tiistai 24. helmikuuta 2015

Olemmeko kuviemme summa?

Syy vai seuraus? Paras flow kirjoittaa iskee aina juuri ennen tenttiä.

Liityin instagramiin melkein tasan vuosi sitten pitkän periaatekapinoinnin jälkeen. Miksi haluaisin jakaa naamaani kuvapalvelussa, joka perustuu sosiaalisen hyväksynnän kerjäämiseen tykkäyksien ja seuraajien lukumäärän kautta? Miksi haluaisin jättää itsestäni kuvan kuvan perään bittiavaruuteen, josta tulevat työnantajat pläräävät kuvani esiin ennen jokaista työhaastattelua? Siksi, että oikeasti instagram osaa olla paljon enemmän kuin naama- ja pyllykuvia monessa rivissä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Minun tapauksessani instagram on syrjäyttänyt facebookin itseni ilmaisemisen välineenä sekä omien fiilisteni ja elämäntapahtumieni jakajana. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan ja lauseessa on paljon totta, vaikka rakastankin kielen ja kirjoittamisen tarjoamia mahdollisuuksia kuvata tapahtumia. Kirjoitettu teksti jättää minusta enemmän tilaa mielikuvitukselle, kun kuva taas läjäyttää tallentamansa hetken valmiina pöytään. Tietysti kuva jättää katsojan päätettäväksi kuvan tapahtumien taustatapahtumat ja seuraukset, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Kuvaan upotetun tarinan lisäksi instagram jättää tilaa myös luovuudelle. En kaipaa yhtään niitä aikoja, jolloin ennen facebook-päivitystä täytyi tarkkaan miettiä, kuinka asian mahdollisimman vekkulisti ilmaisee, jotta antaa itsestään mahdollisimman nokkelan kuvan sosiaalisen median tovereilleen. (Toisaalta kaipaan vielä vähemmän niitä aikoja, kun facebookiin täytyi päivittää joka päivä jotakin, vaikka päivän suurin tapahtuma olisikin ollut suklaalevyn syöminen.) Nykyään olen ratkaissut ahdistusoireet hylkäämällä facebook-päivittämisen lähes totaalisesti ja siirtymällä jakamaan kuvia. En ole kuitenkaan ikinä ollut erityisen valokuvaussuuntautunut ihminen ja edelleen täällä blogissakin kaikki kuvat ovat taattua iphone 4s -laatua, mutta instagram ja blogi ovat kuitenkin opettaneet minulle jotakin. Kuvakulmalla ja asettelulla saa paljon aikaan, ja luonnonvalo on kaunista. Haluan jakaa kauniita kuvia, joihin mahdollisesti vielä liittyy joku tarina tai yhteys elämääni. Aina ei liity ja sekin on ok, koska kaunis kuva on silti kaunis kuva.

Jokin suhtautumisessani instagramiin ei kuitekaan ole edelleenkään muuttunut. Tunnen yhä itseni hölmöksi jakaessani kuvaa omista kasvoistani. Tässä ne nyt ovat, kasvoni. Ne samat kasvot, jotka näette joka päivä luentosalissa tai loskaisella kadulla. Huomaatteko, kuinka ne osaavat välillä näyttää hyvältäkin? Kun siirrän kameran tuohon kulmaan, ette huomaa, että silmäni ovat eri kokoiset eivätkä käyttäydy symmetrisesti, kun hymyilen. Kun valitsen valon oikein, ette näe hiusteni juurikasvua, ja kun käännän päätäni hiukan, saan kadotettua teiltä todella oudonmuotoisen nenäni. Jos hymyilen varovasti ja oikeasta suunnasta, onnistun ehkä näyttämään kuvan ottamisen ajan söpöltä, enkä sellaiselta rotalta, kuin kaikissa satunnaisissa hetkissä räpsityissä ryhmäkuvissa.

En koe olevani ruma. Viihdyn omana itsenäni, mutta tiedostan myös, etten ole uskomattoman kaunis. Kasvoillani ja vartalollani ei voitettaisi missikisoja, ja se on minulle täysin ok. On hetkiä, jolloin rakastan olla juuri minä, ja hetkiä, jolloin näen kauneutta kaikkialla muualla paitsi itsessäni. Näen toisten pienet virheet heidän kauneutensa avaimina, mutta omat virheeni kaiken hyvän alleen piilottavina epämuodostumina. Olen aina ollut hoikka tyttö, mutta nykyään olen normaalipainoinen nainen. Välillä minulla on ongelmia hyväksyä sitä. Muistan, kuinka joskus 17-vuotiaana kummini totesi minun saaneen vihdoin vähän lihaa luitteni päälle ja järkytyin. Enkö enää voikaan jatkaa roolissani laihana tyttönä? Täytyykö minun siirtyä tavallisten normaalipainoisten sarjaan? Mitä jännittävää ja eksoottista minusta jää, jos en enää ole erityisen hoikka eivätkä kasvoni ole edelleenkään poikkeavan kauniit? Jää vain Krista, joka hukkuu kaikkien Minnojen, Sarien, Marioiden ja Elisojen sekaan.


Kuinka tämä kaikki liittyy instagramiin? Harrastan melko vähän puhdasta kuvien pläräilyä instan kuvaviidakossa, mutta muutaman kerran perusteella tiedän, että ulkonäköahdistus vaanii joka hetki vain muutaman sormenliikkeen päässä. Ihmisten profiileja selatessa löytää nopeasti aivan tavallisten opiskelijoiden tilejä, joiden jokainen kuva on kuitenkin täyttä timanttia. Heidän silmänsä eivät ole eri paria, heidän hiuksensa ovat täydellisen paksut, nenänsä söpöt ja hampaansa suorat, eivätkä he todellakaan näytä rotalta nauraessaan. Mitä maailma voi nähdä minussa, jos rinnalla ovat he?

6 kommenttia: