittämään jotain.

Miten selviän pääsykokeesta?

- No tuota... Melko haastava kysymys vastata näin lyhyesti :D Painotan laskurutiinia kemiaan ja fysiikkaan, omien vahvuuksien ja heikkouksien kartoittamista ja laskemista laskemisen perään, koska se tuo varmuutta ja säästää arvokasta aikaa kokeessa. Kokeeseen tarvitset lohtukarkkia, korvatulpat, juotavaa, tutun laskimen ja hyvät yöunet, mikä voi olla haasteellista, jos ja kun jännittää.

Oliko valmennuskurssi välttämätön?

- Ei välttämätön, jos händlää lukion fysiikan ja kemian ja on valmis tekemään itse paljon töitä. Minulle kurssi oli kuitenkin näin jälkikäteen katsottuna välttämätön. En olisi ikimaailmassa saanut paikattua kemian ja fysiikan aukkoja itsenäisesti enkä löydettyä lasku-/lukurutiinia opiskeluuni. Uusien tai käytettyjen itseopiskelumateriaalien hommaamista suosittelen lämmöllä joka tapauksessa, koska pelkkien lukiotehtävien pohjalta on vaikea siirtyä pääsykokeen soveltaviin tehtäviin.

Voisitko kertoa vähän valmennuskurssin tärkeydestä sun omasta mielestä, kävitkö ite valmennuskurssilla, kuinka hyvin asioiden pitäisi olla hallussa kurssin alussa jne.
-  Kävin Valmennuskeskuksen pitkät kurssit vuosina 2012 ja 2013 Kuopiossa ja Turussa. Minulle kurssi oli välttämätön, koska minulla oli niin isoja aukkoja fyssassa ja kemiassa, että en olisi selviytynyt niiden paikkaamisesta yksin. Kurssin alussa kannattaa olla vahvat hajut fysiikan ja kemian ajattelutavoista ja jonkinverran ymmärrystä matikasta. Ihan perusperusjututtuja kurssilla ei selitetä, mutta minun lukion viidellä fyssan kurssilla ja kahdella kemialla pärjäsi, kun oli valmis tekemään itsekin töitä. Paljon apua on myös hyvistä opettajista. Jos peruslukiofyssa ja -kemma alla, pärjää loistavasti.

Milloin aloitit pääsykoeluvut ja mihin asioihin panostit eniten?
- Aloitin lukemaan tammikuussa ja luin arkisin kevyen työpäivän mittaisia päiviä n. klo 9-15. Minä laskin, laskin ja laskin, luin, piirsin ja piirsin. Halusin vahvan rutiinin laskemiseen ja toisaalta bilsassa nojasin paljon omatekoisiin muistiinpanoihin, joiden avulla sain pääkohdat palautettua nopeasti mieleen. Pääpaino oli kuitenkin minulle vaikeammissa fysiikassa ja kemiassa.

Lääkis

Kuinka paljon todellisuudessa lääkiksessä tarvitsee pääsykokeessa osattavia asioita esim. fysiikassa? Onko niillä tiedoilla jotain merkittävää painoarvoa vai onko niiden avulla pääsykoe tehty vain mahdollisimman vaikeaksi?
Tarvitko fysiikkaa/kemiaa kuinka paljon sun opinnoissa, siis pääsykokeen jälkeen. Biologian osaaminen taitaa olla aika itsestäänselvyys, mutta erityisesti fysiikan merkitys (pääsykokeessa) mua on aina vähän hämmentänyt..
- Hmmmm. Luulen, että pääsykokeen kemia, biologia, fysiikka -setillä on tarkoitus löytää henkilöt, joilla on olemassa kyky ajatella asioita noiden aineiden kautta. Ihminen kuitenkin on lopulta pelkkää kemiaa ja fysiikkaa, kun mennään solutason tapahtumiin, joihin kaikki lopulta perustuu. Pääsykoe itsessään ei varmastikaan ole oleellinen vaan sen takia fysiikkaan ja kemiaan paneutuminen, että kykenee opinnoissa ymmärtämään kehon tapahtumat. Nykyään lääketiede kuitenkin koko ajan enemmän kallistuu molekyyli- ja solutason maailmaan ja uudet tutkimukset tuovat jatkuvasti lisätietoa juuri siltä suunnalta. Suoraa rehellistä fysiikkaa tai kemiaa meille ei kuitenkaan enää opeteta vaan aineet on integroitu opeteltavien asioiden joukkoon.

Onko lääkiksessä opiskelemassa porukkaa jotka aluksi on miettineet että pystyykö esim tikkaamaan tai tekemään muita perus toimenpiteitä vaikkei kirurgiksi aikoisikaan?
- Kyllä löytyy ja se on ihan ok. Kyllä omallakin kohdalla vähän avaussalissa hajut ja näkymät tuntuvat epämiellyttäviltä ja rajuilta, mutta kaikkeen tottuu ja kokemuksen karttuessa saa lisää varmuutta tekemiseen. Jos on ihan järkyttävä veri-/piikkikammo, joutuu ehkä työstämään itseään keskivertoa enemmän, mutta en ole kenenkään kuullut koulua sen takia kesken jättäneen.

Mitä tapahtuu sen jälkeen kun on lisensiaatin tutkinto mutta pitäisi varmaan vielä erikoistua?
- Lisensiaatin tutkinnon jälkeen ollaan siis yleislääkärin tasolla ja saadaan tehdä yleislääkärin töitä esim. terveyskeskuksessa. Iso osa haluaa kuitenkin jatkaa opintoja erikoistumalla. Nyt liikutaan taas mystisillä vesillä, koska aihe ei omalla kohtaa ole ollut vielä ajankohtainen. Erikoistuminen suoritetaan kyseisen alan töiden tekemisen ohella jossakin sairaalassa. Ollaan siis töissä kyseisen erikoisalan osastolla kollegoiden ohjauksessa ja samalla pusketaan läpi kirjatenttejä. Erikoislääkärikoulutus on käsittääkseni kuitenkin pitkälti työntekemisen kautta oppimista. Hoidetaan potilaita, opiskellaan kirjoista ja opitaan kollegoilta. Ihan vähällä erikoislääkäriksi ei kuitenkaan pääse, koska peruslisensiaatin päälle erikoistumisopintoja tehdään vielä viisi-kuusi vuotta.
Erikoisaloja on Suomessa 50, joten ymmärtänette vaivautuneisuuden, kun joku kysyy lääkiksen ekan vuoden ekalla viikolla, että mihin ajattelit erikoistua. Ööööö, osaan nimetä ehkä viisi... Suosituille aloille esim. kirurgiaan erikoistumispaikkaa voi joutua odottamaan, koska tietystikään sairaalat eivät voi ottaa koko osastojaan täyteen erikoistuvia. Jonkun täytyisi osata opettaakin.

Millon saatte ensimmäisen kerran itsenäisesti vastaanottaa potilaita?

- Huh, kun on pahoja kysymyksiä näin kakkosvuoden prekliinikolle. Onneksi olen opiskellut myös tiedonhakua, joten pikavisiitti googleen ja osaan kertoa enemmän.
"Neljän vuoden opinnot suorittanut lääketieteen opiskelija voi toimia erikoissairaanhoidon toimintayksikössä tai terveyskeskuksen vuodeosastolla, mutta ei muissa tehtävissä terveyskeskuksessa. Jos neljännen vuoden opinnot suorittaneella opiskelijalla on päivystävän lääkärin tehtäviä, hänen on toimittava laillistetun lääkärin välittömässä johdossa ja valvonnassa - eli vanhemman kollegan rinnalla.
Viiden vuoden opinnot suorittanut lääketieteen opiskelija voi toimia tilapäisesti lääkärin tehtävissä erikoissairaanhoidon toimintayksikössä tai perusterveydenhuollon toimintayksikössä. Hän voi toimia niissä myös päivystystehtävissä, jolloin takapäivystäjä pitää olla nimettynä." www.laakariliitto.fi/koulutus/opiskelijat/kandi-tyossa/
Eli nelosen jälkeen vähän ja vitosen jälkeen lisää :)

Missä vaiheessa opintoja teillä on harjoitteluja ja millaisia ne on ja miten kauan kestää?
-  Periaatteessa koko klinikan vaihe on harjoittelua, kun kolmosen keväästä eteenpäin opetus siirtyy sairaalaan, jossa kohdataan potilaita, opetellaan toimenpiteitä, lääkitsemistä jne. Puhtaita harjoitteluja meillä on amanuenssuurit, joista kirjoitin lääkiksen opintojen rakennetta avaavaan tekstiin. Manuja täytyy suorittaa lääkiksen aikana 3,5 tarkoittaen yhteensä 3,5kk harjoittelua. Kirurgian ja sisätautien manut ovat pakolliset, mutta loput 1,5 saa valita, kunhan kyseisen erikoisalan kurssi on tehtynä tai ainakin käynnissä manun suorittamisen aikaan. Manun aikana tehdään täysipäiväisesti töitä kyseisen erikoisalan osastolla ohjaavan lääkärin kanssa yhteistyössä. Amanuenssuurin voi suorittaa kokonaisena 38,25 h/vk tai puolikkaana puolet tuosta.

Mikä on parasta opiskelussa lääkäriksi?
- Tällä hetkellä uusien itseä kiinnostavien asioiden oppiminen ja syy-seuraus -suhteiden ymmärtäminen. Ne hetket, kun tajuaa, että tuo sairaus saa aikaan tuon oireen, koska tuo vaikuttaa tuohon. Myös ilmapiiri on ihana. Olen tänä vuonna löytänyt paremmin oman paikkani koulussa ja se tuo paljon riemua. Lääkiksessä kaikkien eteneminen opinnoissa samaan tahtiin on valtava voimavara. Jos oma elämä tuntuu koulun kanssa raskaalta, kaveri tarpoo hyvin todennäköisesti samassa suossa.

Onko opetus selkeää ja opetetut asiat ymmärrettäviä?

- Opetus on selkeää ja sitä on kova halu kehittää koko ajan. Joka kurssista pyydetään palautetta ja muutosehdotuksia, samalla kun ihmiset tekevät syväreinään entistä parempia opetusmateriaaleja nuoremmille kursseille. Turulla on pitkät historia lääketieteen opetuksesta ja luennoitsijoilla on paljon kokemusta aikaisempien kurssien ongelmakohdista, joten niitä osataan painottaa. Kaikin puolin koen, että tiedekunta haluaa koko ajan mennä eteenpäin eikä jumahtaa tähän hetkeen.
 

Oletko ajattelut lähteä ulkomaille kesäksi töihin terveyskeskukseen/sairaalaan?
- En ole ajatellut. Ruotsia vähän jossain vaiheessa harkitsin, mutta kyllä minua pelottaa liikaa. Jos kielestä vielä selviäisikin, lääkärin töiden hoitaminen potilaille normaalissa mutta minulle vieraassa kieliympäristössä tuntuu liian haastavalta.

Millainen ryhmähenki teillä on lääkisopiskelijoiden kesken?

- Henki on hyvä, mutta vähän hajanainen, koska meidänkin kurssi on niin suuri. 200 hengen kurssilla ei vain voi tuntea kaikkia yhtä hyvin ja olla yhtä hyvää kaveria kaikkien kanssa. Edelleenkin pelaan ryhmätöiden esittelytilaisuuksissa nimipeliä, jossa yritän muistaa kaikkien edessä seisovien nimet, ja edelleenkin opin joka kerta uusia nimiä. Koko lääkiksen sisällä henki on tosi hyvä. Meidän päihin on hakattu kollegiaalisuuden aatetta heti ekoista päivistä lähtien ja minusta se näkyy. Iso yhteen nitova voima on tarkka tutkintorakenne, joka ei mahdollista sooloilua. Kaikilla on 95%:sti sama lukkari, joten aiheet ja annetut tehtävät luovat kollektiivista ahdistusta, joka liimaa yhteen.

Millaisia ovat henkilöt, jotka pääsevät ekalla lääkikseen? Eroavatko he muista opiskelijoista jotenkin? 
- Eivät eroa. Syntymävuosia lukuunottamatta ihan samassa junassa ollaan, vaikka joku on hakenut 6 kertaa ja toinen päässyt ekalla sisään.

Millaisia ennakko-odotuksia ja -luuloja sinulla oli lääkisopiskelijoista? Ovatko osuneet kohdalleen?
- No tuota.. Minulla oli ennakkokäsityksiä mersuilla ajelevista rikkaiden perheiden lapsista, jotka opiskelevat kymmenettä polvea lääkäreiksi ja äänestävät kokoomusta. Odotin näkeväni myös kylmiä superälykköjä, jotka ovat suorastaan lennähtäneet pääsykoepenkiltä tiedekuntaan ilman pääsykoeahdistusta. Osittain ennakkoluulot ovat olleet oikeita, osin vääriä. Lääkiksessä on oikeasti paljon menestyneiden vanhempien lapsia, mutta totaalisia kusipäitä ei ole. Ihmiset ovat todella avuliaita ja toisten elämästä kiinnostuneita, eivätkä itsekkäitä ahneita monstereita kuten stereotyyppisissä ennakkoluuloissani pelkäsin. Yllätyksekseni suurin osa lääkisläisistä on ihan peruspirkkoja ja -pekkoja vailla aatelissukutaustaa. Älykkäitä ovat kaikki, mutta kylmiä koneita ihmiset eivät ole, vaan vain kiinnostuneita ja kunnianhimoisia. Todella monen vanhemmat kuitenkin ovat lääkäreitä, mikä yllätti minut, koska en ollut ajatellut minkään ammatin perityvän noin selkeästi.

Kuinka tarkkaan/missä vaiheessa teiltä odotetaan pikkutarkkaa teoreettista tietoa, esimerkiksi tautien nimiä tai anatomiaa latinaksi?
- Anatomia latinaksi on tärkeä perusta opinnoille, koska muuten putoaa auttamatta lääkäreiden välisestä keskustelusta, mikä hankaloittaa oppimista klinikassa aika merkittävästi. Latina on kuitenkin alun kankeuden jälkeen helppoa ja lisää omaa ammattimaisuusfiilistä potenssiin tuhat, kun osaa livauttaa olkaluun paikalle humeruksen. Latinaa vaaditaan siis alusta asti ja hyvä niin, koska se on tärkeä osa potilastietojen ymmärtämistä. Muuten kysymys on vähän hankala, koska vaatimukset vaihtuvat joka kurssin myötä. Itse koen tärkeäksi ymmärtää aluksi suuret linjat ja sen jälkeen ajan salliessa syventää tietoutta. Esimerkiksi nyt patologian kurssilla haluan pääasiallisesti osata nähdä näytteessä astman aikaansaamat histologiset muutokset ja tietää, että niiden taustalla on vasta-ainavälitteinen reaktio. Myöhemmin, jos on ylimäärin aikaa, opettelen pilkuntarkkaan jokaisen solutason reaktioon osallistuvan molekyylin nimen ja kiihdyttävän entsyymin. Yleensä aikaa ei kuitenkaan ole.

Liittyykö opiskeluihin lainkaan se, ettei potilaita tuomita? Esimerkkinä vaikka reilusti ylipainoisen tai muuten selkeästi epäterveellistä elämää viettävän potilaan kohtaaminen yksilönä ilman saarnaa tai leimaamista.
- Liittyy vahvasti, mutta toisaalta lääkärin rooli on myös ennaltaehkäistä sairauksia, joten terveysvalistaminen on tärkeä osa yleislääkärin työtä. Ylipainoista diabeetikkoa tulee ohjeistaa painonpudotuksesta, liikunnan lisäämisen tärkeydestä ja tulevaisuuden näkymistä, jos muutoksia ei tehdä. Lääkäri ei voi ketään kuitenkaan mihinkään pakottaa vaan muutoksen on lähdettävä potilaasta itsestään. Lääkärin tehtävä ei myöskään ole haukkua potilasta tämän tekemistä valinnoista vaan ohjata kelkkaa uuteen parempaan suuntaan tulevaisuudessa.

Millaisia valinnaisia aineita teillä on?
- Valinnaisia on tarjolla yksittäisinä kursseina tai polkuina, joissa samaan teemaan liittyviä valinnaiskursseja on nidottu yhteen laajemmaksi koko lääkiksen kestäväksi no... poluksi. Itse olen ravitsemuksen valinnaispolulla ja tähän mennessä takana on kaksi valinnaista kurssia, joilla ollaan tehty ryhmätöitä erilaisista dieeteistä ja esimerkiksi ksylitolituotteista. Tulevaisuudessa odottaa vielä mm. syöpäpotilaan ravitsemusta ja elintarvikkeiden käyttöä lääkkeenä. Muita tähän mennessä startanneita polkuja ovat sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvä kardiovaskulaaripolku ja yleislääketieteen polku. Ravitsemuskurssien lisäksi olen tehnyt valinnaisina myös ATK-kurssin ja avoimen yliopiston tarjoaman sosiaalipediatrian kurssin.

Onko bilekulttuurinne enemmän sisäsiittoista omissa nurkissa alan opiskelijoiden kesken juhlimista, vai yöelämässä ja tapahtumissa vaikuttamista?
-Sisäsiittoisuus on lääkiksen helmasynti :D Me opiskellaan keskenämme omassa rakennuksessamme, syödään omassa ruokalassamme ja juhlitaan keskenämme omalla kerhohuoneella. Lääkis on itsessään niin iso, että meidän opiskelijamäärillä saa hyvät juhlat aikaan, joten me ei ikäänkuin tarvita tiivistä yhteistyötä toisten ainejärjestöjen kautta. Kuitenkin lääkis minusta koko ajan avautuu enemmän toisten alojen suuntaan, joten poikkitieteellisyys tulee varmasti lisääntymään. Tai ehkä minun näkö vain on parantunut lääkikseen pääsyn jälkeen, koska bilsa-aikoina en nähnyt ikinä buranahaalareita missään, mutta nykyään niitä näkee kaikkialla.

Kuinka rankkaa opiskelu on ollut esim. verrattuna aikasempiin opintoihisi?
- On rankempaa, mutta pitkälti siitä syystä, että nyt haluan oikeasti oppia enkä vain päästä tenttiä läpi, että saan riittävästi opintopisteitä Kelan tukia varten, että voin taas kevään lukea pääsykokeeseen. Tällä hetkellä opinnot ovat hyvällä tavalla haastavia, mutta tästä saisi myös helvettiä, jos oikein haluaisi stressata.

Kuinka paljon pitää panostaa että pääsee läpi / saa 5?
- Määritelmänsä mukaan yksi opintopiste tarkoittaa 27 tuntia työtä. Näin laskettuna esim nyt rullaavan paton kurssin läpi pääseminen vaatisi 13 x 27 = 351 tuntia = 14,6 vrk työtä. Näin pitkästä kurssista on vaikea tunnilleen sanoa, että montako tuntia tähän on tuhrautunut, mutta läpi pääsemisen haastavuus vaihtelee aika paljon kurssista toiseen. Kovimman mikroskooppitenttistressin ollessa juuri päällä, voin sanoa, että ainakin paton kurssissa töitä pitää tehdä niin, että tuntuu. Ei kipuu ei hyötyy. Vitosen vaatimus on kuitenkin selkeämpi. Töitä pitää tehdä paljon, koska femman tenttisuoritus ei salli montaa virhettä. Tässäkin on kuitenkin kurssikohtaisia poikkeuksia esim. ykkösen kevään endokrinologia, josta 95% kurssista sai vitosen.

Kuinka täysiä viikot ovat ja paljonko pakollista opetusta on yleensä?
- Pakollista opetusta on melko vähän, koska pääosaa kursseilla pelaavat luennot, jotka eivät ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ole pakollisia. Lähes kaikki kuitenkin käyvät luennoilla ja itse lasken ne pakolliseksi, paitsi jos edellisenä iltana on mennyt myöhään... Harkkatyöt ovat oikeasti pakollisia ja niiden sisältö ja määrä vaihtelee kursseittain. Patossa olemme ihmetelleet mikroskooppinäkymiä 21 tunnin mittaisen harkan verran, biokemian kurssilla taisi olla viitisen kappaletta laboratorioharkkoja ja anatomian kurssilla ihmeteltiin jokaista kehon osaa esim. alaraajaa omassa harkassaan.
Tavallisesti luentoja on päivässä yksi kaksoistunti tai pahimmillaan kaksi, jonka päälle mahdolliset harkat. Koululla meillä on opetusta oikeasti aika vähän eli opiskelijalla on itsellään iso vastuu hoitaa homma kotiin kotona. Pari viikkoa sitten tehdystä postauksesta saa aika hyvän käsityksen :)

Mikä on ollut vaikeinta tähän mennessä?
- Biokemian kurssi ykkösen keväällä. Solun pinnalla nörkkivät reseptorit ja solun sisäiset reaktiot eivät innostaneet minua millään tapaa oppimaan, vaikka tänä päivänä solubiologia lääketieteessä yhä tärkeämmäksi käykin. Asiat vain tuntuivat niin abstrakteilta ja hauki-on-kala -meiningillä opeteltavilta, että motivaatio meinasi loppua. Alfaketoglutaraatin muuttuminen sukkinyyli-koentsyymiA:ksi alfaketoglutaraattidehydroksigenaasin katalysoimassa reaktiossa, never again!

torstai 5. helmikuuta 2015

VASTAUKSIA erä yksi!

Kiitos paljon jokaiselle kysyjälle. Te pelastitte minut nolouden kauhealta kouralta <3 Tässä ensimmäisesssä erässä vastauksia Kuopioon, Turkuun, minuun ja Jarkkoon liittyen. Lääkis ja pääsykoe tulevat seuraavassa erässä kahdestaan, koska niitä oli kyselty ylivoimaisesti eniten, niin löytyvät sitten näppärästi samasta postauksesta. Kiitos ja olkaa hyvät!

Kuopio

Mitkä paikat/kahvilat/ravintolat/puistonpenkit tms paikat on sulle tärkeitä täältäpäin.
Suomeksi siis, mitkä on sulle tärkeitä ja lemppareimpia juttuja Kuopiossa?

- Vänäri ja Valkeisenlammen ympäristö. Niin monet koulunlopettajaiset ja vaput on tullut niissä puskissa luuhattua, että ihan tässä liikuttuu. Molemmat paikat ovat myös todella nättejä kesäpäivinä ja haluttuja piknik-/auringonottopaikkoja.
- Sataman alue. Turussa asuessa olen oppinut arvostamaan puhdasta, uimakelpoista järvivettä ihan uudella tavalla. Vaikka sameanruskea Aurajokikin on kiva, ei se ole samanlainen kuin sinisenä kimmeltävä taivaanrantaan jatkuva Kallavesi, jota vihreät saaret halkovat.
- Kahviloista rakastan Houkutusta ja vanhaa klassikkoa Coffee Housea. Kukaan ei täällä tunnu tajuavan, jos sanon olevani koffarissa, vaikka Kuopiossa koffari on peruskauraa. Onneksi kyseinen kahvila meni täällä konkursiin, niin pääsin tästäkin tuskasta.
- Saaristokadulla pyöräily. Paljon se maksoi ja paljon siitä kohistiin, mutta kyllä se on hieno kesällä.
- Istuskelupaikoista tykkään Maljasta ja tietysti touhu-torstaista Alessa.
- Kovimmat nostalgiatripit baareilusta saan Pasarista
- Kesään kuuluu ehdottomasti toripöydät, Mualiman napa ja Veljmies-patsas.
- Hanna Partasen lihapiirakat <3 Tärkeintä on muistaa, että Hanna, EI Irene.

Voisitko toteuttaa pienen Kuopio-esittelyn?
- Mä olen niin onnellinen, että joku kysyi tätä <3 Voisin ja toteutankin vielä ylläolevaa laajemmin, kunhan pääsen ensi kerran Kuopioon ja kuvattua vähän paikkoja.

    
Turku

Omia vinkkejä turkulaisuuteen? Kivoja kahviloita, lempipaikkoja, harrastusmahdollisuuksia.
- Jokirantaistuskelu nurmikolla parin siiderin ja kaverin kanssa. Saa juoda myös olutta tai limpparia.
- Hengailu jokilaivoilla kevään ekoina lämpiminä aurinkopäivinä. Toimii myös kuumina kesäpäivinä.
- Auringonotto puistoissa ja jokirannassa.
- Fine dining -illallinen Pinellassa tai Kaskiksessa
- Kahvikupponen jokirannan Cafe Art:issa
- Visiitti Kiipeilypalatsiin tai Flow parkiin, jos haluaa kokeilla jotain uutta ja jännää.
- Jotakin jokirannan Tiirikkala-ravintola-kahvilassa! En ole kertaakaan vielä käynyt, mutta ikkunan läpi bongattu sisustus on vakuuttanut minut. 
- Ulkoilureissu Ruissaloon. Noloa kyllä, mutta edelleen kunnolla toteuttamatta.
- Jokirannan päästä päähän käveleminen ja Förillä Aurajoen yli seilaaminen.
- Turun linna ja Tuomiokirkko. Se kirkko on oikeasti iso, jos vertailukohta on vain Kuopiosta...
- Keskustassa haahuilu. Turussa on paljon nättejä vanhoja taloja, joissa on upeita koristeluja.

Top 5 asioita joita ei Kuopiosta löydy mutta Turusta löytyy?
- Ykkösenä ehdottomasti Aurajokiranta ja sen ympäristön eurooppalainen tunnelma laivoineen, ravintoloineen ja kauniisti valaistu siltoineen.
- Iso valikoima erilaisia kivoja istuskeluravintoloita, joissa voi käydä juomassa lasillisen viiniä tai yhden oluen tuntematta itseään hölmöksi (tai juopoksi.)
- Turun eri mäet ja niissä olevat puistot: Samppalinnanmäki, Vartiovuorenmäki, Taidemuseonmäki
- Lähellä oleva saaristo, johon on tullut toistaiseksi tutustuttua aivan liian vähän.
- Helpot (ja halvat) kulkuyhteydet Helsinkiin, Tampereelle ja Tukholmaan.
- Jokerina: Turun ihanat vanhat talot

Tarttuuko murre?
- Sitä päivää odotan pelolla, kun ensi kertaa livautan suustani kieroutuneen -isi päätteen. Mä kattosin et sä olit eilen koululla. Yöh.. Joka kerta särähtää korvaan eivätkä turkulaisraukat edes tajua, kun tuhahtelen heidän puhevialleen. Toinen kiero Turkujuttu on ketä sana korvaamassa kuka/mikä -sanoja. Se on se ketä asuu Poris. Ja tietysti täsä ja misä. Misä sä oot? Täsä se oli. Vielä eivät ole tarttuneet, mutta koen, että tuossa ketä-sanassa ja täsä-misässä on potentiaalia ;)

Miten helppoa oli löytää asunto Turusta?
- Meille Kuopiosta asti muuttaville operaatio oli melkoisen kivuton. Haettiin TYS:siltä (Turun opiskelija-asuntosäätiö) kämppää heti kesäkuun loppupuolella, kun sain bilsan positiiviset tulokset. Pari viikkoa taisi mennä odotellessa, kunnes sähköpostiin kilahti asuntotarjous YO-kylästä. Tartuttiin kiinni ja sillä polulla ollaan. Yksityisten puolella tilanne on myös hyvä. Turulla on pitkät perinteet opiskelijakaupunkina, joten pieniä asuntoja lähellä kampusaluetta löytyy hyvin. 


Minä

Millasia oli sun yo-arvosanat?
- Kirjoitin seitsemän ainetta, joista espanjan vain huvin vuoksi. Pitkä matikka M, pitkä englanti M, keskipitkä ruotsi E, lyhyt espanja M, äidinkieli L, psykologia L ja biologia E.

Kuinka paljon sulla jää arkisin vapaa-aikaa ja kuinka paljon pitää opiskella kouluajan ulkopuolella?

- Kouluajan ulkopuolella pitää tehdä tosi paljon hommia, jos asiat haluaa tosissaan sisäistää, koska luentoja on yleensä vain 2 tuntia päivässä eikä niiden aikana mitään ehdi oikeasti oppia. Sanotaanko, että ideaali olisi paiskia jotain koulujuttuja (istua luennolla, harkassa tai lukea kotona) seitsemän tuntia päivässä. Tulee harvoin itsellä täyteen, mutta tuolla uskoisin oppivani tehokkaasti. Ei tämä kuitenkaan niin rankkaa ole ollut kuin kuvittelin lääkiksestä, mutta iso osa tuskaa onkin oma asenne ja vaatimustaso. Minulle on toistaiseksi riittänyt läpipääsy, mutta pikkuhiljaa alkaa hiipia halu oikeasti menestyä. Vapaa-aikaa jää kuitenkin kivasti, koska opiskelujen lisäksi minulla ei ole muita vastuuhommia.

Tuliko opiskelemisen määrässä kamalaa lisäystä lukiosta?
- Kyllä tulee. Opiskelu muuttuu koulussa oppimisesta kotona yksin opeteltavaksi. Luennoilla käydään läpi suuret linjat, mutta ymmärtäminen tapahtuu vasta kotona.

Kirjotitko bilsan,kemian ja fysiikan? Miten onnistu kirjotukset entä millaisia numeroita kursseilta tuli?
- Kirjoitin noista peruslääkisaineista vain biologian, koska lukioaikoinani kapinoin fysiikkaa ja kemiaa vastaan. Jos pääsykoevaaimuksissa ei lue kemiaa ja fysiikkaa, minähän en niitä lue. Kävin lukiossa kemiaa vain kaksi kurssia ja fysiikkaa viisi, joista tosin kapinapäissäni tentin vain kolme ensimmäistä. Myöhemmin tietysti kaduin, etten lukenut kyseisiä aineita kunnolla ja kaksi ekaa pääsykoevuotta menikin noiden puutteiden korjaamiseen, mutta ei se mahdotonta ollut.
Bilsassa olin hyvä ja lukion päättötodistuksessa pojottaa kymppi. Kemiasta sain muistaakseni kympin ja ysin, fysiikoista ehkä kympin, ysin ja kasin. Muita kursseja en halunnut tenttiä, ettei keskiarvo vain laske niiden takia :D 

Jos saisit valita yhden supervoiman (lentokyky, ajatustenluku jne.), valitsisitko ihmeparantamisen taidon vai jonkun muun? 
- En haluaisi ihmeparantaa, koska siitä seuraisi minulle varmasti vain ongelmia. Joku hirmudiktaattori kaappaisi ja pakottaisi parantamaan itsensä tai vastaavaa. Enkä voisi kuitenkaan parantaa kaikkia logististen ja ajallisten ongelmien takia. Mutta kun nyt mainitsit tuon lentokyvyn, luulen, että kallistun siihen suuntaan. Tai vielä parempaa olisi kyky teleportata itsensä paikasta toiseen! Vihaan nimittäin välillä väsyneenä paikasta a paikkaan b siirtymistä. Toisaalta teleportista voisi seurata liiallinen laiskistuminen..

Millaista on asua kaukana perheestä?
- Jarkon kanssa asuessa tämä on helppoa, koska yksinäisyys ei pääse ikinä tosissaan iskemään. Yksin kuvio voisi olla paljon vaikeampi, mutta ehkä silloin olisi taistellut itseään kovemmin kiinni kavereihin. Minulle tämä oli kuitenkin just oikea ratkaisu. Kauas oli päästävä, että sain napanuoran kunnolla katki eikä ole minkäänlaista tarvetta selitellä tekemisiään tai menojaan vanhemmille. Etäisyyden päästä voi vaan heitellä kotijoukoille viestiä, että varattiin matka Roomaan tai että ollaankin Helsingissä kaverin luona. Rakastan myös ajatusta, että kaupungilla ei ole riskiä törmätä sukulaisiin tai ikivanhoihin puolituttuihin lukionaamoihin joka toisen vastaantulijan kohdalla.


Onko joskus tuntunut, ettei lääkis olekaan se oikea paikka?
- Hmmmm. Tämä on paha, koska lääketiede ja potilaat kiinnostavat minua valtavasti, mutta pelkään omaa epävarmuuttani ja taitojani, kun kyseessä on niin suuri vastuu. Samoja ongelmia on kuitenkin varmasti jokaisella, joten uskon, että epävarmuuden kanssa elämiseen tottuu ja tietysti myös taidot karttuvat koko ajan. Jos kuitenkin joskus opintojen aikana oivaltaisin, että kliinikon hommat eivät ole minua varten, ei tarvitsisi panikoida, koska lääkis avaa ovia onneksi muihinkin suuntiin. Voisin alkaa joksikin asiantuntijaksi, joita muistakin yliopistosta valmistuvista tulee tai tutkijaksi tai vaihtaa totaalisesti alaa.

Mitä puoluetta äänestät?
- Voi, kun tietäisinkin! Olen täysi-ikäisyyteni aikana äänestänyt jokaisissa vastaan tulleissa vaaleissa, mutta minkään yhden tietyn puolueen leiriin en ole loikannut. Olen äänestänyt ainakin kolmea eri puoluetta ja poliittinen kantani on tällä hetkellä erittäin hakusessa, mikä on hyvin ikävää maaliskuussa odottavien eduskuntavaalien kannalta. Haluaisin myös kovasti olla kantaaottava nuori, mutta en ole jaksanut perehtyä tarpeeksi politiikkaan ja talouteen, että voisin ymmärtää kunnolla eri puolueiden näkemyksiä. Ennen jokaisia vaaleja aina lupaan perehtyä, mutta sitten aika loppuukin jne..

Oletko ajatellut vloggaamista?
- En todellakaan! Just pari päivää sitten ihmettelin ääneen Jarkolle, miten vloggaajat jaksaa elämäänsä, kun täytyy näyttää hyvältä, kuunnella omaa ääntään nauhalta ja vielä editoida videoita. Kuvasin viime viikolla instagrammiin 15 sekunnin videon ja sain tuhlattua senkin editointiin 1,5 tuntia... Lisäksi minun taitoni eivät riittäisi siihen hommaan, joten kaikki arvostus vloggaajille, jotka jaksavat/osaavat/haluavat tehdä videoita.

Lempinäyttelijäsi?
- Oih paha, koska katson tosi vähän leffoja ajatuksella. Sanotaanko vaikka näin, että jos näen kansiteksteissä nimen Meryl Streep tai Leonardo DiCaprio, odotan elokuvalta paljon.

Seuraatko muotia?

- En millään tapaa. Tietysti kuljen ulkona silmät auki ja olen kadulla näkyville tyylivaikutteille altis.

Ajattelitko ehtiä reilin lisäksi esimerkisi festareille?

- Ensi kesä on varattu puhtaasti reilille kahdesta syystä, joista jälkimmäinen on merkittävämpi: aika ja raha. Vaikkapa Ruissin festarilippujen hinnalla lentää jo Roomaan tai nukkuu aika monta yötä Euroopassa. 

Missä näet asuvasi valmistuttuasi?
- Minun valmistumisen jälkeen on tällä hetkellä todennäköistä, että Jarkko opiskelee vielä uutta tutkintoa, joten jumahdetaan Turkuun vielä joksikin aikaa. Minulla vähän veri vetäisi Kuopioon päin, miettien lapsien saamista ja sukulaisten auttavia käsiä sitten aikanaan, mutta pakka on vielä hyvin auki, kun valmistuminen kestää noin suurin piirteen ikuisuuden. Tietysti valmistumisen jälkeen myös työtilanne kummankin osalta vaikuttaa aika suurestikin suunnitelmiin.

Tiedätkö vielä yhtään, mihin haluaisit erikoistua?
- Tällä hetkellä suuntaan kohti lastentauteja, mutta löytyy monenmonta erikoisalaa, joista en vielä edes tiedä, joten suunnitelma osaa muuttua radikaalistikin.

Kuinka paljon käytät aikaa itsenäiseen opiskeluun?
- Liian vähän, on rehellinen vastaus. Pari tuntia per päivä ja tenttiä edeltävillä viikoilla enemmän, kun luentoja on yleensä vähemmän.

Oliko vaikeuksia sopeutua uuteen kaupunkiin?
- Ei ollut. Turku on ihanan inhimillisen kokoinen kaupunki, joka on pääosin helppo ottaa haltuun pyörällä tai kävellen. Turku on myös kaunis, joten täällä on ilo tutkimusmatkailla. Ja taas erityismaininta Jarkolle, jonka kanssa Turku on alusta asti tuntunut kotoisalta. 

 
Minä ja Jarkko

Ärsyttävintä Jarkossa?
- Tämä oli minusta hauska :D Menen aika klassisilla eli vaatteiden jättäminen siihen, mihin ne sattuvat putoamaan ja likaisten astioiden huolimaton huuhteleminen. Ja ylimäärin herkuttelu, mikä altistaa minutkin lipsumaan.
 

Haluaisitko tässä vaiheessa elämääsi lapsia/kihloihin/naimisiin?
- Lapset ovat nounou-listalla, koska en olisi henkisesti enkä elämäntilanteellisesti valmis pitämään huolta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Haluan vielä olla täysin huoleton ja hölmö. Kihloihin voisin mennä, mutta naimisiin en vielä haluaisi. Vaikka tunnen, että elän juuri sitä elämää, mitä haluakin ihmisen kanssa, jonka kanssa haluankin elämäni jakaa, haluan olla nähnyt enemmän elämää ennen kuin sitoudun lopullisesti. Lisäksi meidän varat ei tällä hetkellä riitä minun unelmahäiden järkkäämiseen :D

Vietätkö aikaa Jarkon kavereiden kanssa ja päin vastoin vai ovatko kaveripiirit selkeästi hajautettuja?

- Kuopiossa meillä on omien kavereiden lisäksi yksi iso yhteinen kaveriporukka, jonka kautta aikanaan tutustuttiinkin, mutta Turussa on hajanaisempaa. Kumpikin pyörii omien kavereiden kanssa, mutta toisaalta kumpikin on myös vierailevia tähtiä toistensa porukoissa. Minun kaverini kyllä tuntevat Jarkon ja Jarkon kaverit minut, mutta totaalista yhtymistä kavereissa ei ole, pääosin siitä syystä, että kyseessä on kummankin koulukaverit, joiden kanssa toinen hengaa luonnostaan enemmän. Olipas epäselvästi selitetty, mutta lyhyesti sanottuna vähän kumpaakin.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Viimeinen kuulutus!

Lupaan rajoittaa hypettämistä ja speksinjauhantaa tämän postauksen jälkeen vähäksi aikaa. Ainakin viikoksi ;) Ensi viikolla vietetään nimittäin läpäriviikkoa ja viikon päästä viikonloppuna siirrytään jo teatterillekin, joten voi olla, että into on liian suurta hillittäväksi! Sinällään tuntuu vähän hölmöltä hypeillä näin, kun oma panos on vain kärpäsenkakka isossa projektissa verrattuna vaikka tanssijoihin, näyttelijöihin tai bändiin, jotka keikkuvat joka näytöksessä parrasvaloissa, mutta toisaalta, ei esitys näyttäisi oikein miltään ilman meidän panosta. PuMa on hyvä "suojatyöpaikka" henkilölle, joka rakastaa olla mukana, mutta ei osaa tanssia/näytellä/musisoida eikä ole kykyneväinen vuodattamaan ihan koko sieluaan projektille. Me saadaan tehdä omin käsin paljon, erittäin paljon tai vain vähäsen, omien fiilisten mukaan. Lisäksi työn jäljet on mahtavaa nähdä in action lavalla.
Tänä vuonna minun oma fiilikseni on ollut loistava. Olen saanut tehdä paljon ja olen työn jäljestä ylpeä. Viime vuoden kokemuksella osasi ottaa heti alusta oikeanlaisen rennon asenteen eikä epäonnistuminen pelottanut ylitsepääsemättömän paljon. Jos joku homma ei toimi, keksitään toinen kikka ja se siitä!


Nyt tilanne on kuitenkin se, että lipunmyynti on käynnissä ja kolme seitsemästä Turun näytöksestä on jo myyty loppuun. Nopeasti arvioituna se meinaa, että noin 1800 ihmistä on jo lunastanut lippunsa. Vielä on jäljellä, mutta ei hurjasti. Siispä sinä, joka haluat tietää, mitä lääkis on parhaimmillaan silloin, kun ei pelasteta syöpäsairaita lapsia tai avata vainajia, osta lippu ja tule katsomaan. Itseäni harmittaa, etten ekana Turku-vuonna ottanut asioista selvää ja käynyt katsomassa sen vuoden speksiä. Olisi helpottanut koko speksi-käsitteen ymmärtämistä fetusvuonna ja toisaalta antanut lisäboostia pääsykoeurakkaan. Nehän onkin ihmisiä eikä koneita!  Enkä nyt vain lätise omiani vaan jokaiselle lääkisunelmoijalle tekee varmasti hyvää nähdä, että täällä on oikeasti (välillä) kivaa. Lisäksi tähän on aika valtavan iso porukka uhrannut aika hurjan monta työtuntia ihan vain oman innostuksen voimalla, joten täysi sali olisi mieluinen kiitos urakoinnista.

Liput ja lisäinfot: http://turkuspeksi.com/

Ps. Meidän speksi on oikeasti hyvä. Ei säälittävää kakkapissivitsi-räpeltämistä vaan tyylikästä tekemistä joka teatteritaiteen osa-alueella. Olen ylpeä ja mä olen aika vaativa <3

maanantai 2. helmikuuta 2015

Mitä yhdestä särkyneestä maapallosta

Olen nainen, joka potee tunnontuskia Turun kaupungin politiikasta olla keräämättä biojätettä, on hamstrannut kahden ja puolen vuoden ajalta paristot ja mustekasetit talteen, että saa joskus vietyä ne oikeanmukaiseen kierrätykseen, sammuttaa valot aina kaikkialta, tuijottaa kavereitaan murhaavasti, kun löytää heidän sekajätteistään peltipurkkeja ja pitää lukion äidinkielen pakollisen puheensa koulun surkeasta kierrätystilanteesta. Sisäinen biologini yritti kyllä ujuttaa minut biologian laitokselle, mutta puolen vuoden koukkauksen jälkeen tein u-käännöksen Luonnontieteen talon ovella ja jatkoin eteenpäin. Samalla jätin taakseni maailman pelastamisen päivätyönä ja muutin suunnitelmaa muotoon, jossa pelastan päivätyökseni ihmisiä. Harrastuspohjalta ajattelin kuitenkin jatkaa myös maapallon pelastamista.

Minä syön lihaa, jonka tarkkaa alkuperää en tiedä. Minä lennän egoistisesti lentokoneella kokemuksia itselleni metsästäen. Minä ostan kulutusta kestämättömiä vaatteita H&M:ltä ja nautin uusien asioiden saamisesta. Minä en valitse kosmetiikkatuotteitani eläinkokeettomuuden perusteella. Minä ostan yleensä halvinta ruokaa alkuperästä ja tuotantomenetelmästä välittämättä.

En siis todellakaan ole mikään mallikansalainen hippeilyn suhteen, mutta omalla kohdallani pidän kuitenkin kiinni pienistä teoista, koska niistä kasvaa iso muutos, jos jokainen tarttuu niihin.

Minä lajittelen roskani, lukuunottamatta sitä kirottua biojätettä. Minä sammutan turhat valot. Minä sammutan suihkun saippuoinnin ajaksi. Pyrin antamaan aineettomia lahjoja. Valitsen kotimaista alkuperää olevaa lihaa. Vältän ylimääräistä tulostamista. Liikun paljon jalan ja pyörällä. Suosin koulussa usein kasvisruokaa. Ajattelen hankintoja kahteen kertaan ennen ostopäätöstä.


Koska uskon ison rattaan liikahtavan lopulta massojen pienillä teoilla, minut saa äärimmäisen vihaiseksi jättämällä nämä pienet teot tekemättä. Tätä kirjoitusta innoitti eräs tulevaisuuden toivo, joka tänään heitti koulun jälkeen välipalaksi napaansa ahtamansa suklaapatukan kääreet pokkana kadulle. Mitä niin ihmettä?! Minut on pienestä asti kasvatettu ymmärtämään, että luonto on niin arvokas, ettei ihmisellä ole oikeutta sitä töhrätä metallia välkkyvillä muoviroskilla tai millään sinne kuulumattomalta. Päinvastoin meillä on velvollisuus pitää huolta pallosta, joka on tämän ylivertaisen lajin kehittymisen mahdollistanut. Edelleenkin kuvittelen mielessäni vain purkkaan tukehtuvia oravia, jos näen jonkun sylkevän purkkansa maahan, ja tunnen valtavaa halua kerätä toisen limakasa kadulta. Samalla valitsen silmiini halveksuvimman katseeni ja tuijotan häpeilemättä.

Ihmiset ovat välillä uskomattoman tyhmiä ja itsekkäitä. PikkuG:n sanoin me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. Ja hyi oksennus millainen tulevaisuus meille on tarjolla.

 

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Italiareeniä

Jarkolla välähti eilen pikkuruisen darrapäivän pelastukseksi. Mennään Trattoria romanaan syömään. Ja niin me soitimme (okei, Jarkko soitti....), että löytyykö kahden hengen pöytää puolen tunnin päästä, muokkasimme olemuksemme ihmismäisiksi, vetäisimme saappaat jalkaan ja katosimme pimeälle Hämeenkadulle. Olemme käyneet Trattoriassa kerran aikaisemmin ja silloin ihastuimme molemmat paikan olemukseen. Koko tunnelmaan, miljööseen ja yleiseen fiilikseen. Jos nainen, joka ei koskaan ole käynyt Italian rajojen sisäpuolella, saa vajota julkisesti Italiaunelmiinsa, väitän, että jos keskeltä Turun vetistä tammikuuta täytyy etsiä italialainen paikka, Trattoria romana on se paikka. Minun mielikuvissani ravintola Italiassa on juuri Trattorian kaltainen; kodikas, vähän hullunkurinen, rento, ahdas ja aina täynnä. 

Minulla on paikasta ainoastaan positiivisia kokemuksia kaikilla ravintola-arvioinnin tasoilla, mutta jollakulla sosiaalisen median käyttäjällä ei reissu Trattoriaan ollut mennyt aivan yhtä putkeen. Koska kontrasti omiin kokemuksiini on niin valtava, juttu vain naurattaa minua ja on minusta loistava esimerkki tästä 2010-luvun ihmisen somepanikonnista. En halua yhtään vähätellä hänen kurjia kokemuksiaan vieläpä äitin syntymäpäivä aterialla, en minäkään suostuisi syömään pilaantunutta lihaa, mutta tuo ihmisten huoli toisista facebookissa on huvittavaa. "Voinko jakaa tän?" :D


Jos joku pelästyi äskeisen jälkeen Trattoria romanaa niin, että voi pahoin jo nimen kuullessaan, kannattaa lopettaa lukeminen tähän, koska aion kohta olla samaa mieltä, kuin 99% paikan asiakkaista. Trattoria romana on nimittäin ihana.



Otimme molemmat kinkku-valkosipuli-jotain-pastaa-tomaatti-chilikastikkeessa ja lasit talon valkoviiniä, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi, vaikka pastaan ravintolassa minulla aina liittyykin sellainen perushuttu-viba. Vähän sellainen fiilis, että tähän voisi itsekin pystyä omassa keittiössä, mutta se ei toisaalta vähennä nautintoa saada annos pöytään vain kolmella sanalla ja yhdellä sormen ojennuksella. Tämä pasta, kiitos. Koska olen tämän viikon pyörinyt syvällä Italiafiiliksissä, tuntui tiramisun tilaaminen jälkkäriksi suorastaan pakolliselta.