keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Lääkiksen toka vuosi osa 1

Loogista jatkoa fetusvuoden seikkailuille Lääkiksen eka vuosi part 1 ja Lääkiksen eka vuosi part 2.

Nyt ollaan niin isoa ja itsevarmaa että! Minä vedän nämä mustat buranani jalkaan ja lähden Samppalinnanmäelle naureskelemaan fetusten epävarmuudelle, olenhan sentään lääkiksen kakkonen. Itsevarmuus kummasti vain katoaa, kun tajuaa, ettei edelleenkään tunne omasta kurssistaan isoa osaa tai viimeistään, kun vastaan kävelee minua, hurjasta vuoden kehityskaarestani huolimatta, opinnoissaan pidemmällä tarpovia kliinisiä kollegoita. Keskustelemme ykkösten leikkejä katsellessa, miten minä olen pakannut kaksi kuukautta pyykkejä pesulassa, ja miten vitoselle siirtyvä kaverini on kokenut ensimmäisen kesänsä lääkärinä. Palaan todellisuuteen. Olen vielä aika rimpula lääkisurallani.


Todellinen kakkosvuoden opintie lähtee käyntiin Hermoston rakenne ja toiminta -kurssilla (HRT), joka on suhteellisen lempeä aloitus syksylle. Tai no loppukesälle, koska olemme lääkiksessä ja aloitamme koulun elokuun alussa. Lämpimiä päiviä riittää onneksi vielä ja kakkosvuoden alkua leimaavat erilaiset fetusten tapahtumat, joissa voi tuutoriksi kelpaamatonkin seikkailla varjotuutoroimassa. Lempeä aloitus on plussaa myös virallisille tuutoreille, koska fetusten paimentaminen ja yhteen liimaaminen vaatii paljon aikaa ja maksasoluja.

HRT:n aikana tahkomme päihimme aivohermoja. Niiden nimiä, kulkureittejä, tehtäviä ja kliinisiä merkityksiä. Onneksi Ollilla Oli Tarpeeksi Tikkuviinaa Antaakseen Flunssan Vaivaamalle Greeta-Vaimolleen Aimo Huikan. Pääsemme ensi kertaa avaussaliin käsittelemään oikeiden ihmisten maallisia älyn jäänteitä, opimme tutkimaan aivohermojen toimintaa ja oivallamme, että talamuksessa on aivan liian monta osaa opittavaksi. Otan lupausteni mukaisesti opiskelun ensi kertaa lääkiksestä erittäin todesta ja muistiinpanovihkoni täyttyy aivopiirustuksista, joiden avulla yritän painaa mieleeni hermojen kulkureittejä ja nippelifaktoja. Työ kannattaa, koska ensi kertaa lääkiksen aikana nappaan kurssista ansaitun nelosen. Ikävää on vain, että nyt puoli vuotta kurssin jälkeen, en muistanut enää edes tuota aivohermorunoa kerralla oikein...


Sitten päästään asiaan. Anatominen ruumiinavaus -kurssi (AR) pyrkii kertaamaan perusanatomiaa ykkösvuoden TLRT:n kurssilta ja siirtämään sitä käytäntöön, kun pääsemme avaussalissa näkemään, miltä m. latissimus dorsi ihan oikeasti näyttää. Ihmiset ovat innoissaan ja jännityksissään, ja tiedekunta koittaa kovasti valmentaa meitä kuoleman kohtaamiseen pitämällä aiheesta oikein seminaarin. Harmi vain, että seminaari lipsuu 70%:sti ohi aiheen, koska humanistipohjainen luento kuoleman roolin muuttumisesta yhteiskunnassa ei auta ketään jännityksen kanssa painivaa kohtaamaan oikeaa fyysistä vainajaa. Todellinen laskeutuminen avaussalin maailmaan tehdään kuitenkin mukavan varovasti tutustumalla saliin ensin ohjatulla ryhmäkierroksella, jossa näemme vainajat ensi kertaa ja tulevista avauksista keskustellaan. Itselle tuollainen ujo katselukierros ainakin teki terää.

AR on todellakin opettavainen ja paikallaan oleva kertaus perusanatomiaan, mutta myös opettavainen retki itseen. Minä ainakin pohdin ennen kurssin käynnistymistä ja kurssin aikanakin suhtautumistani kuolemaan ja kuolleisiin uudella tavalla, koska kurssin aikana kuolema ensi kertaa konkretisoituu todelliseen ruumiseen. Kaiken syvällisen pohdinnan lisäksi paikkaan myös ihan oikeasti teoreettisia aukkoja anatomian taidoissani ja tentti solahtaa kirkkaasti läpi.

Jos ykkösellä ravitsemuksen kurssi tuntui turhalta, nyt päästään turhuuden todellisille juurille. Ainakin jos kysyy isolta osalta lääkistä. Ihmisen kasvu ja kehitys -kurssi (IKK) nauttii kyseenalaista mainetta yhtenä lääkiksen turhimpana kurssina, mutta minä joudun olemaan toista mieltä, koska minulle kehityspsykologiapohjainen kurssi ihmisen elämän muutoksista sopi. Harmillista vain (tai no ei nyt niinkään), että vietän lähes koko kurssin Etelä-Koreassa moikkaamassa vaihdossa ollutta poikaystävääni. Tenttiaamuna jännittää vähän, koska olen juuri lusmunnut enemmän kuin koskaan minkään kurssin aikana, mutta jännitys muuttuu äänettömäksi nauruksi, kun eteeni nakataan oikein-väärin -tentti, jonka raksin puolessa tunnissa tyydyttävään kuntoon. Työn imulla tarkoitetaan työntekijän terveyttä uhkaavaa sääilmiötä. Uskoni lääketieteen opintoihin romuttuu hetkeksi.


Usko ei nouse lääketieteen historian pakollisella yhden nopan kurssilla, joka stressaa menestyshimoista vuosikurssiamme. Vanhat tenttitärpit antavat viitteitä kauhujen tentistä, mutta totuus on lopulta tarua ihmeellisempää. Salillinen ihmisiä suorittaa tentin kymmenessä minuutissa ja jonottaa lopulta tentin palautukseen itse suoritusta kauemmin.

IKK:n jälkeen kakkosvuoden leikit on leikitty ja päästään todellisiin tositoimiin, kun tautiopin kurssi (pato) jysähtää niskaan. Kuulopuheiden mukaan tästä eteenpäin kakkosvuosi on täyttä tykitystä ensin paton ja myöhemmin farmakologian parissa, joten jokaisen asenne pitkää kurssia kohtaan on kohdallaan heti alusta alkaen. Tämä vaatii työtä. Kaikessa kauheudessaan patologia alkaa kurssin edetessä näyttäytyä kiinnostavana, kun mikroskopoinneissa alkaa marjapuuron sijaan pikkuhiljaa näkyä todellisia tautimuutoksia. Minulla riittää aikaa ja motivaatiota paneutua aiheeseen, ja joulukuun 18. päivä tenttisaliin marssii kerrankin itsevarma nuori medisiinari.

Jos mahdollista, salista poistuu vieläkin itsevarmempi ja satavarmasti ainakin iloisempi medisiinari. 25% lääkiksestä kunnialla paketissa!

Ps. Anteeksi linkkien valtava määrä, mutta ajattelin varmuuden vuoksi linkkailla laajemmat aiheisiin liittyvät postaukset, jos jotakuta tuoretta lukijaa kiinnostaa :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti