maanantai 16. helmikuuta 2015

Helmee

Jos tahdot tietää
mitä on kiire
elä kanssani helmikuu.
Jos tahdot tietää
mitä on ilo
elä kanssani sama helmikuu.

Masentavaa, että vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja enkä minä ole edes niitä ihmisiä, jotka pystyvät hyödyntämään ne vähäiset tunnit viimeiseen tippaan. Jos edes jompikumpi yllä olevista asioista olisi toisin, blogi ei olisi kärsinyt kahden viikon mykkyyttä vain, koska minulla on ollut olevinaan kiire. Ollut olevinaan ihan vain siksi, että todelliset tehoraketit varmasti nauravat minun kiireelleni. Hah olet ollut pari kertaa salilla, minä vedän kymmenet reenit viikkoon. Hah olet lukenut mikroskooppitenttiin, minä osaan näytteet jo ulkoa. Hah olet ollut speksin läpäreissä ompelemassa/katsomassa, minä olen joka päivä lavalla antamassa itsestäni 110%. Hah olet ollut syväreihin liittyvässä tiedonhaun opetuksessa, minä tein jo syvärit. Hah olet kuunnellut poikaystäväsi kanssa seitsemän tuntia musiikkia youtubesta ystävänpäivänä, minä kirjoitin sillä välin viikon postaukset luonnoksiin.
Kiire on subjektiivinen kokemus ja minä väitän olleeni kiireinen.
 
Helmikuu on alkanut rytinällä sekä koulun että speksin puolesta. Viime viikon keskiviikon mikroskopiatentti imi energiani tenttiä edeltäneen viikonlopun ja alkuviikon ajan, kun istuin webmikroskoopin edessä makuuhuoneeseen lukittautuneena etsimässä seborroiisen ja aktiinikeratoosin eroja. Olin myöhässä lukemisen kanssa tottakai, mutta olen silti itsestäni ylpeä, koska viime päivien tahkomisella onnnistuin saavuttamaan tason, jolla tentti meni leikiten läpi ja todennäköisesti arvosanakin on perinteistä kakkosta parempi. Minä ihan oikeasti osasin, enkä vain rimpuillut. Tentin jälkeen olin valtavan onnellinen ja tyytyväinen itseeni. Niin iloinen, että sellaisia hetkiä pitäisi olla paljon enemmän. Niin iloinen, että ostin tenttikahvipöytään dominokeksejä superpaksulla täytteellä.


Viiden tunnin ja 52 minuutin päästä tärähtää Sigyn-salissa käyntiin Sota ei kahtaa kaipaa -ensi-ilta. Projekti, jonka eteen satakunta ihmistä on tehnyt pari viime päivää ympäripyöreitä tunteja, unohtamatta satoja speksiin valutettuja työtunteja ennen tätä finaalivaihetta teatterilla. Työtä on tehty ja tehdään yhä valtavasti. Puvustus sai osuutensa hienosäätöjä vaille valmiiksi viime viikon keskiviikkona, joten nyt teatteripäivinä olemme saaneet keskittyä vain tökkimään näyttelijöitä siveltimillä silmiin ja riistämään tanssijapojilta meikkausneitsyyksiä. Maskeeraaminen on tuntunut hyvältä ja eilen kenraalia katsoessani olin jälleen todella ylpeä itsestäni. Minä olen maskeerannut tuon hahmon ja hän näyttää vakuuttavalta. Hahmojen lisäksi myös teatteri on mahtava ja vaikuttava. Verrrattuna viime vuoden intiimiin katsomoon, jossa yleisö melkein ylsi koskemaan näyttelijöitä, Sigyn on valtava, ja hetki, jona ensi kertaa astuin saliin oli mykistävä. Tää on valtava! Tänään ja monena muunakin iltana tällä viikolla, tuo sama valtava sali tulee olemaan loppuunmyyty. Tällä hetkellä olen täpinöissäni. Niin täpinöissäni, että pohdin jo illan arvolle sopivia vaatteita, joissa kehtaan mennä kumartamaan PuMa-tiimin mukana täydelle salille.

Eli kyllä, olen ollut kiireinen. Mutta voi kyllä, olen ollut onnellinen. Sanoisin, että juuri kiire ja onnellisuus ovat dominoineet tämän helmikuun alkupuoliskon fiiliksiä. Kova on mennyt mutta menköön, minä ja aurinko jaksamme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti