tiistai 31. maaliskuuta 2015

Veri vetää minut takas aina Kuopijoon

Mistä tiedät pitkän tauon jälkeen lähteväsi ja saapuvasi taas kotiin Kuopioon?

- Matkaan lähtiessäsi joudut hautamaan ihanat, jo viimeisen kuukauden Turussa käytössä olleet, tennarit+muut kevätkengät kenkäkaapin perukoille ja vetämään jalkaan maailman raskaimmalta ja rumimmilta näyttävät talvikengät. Tekee mieli amputoida jalat polven alapuolelta, kun vilkaiseekin vahingossa peiliin.

- Pohdit ylipäätään vaatekaapin edessä, että miten kylmää siellä oikeasti on, ja miten kylmään säähän pukeuduttiinkaan.

- Olet matkasta niin innoissasi, että luentotauolla vessassa käydessäsi unohdat lukita vessan oven, ja ovi luonnollisesti pamahtaa auki viiden sekunnin kuluttua tuijotellessasi hypnoosissa hyvin kyseenalaiseen paikkaan vessakopin seinään asetettua speksijulistetta. Mutta kun siinä mainittiin kiertueen kohdalla Kuopio!

- Junassa tunnet pientä noloutta istuessasi tiukasti pyllylläsi Turusta junaan hypänneen ihmisvirran valuessa suurilta osin ulos Tampereella ja Jyväskylässä. Ei kai ne luule, että mä asun Pieksämäellä??

- Junassa ihmiset puhuvat enevissä määrin hitaaaaasti ja viäntäen mitä lähemmäs Kuopiota saavutaan. Hassua, miten en edes uskottavasti osaa matkia savoa, mutta silti se kuulostaa kotoisalta. 

- Junan ikkunasta näkyy enenevissä määrin lunta, mitä ylemmäs Suomen karttaa kivutaan. Valtava shokin aihe turkulaiselle, jonka elämässä lunta ehti olla noin viikon verran viime marraskuussa.

                             

- Kotiovella odottaa pahimman hormonimyskyn silmässä kieriskelevä teinityttökoira, jonka ensimmäiset juoksut ovat käynnissä. Muun perheen masentuneeksi julistama koira heiluttaa ja kipristelee häntäänsä ja onnsilminnähden riemastunut sinut nähdessään, vaikka taukoa edellisesti näkemisestä on neitikoiran nuoreen ikään suhteutettuna valtava aika.

- Sama apaattiseksi leimattu koira ottaa ensi kertaa lähes viikkoon lelun suuhunsa ja kellistyy vapaaehtoisesti makuulle sinun kanssasi leikkiessään. (Meillä on pientä kasvukipuilua huomattavissa Danan ekojen juoksujen kanssa.)

- Jääkaapissa on ruokaa, josta sinun ei ole tarvinnut eikä tarvitse maksaa yhtään mitään<3

- Keittiön hanasta ei tule kylmää vettä.

- Siskosi viivyttelee suihkuun menoa viimeiseen asti.

- Suihkuveden paine on säälittävä omaan suihkuusi verrattuna.

- Vierashuoneeksi muuntuneen oman huoneesi uusi kello nakuttaa niin lujaa, että patteri on eliminoitava ennen nukkumaanmenoa.

- Edessä on monta koiran ja ulkoilun täyteistä päivää, suklaamunia sekä jonkun muun tekemää ruokaa.


Viimeisimpänä ja tärkeimpänä muistat, että arki rullaa täällä aivan samanlaisena kuin ennenkin, ja tajuat olevasi valtavan onnellinen päästessäsi loman lopulla solahtamaan ikiomaan arkeesi kuuden tunnin päähän Kuopiosta.

Postauksen otsikko Timi Lexikonin biisistä Huasteleppa levveemmin.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Pieni pala demokratiaa

Kirjoitukseen inspaavana voimana tämä Kiljuvan pikkunälän postaus.

Ensi kuussa on edessä neljännet vaalit, joissa olen oikeutettu piiloutumaan vaalikoppiin ja huutamaan ääneen oman mielipiteeni rakkaan demokratiamme suunnasta. Olen käyttänyt äänioikeuttani ahkerasti. Heti täysi-ikäistyttyäni sain äänestää vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, sen jälkeen ohjelmassa olivat vuoden 2012 kiihkeät presidentinvaalit, ensimmäiset kunnallisvaalit Turussa myöhemmin vuonna 2012 ja tuoreimpana europarlamenttivaalit viime vuonna. Olen itse asiassa tainnut äänestää kaikissa valtion minulle sallimissa vaaleissa. Oma juttunsa olisi tietysti vielä kirkollisvaalit, mutta mykkänä kirkon jäsenenä en ole jaksanut kiinnostua politiikan tuosta tasosta.

100%:n äänestysaktiivisuuteni ei ole sattumaa vaan tarkkaan harkittua vaikuttamista. Minä todella haluan äänestää aina, kun minulle vain suodaan mahdollisuus. Lapsuudenkodin asenteella ja erityisesti äitini korostamalla periaatteella, että jokaisella on velvollisuus äänestää yhteisistä asioista päätettäessä, on varmasti ollut iso vaikutus omiinkin asenteisiini, mutta iso rooli on myös äänioikeudella ns. statussymbolina. Ehkä noloa, mutta minusta tuntuu todella aikuiselta marssia tiskin kautta koppiin kirjaamaan huolella ylös ehdokkaani numero. Vaikka minulla ei olisi yhtäkään poliittisesti latautunutta ajatusta päässäni, olen silti osa kiihkeintä demokratian ydintä ihan vain äänestämällä jotakuta, jonka ajatukset tuntuvat mielestäni järkeenkäyviltä. Joka kerta äänestettyäni olen ylpeä itsestäni hilatessani passiiviseksi leimatun ikäryhmäni äänestysprosenttia edes promillen miljoonasosan ylöspäin. Koska onhan se nyt tyhmää. Olla äänestämättä.

Meille jokaiselle on opetettu suomalaisen yhteiskunnan politiikan perusta kiitos yhdeksänvuotisen peruskoulun ja yh-tuntien. Kaikkien kuuluisi tietää, mitä eduskunta tekee, mitä tekee hallitus, mikä on niiden keskinäinen suhde ja miksi meillä on presidentti. Elän toivossa, että enemmistö nuorista tietääkin peruspalikoiden järjestyksen, mutta nippelinappuloinnin kohdalla joudun itsekin nostamaan kädet pystyyn. En minä osaa vastata vaalikoneiden talouspoliittisiin kysymyksiin tai antaa omaa ratkaisua sote-uudistukseen. Tietämättömyydestä se tuska vasta alkaakin.

Olen innokas äänestäjä, mutta toivoton politiikantekijä. Minulla on vakavia ongelmia kiinnostua monimutkaisista kuvauksista Suomen elinkeinorakenteen kallistumasta tai maahanmuuttopolitiikan pohtimisesta. Toisaalta olen kuitenkin sen verran sivistynyt ihminen, että tuntuu moukkamaiselta äänestää vain äänestämisen ilosta. Kai sillä numeron valitsemisella pitäisi joku ajatus olla tukenaan? Ja onhan minulla ajatuksia. Ongelma vain on, että en hahmota omin ajatusteni, ehdokkaan ajatusten ja todellisten realiteettien suhdetta, koska voe tokkiinsa minä haluaisin enemmän rahaa sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä koulutukseen, mutta tajuan myös, että rahaa ei taiota tyhjästä edes Suomen valtionjohdossa. Jostain täytyy aina säästää ja kaikella on aina kääntöpuolensa. Jos tehdään näin, käy näin, mutta myös näin. Kun tähän ja ehdokkaiden ääniä kalasteleviin vaalilupauksiin yhdistetään taipumukseni kallistua helposti uskottavasti perustellun mielipiteen puolelle, alan olla solmussa, koska kaikki esittelevät kantansa taidolla ja toisen ajatukset lyttyyn läntäten. Kuka täällä lopulta on oikeassa ja mikä minä olen sen päättämään?

Minulla on kaksi johtavaa äänestyskäyttäytymistäni ohjailevaa teemaa. Haluan äänestää naista ja nuorta naista. Ikää saisi olla korkeintaan himpun yli 30 ja taustalla olisi mielellään jokin korkeakoulututkinto. Olisi parhautta olla selkeästi johonkin poliittiseen suuntaan kallellaan, mutta kun en ole, ja siksi olen seilannut ainakin kolmen eri puolueen riveissä aikaisemmissa vaaleissa. Toisaalta olen myös esteetikko ja realisti. En halua antaa ääntäni puolueelle, jonka panostus vaalityöhön on hirvittävää, enkä ehdokkaalle, jolla ei kertakaikkiaan ole toivoa menestyä. Tyhmää ja julmaa ehkä, mutta minun ääneni on minun ääneni ja sen taustalla on aina kuitenkin ajatus, koska en ikimaailmassa luopuisi äänestäni täysin sokeasti.


Lohduttavaa äänestämisessä on, että aina tulee uusi mahdollisuus. Kun yhtenä vuotena antaa äänensä jollekin aivan väärälle tyypille, neljän vuoden päästä miettii asiaa taas hiukan tarkemmin. Eikä se taida olla edes niin vakavaa. Tärkeintä olisi äänestää edes jotakuta, jonka kanssa ajatukset tuntuvat synkkaavan, vaikka jokaista vaalilupausta ei tyrkyllä olevilla resursseilla olisikaan mahdollista toteuttaa. Koska klisee on totta. Jos ei edes yritä vaikuttaa, ei ole oikeutta vikistäkään, kun kaikki menee pieleen.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Syvä, syvempi, syvärit

Tiedättekö sen tunteen, kun on täysin pihalla jostakin? Tilanteen, jossa heiluu tavallaan tyhjyydessä ja yrittää napsia tiedonmurusen tuolta ja oivalluksen sieltä, että pikkuhiljaa pääsisi kärryille. Kun tietää työn alla olevasta projektista suurin piirtein vain nimen, mutta samalla tietää, että muuta keinoa päästä syvempään ymmärrykseen ei ole kuin aloittaa tyhjässä leijumisesta. Projektia on vaan pakko puskea eteenpäin. Alkuun sokkona, mutta etenevissä määrin myös ajattelutoimintaan kykenevänä tekijänä. Katos, mehän puhutaan ihan mun syväreistä! Puhutaan myös minusta opettelemassa Munchkin-korttipeliä toissaviikolla....

Olen syväreiden roolista lääketieteen lisensiaatin tutkinnossa puhunut jo aiemmin, joten nippeli-infot voi käydä kurkkaamassa täältä, mutta tiivistetään syvärit lyhyesti lääkiksen kandiksi/graduksi, joita täällä ei perinteisinä muotoinaan tehdä. Syventävät opinnot ovat minusta aikamoinen mörkö, jolla pelottelu aloitetaan jo lääkiksen ekojen johdantoviikkojen aikana. Tehkää äkkiä pois alta. Aloittakaa äkkiä. Kyselkää rohkeasti. Yleensä syvärit eivät meille aiheesta puhuneiden opettajien ja opojen mukaan putoa puusta eteen eivätkä tule edes hakemaan kotoa, mutta minun kohdallani kävi juuri noin. Ovikello vain korvautui puhelimen kilahduksella, kun kaverini pyysi minua parikseen hänelle tarjottuun projektiin. Muutuin kolmen whatsappviestin aikana teen syvärit varmaan paniikissa kutosvuonna -tytöstä kakkosen syksy menossa ja mulla on syväriaihe -naiseksi.


Meillä on nyt kolme tai neljä tapaamista meidän ohjaajan kanssa takana ja ekaa kertaa kädessä tuntuu olevan jotakin konkreetista, jossa rueta tarpomaan ja hakemaan suuntaa tälle projektille. Ekat tapaamiset viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa meillä meni edessä olevan työn raakaselitykseen ja vaihtoehtojen tutkiskeluun. Saimme tavallaan ilman (tai tyhjiön), jossa aloittaa leijumisen, mutta leijumme kaasuseoksessamme vielä hyvin kysymysmerkin muotoisina. Mitä tehdään? Millon tehdään? Mitä tämä oikeesti vaatii? Selviänkö minä tästä? Mistä tämä kuvio alkaa? Hienoltahan tuo raakaversiokin tietysti kuulosti. Teemme parini kanssa systemaattisen meta-analyysin lapsen aivojen rakenteellisesa kehityksestä suuntauksena lapsen kielellinen kehitys. WOU. Kui hienolta kuulostaakaan! Harmi vain, että mitään muuta en osannutkaan aiheestani sanoa.

Tänään ohjaajamme kuitenkin alkoi tosissaan heitellä avaruusromua tyhjiöömme ja tiedonmurujen jahti pääsee alkamaan. Saimme syväreiden aiheeseen ja työskentelytapaan johdattelevan neljän viikon treeniohjelman, jossa jokaisella viikolle on aikataulutettu tietty vaihe. Reeniputken huipennuksena oksennamme kuukauden päästä ulos kevyesti vertaisarvioidut tiivistelmät kolmesta tieteellisestä artikkelista ja olemme saaneet aivomme viritettyä oikeaan suuntaan todellisen työnteon kannalta.

Olo on jännä. Vähän kuin vuoristoradassa alkaisi pitkän tasannekohdan jälkeen näkyä edessä odottava lasku. Ei voi tietää, mitä edessä on, kyydistä ei voi hypätä eikä junaa voi enää pysäyttää, mutta toisaalta ei kyydistä haluakaan pois. Pakko vaan syöksyä ja toivoa, että lopussa tuntuu yhtä hyvältä kuin vuoristoradankin jälkeen. Ehkä tästä ympärillä häilyvästä materiasta saa lopulta rakennettua ihkaoikean avaruussukkulan.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Ai tätäkö on se motivaatio?!

Olen kauhea jännittäjä, mitä tulee tilanteisiin, joissa paikalla olen minä ja muita ihmisiä, ja minun täytyisi osata suorittaa jotakin näiden ihmisten edessä. En osaa noissa tilanteissa olla aidon epävarma ja toisaalta tunnen oloni vaivaantuneeksi, koska koko ajan täytyy ponnistella ollakseen maksimaalisen taitava. Näin siis yleensä, mutta ei viime lauantaina, vaikka tietysti minä etukäteen jännitin. Mitäpä oman kurssin kesken suoritettu kliinisten taitojen kertauskurssi ilman pientä jännäystä olisi...

Olen tahkonnut lääkistä tällä hetkellä 93 opintopisteen edestä ja 17,5 kuukauden ajan. Lähinnä preklinikka on tietysti ollut kirjojen, luentojen ja diaesitysten suossa rämpimistä, mutta ilmeisesti yli puoleentoista vuoteen on mahtunut jotain kliinistäkin, koska nyt edellisenä ja tulevana viikonloppuna meille järkätään vanhempien opiskelijoiden toimesta kolmen tunnin rastikierros, jossa pääsemme reenaamaan jo opittuja käytännön taitoja. Minä olin kierroksella siis viime lauantaina yhdestä neljään ja voin valehtelematta sanoa ajan lentäneen kuin siivilä. Oikeastaan uskomatonta, miten kolme tuntia saa kadotettua noin vain kuitenkin periaatteessa opiskellessa. Eikä vain periaatteessa, koska opiskelua se oli.


Rasteja oli kierroksella kuusi ja jokaiseen aiheeseen oli varattu aikaa joustavat 25 minuuttia. Jos joku asia oli vielä kesken ajan loppuessa, sen sai rauhassa viedä loppuun ennen eteenpäin siirtymistä. Rennosta aikataulutuksesta ja sujuvasta organisoinnista päästään mutkan kautta yhteen kurssin loistavuuden kannalta tärkeimpään tekijään: kiersimme rasteja pareittain. Pareittain!! Ympärillä ei yhtäkkiä pyörinytkään kymmentä yhtä hölmistyneenä seisoskelevaa kurssikaveria, joista puolen keskittyminen seikkailee aivan muissa maailmoissa (Enkä nyt todellakaan väitä olevani parempi. Minä kuuluun varmasi tuohon lorvijapuoliskoon.) vaan 25 minuuttia aiheen ympärillä oli vain minä, parini ja opettaja. Se oli uskomatonta, koska tilanteissa ei ollut normaalia ryhmäjännitettä, levottomuutta ja pelkoa nolata itsensä typerillä kysymyksillä, vaan aivan kaikkea uskalsi kysyä ja olla rehellisesti epävarma tai toisaalta varma, jos niin pääsi käymään, että jotain tiesi. Ja kyllä, minua jännittää välillä kysellä asioita ison älykkään ryhmän keskellä, joten minulle lauantain kierros oli lottovoitto.

Parhautta minikurssissa olivat myös opettajat, jotka olivat siis vanhempia lääkisläisiä, jotka valinnaisopintoinaan suunnittelivat ja järkkäsivät kurssin meille junnuille. On aivan eri asia tuskailla EKG:n tulkintaa tai sydämen auskultaatiota henkilön kanssa, joka muistaa ja tietää, miten hankalaa se alussa on, eikä vedä diagnoosia suoraan takaraivostaan 30 vuoden kokemuksella. Vertaisopettajan edessä on minusta helpompi olla tyhmä ja toisaalta innostua oppimaan. Jos muutkin osaavat, niin minäkin pystyn, opin ja haluan oppia! Kaiken psykologisen voittonsa lisäksi meidän lauantain opettajat olivat kaikki valtavan taitavia, koska kaikkiin meidän hölmöihin kysymyksiin osattiin vastata ja selittää asia vielä auki vakuuttavasti.


Nyt olen kerrannut, kuinka tutkitaan potilaan aivohermostatus, tutkitaan polvi, auskultoidaan sydän ja keuhkot, otetaan ja tulkitaan EKG, mitataan verenpaine manuaalisesti ja elvytetään.

Nyt olen myös hurjan innostunut oppimaan, kuinka tutkitaan potilaan aivohermostatus, tutkitaan polvi, auskultoidaan sydän ja keuhkot, otetaan ja tulkitaan EKG, mitataan verenpaine manuaalisesti ja elvytetään, koska eihän tuo neljä tuntia riittänyt tällä intomäärällä vielä mihinkään!

torstai 19. maaliskuuta 2015

Miksi Turku?

Lääkiskaupunkeja on Suomessa viisi. Hampaita neljä. (Oikeaa tutkivaa journalismia muuten. Minä luulin, että on vain kolme.) Miksi silti tulla juuri Turkuun?

Vastaus on yksinkertainen ja jokaisen lääkiskokelaan pääteltävissä. Turku ei ole yhtä kaukana kaikesta kuin Oulu. Ei yhtä pieni kuin Kuopio. Ei yhtä iso ja levoton kuin Helsinki. Eikä yhtä PBL kuin Tampere. (Okei myönnän, että Tampereesta ei ole nyt heti yhtä jyrkkää eitä kuin muista, mutta tietysti minun täytyy vetää kotiinpäin ja haukkua Tampere, vaikka siinä ei suoranaisesti mitään vikaa olisikaan. Siispä, Turku ei ole Tampere, ja siksi tänne kannattaa tulla.) Kuopion ränkkäämistä kirkkaasti Turun taakse puolustelen 19 vuoden mittaiseksi venyneellä yhteisella historialla, jonka jälkeen jopa Suomen persereiäksi leimattuun kaupunkiin muuttaminen tuntui hyvältä idealta. Muualla vauva-, lapsuus-, nuoruus- ja nuori aikuinen vuotensa viettäneille voin kuitenkin lämpimästi suositella Kuopiota, ja tulen suosittelemaankin ihan kokonaisen postauksen verran pääsiäisen tienoilla, kun Savoon riennän.

Yritän tässä kirjoituksessa kiillottaa Turun roolia erityisesti lääkiskaupunkina. Muun Turku-hehkutuksen, jota muuten riittää, löytää sivupalkista tunnisteella Turku tai erityisesti opiskelijan kannalta nähtynä tästä postauksesta, koska kannattaa tänne tulla kaikkea muutakin opiskelemaan. Täällä on mistä valita! (Kaupunki saa muuten edelleen ottaa yhteyttä markkinointipalkkion muodossa.)


Turulla on perinteitä.
Voi jumpe! Nyt täällä puhuu oikein yhden nopan asiantuntija, koska lääketieteen historia kilahti opintorekisteriin syksyn päätteksi ihan sovinnolla. Kuten monessa muussakin asiassa Suomen historiassa, Turku oli myös lääketieteen saralla läpimurtaja. Meillä oli ensimmäinen oikea sairaala ja lääkäri. Olkoonkin, että ensimmäiset koulutetut lääkärit kiertävien parturikirurgien tilalle saatiin kaupunkiin vasta 1500-1600 -luvuilla, mutta siitä lähtien matka on ollut yhtä voittoa. Mitä nyt yliopiston vastine Turun akatemia tietysti paloi Turun palossa vuonna 1827 ja koko kunniakas laitos siirrettiin Venäjän vallan alle siirtymisen myötä Helsinkiin, jonne muodostui the yliopisto Turun jäädessä myörimään kunniakkaaseen historiaansa, mutta me oltiin alunperin ekoja! Jos palataan kuitenkin modernimman lääketieteen saralle, Turussa on koulutettu lääkäreitä vuodesta 1943 alkaen ja kandiseurammekin juhlii ensi vuonna 70-vuotispäiviään. Ihan muutamia muita kaupunkeja heitelläkseni voisin mainita Tampereen lääkiksen tarinan alkaneen vasta vuonna 1972 ja Oulun 1962.

Miten ylväs historia sitten näkyy meillä? Ensinnäkin meillä on tukikohtanamme ikivanha ja ruma rakennus, jonka tenttisalit ovat kurjia ja sisätilat vanhanaikaiset. Historian lehtien havinan voi suorastaan kuulla, mutta vain ikävällä tavalla, koska rakennus on nimenomaan vanhanaikainen; ei tyylikkään vanha vaan epämodernin ruma. Uudesta rakennuksesta onneksi huhuillaan ja talon sisältö ihmisineen paikkaa paljon ulkokuoren puutteita, joten plussan puolella tässä mennään.
Ihan oikeasti pitkästä historiasta on minusta hyötyä opetuksessa, jossa opintosisältöjä on hiottu pitkään ja kokemuksen kautta. Monet luennoitsijat ovat itse kulkeneet samojen epämukavien luentosalin penkkien kautta, joilla me nyt istumme, ja se luo yhteenkuuluvuutta ja uskoa tulevaisuuteen. Näiltä penkeiltä voi todella päästä johonkin. Lisäksi pitkä jatkumo samasta koulusta valmistuneita lääkäreitä on minusta kaunis ajatus. Perinteissä on paljon hyvääkin.

Turussa on hauskaa!
En ole opiskellut lääkiksessä missään muussa kaupungissa, mutta vakuutan silti, että Turussa on kaikista hauskinta. Lääkiksen sisällä on valtavan hyvä henki, josta saa revittyä hurjasti voimavaroja itselleen, jos sen sekaan vain uskaltaa heittäytyä. Mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa, pätee varmasti tässäkin. Itse olen vasta kastellut varpaita lääkisriemun koskessa, koska ujous ja omien voimavarojen riittämättömyys ovat pidätelleet, mutta niille, jotka haluavat antaa itsestään ja itseään, löytyy vaihtoehtoja. Voi speksata niin näyttävästi kuin taidot antavat myöten, osallistua kurssivideoiden tekoon, alkaa kandiseura-aktiiviksi virallisten asioiden (edunvalvonta- ja opintotoimikunta) tai vähemmän virallisten asioiden (sitsitoimikunta) kautta, ottaa roolia oman kurssin vastuutehtävissä tai vaikka tuutoroida. Uskon edelleen, että jos tähän kouluun haluaa todella hurahtaa, tästä voi muodostaa oikean elämäntavan.
Itselle suurinta riemua on tarjonnut speksi, jonka taso Turussa on huima. Olen lääkiksessä päässyt olemaan osa projektia, jollaiseen kuulumisesta olin ennen vain haaveillut. Olen päässyt kumartamaan monisatapäisen yleisön eteen ja maskeeraamaan päänäyttelijää. Olen tuntenut olevani osa tuota spektaakkelia.

Juhlatukikohtana meillä on upea Tivoli, joka sijaitsee näppärän matkan päässä keskustasta ja erittäin lähellä noin 90%:ia lääkisläisistä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Kuopiossa vastaava tila sijaitsee ankealla teollisuusalueella hyljeksityn asuinalueen perukoilla ja Helsingissä tilat ovat kattoterassia lukuunottamatta huonommat hengailuun ja saunomiseen



Täällä halutaan kehittyä jatkuvasti.
Fetusvuoden ensimmäiset kaksi viikkoa olivat meille pelkkää TUTKE:a, joka ympäripyörästi kai meinaa jotakin koulutuksen kehittämiseen liittyvää. Ekojen viikkojen jälkeenkin palautetta ja kehittämisehdotuksia ollaan ruinaamassa jokaisen kurssin jälkeen ja kurssien aikanakin. Hauskinta tietysti on nähdä palautteen todella vaikuttavan johonkin ja opetussuunnitelman muokkautuvan vuosi vuodelta opiskelijoiden antaman palautteen myötä. Meidän kurssimme voi kiittää vanhempia ja nuoremmat kurssit meitä, koska pientä säätöä kursseihin tehdään koko ajan sen mukaan, mikä ollaan koettu toimivaksi. Kiitos opetusevoluution me saimme tänä vuonna paton kurssille käyttöön tableteilla toimivan webmikroskoopin ja aidot ruumiinavaukset on edelleen pidetty mukana osana opetusoimintaa.


Tukea on valtavasti tarjolla.
Johtuen ehkä parin vuoden en kuulu tähän kouluun -haahuilusta lääkis on tuntunut minusta todella turvalliselta paikalta. Opetushenkilökunta oikeasti haluaa meidän ymmärtävän ja valmistuvan mahdollisimman taitaviksi ammattilaisiksi, ja kaikki tunnutaan suunniteltavan opiskelijalähtöisesti. Jos elämä tuntuu hankalalta, avautumista voi harrastaa oman kurssin kesken, koska todennäköisesti aika monen muunkin elämä on sillä hetkellä rankkaa lukkarin ollessa 99% sama kaikilla, tai suoraan opettajien ja opetushoitajien kanssa. Tämä voi olla minun subjektiivinen ja harhainen kokemukseni, mutta minusta tuntuu, että henkilökuntaa oikeasti kiinnostaa meidän murheet ja vaikeudet oppimisessa. En ehkä tekisi opetushoitajasta terapeuttiani, mutta kyllä minulla tiukan paikan tullen olisi rohkeutta mennä juttelemaan käytännön jutuista, jotka tuntuvat vaikeilta. Tämä tuen määrä on minusta erityisen kova plussa näinä aikoina, kun sisäänottomäärät ovat kasvaneet huikeiksi ja tiedekunnat painivat opetuksen järjestämisen ongelmien ja tason säilyttämisen kanssa. Turussa touhu minusta toimii, vaikka meitä satapäin täällä haahuileekin.


Sijainti
Turku on Helsingin jälkeen ehdottomasti parhaalla paikalla lääkiskaupungeista, vaikka muu Suomi meitä ilkeästi mollaakin viitaten anaaliseutuun. Täältä on helppo lähteä reissuun kaikenmaailman koulutuksiin ja tapahtumiin Helsinkiin ja maailmallekin. Helppo lähteminen on myös henkilökohtaista elämää ilostuttava asia, koska pikkumatkalle on näppärää ja halpaakin lähteä, kun Helsinki, maan isoin lentokenttä ja satama ovat kaikki parin tunnin säteellä kodista.

Ruotsin kieli
Uhka vai mahdollisuus, tästä voi olla montaa mieltä, mutta minä yritän nähdä sen mahdollisuutena. Turun ympäristössä elää paljon ruotsia äidinkielenään puhuvia ja muun muuassa Vaasa, jossa asukkaista 22,6% (Wikipedia) on ruotsinkielisiä, on eräs Turun lääkiksen hajautusopetuskaupungeista. Se, että tämä koulu voi antaa mahdollisuuden tsempata ruotsintaidoissa, ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen Turun lääkiksen opiskelija händläisi toisen kotimaisen kuin äidinkielensä. Ei todellakaan vaan samanlaisissa pohjamudissa täälläkin möyritään ja ruotsin kertauskurssille oli menijöitä ylimäärä suhteessa tarjolla oleviin paikkoihin. Kyse on minusta enemmänkin halusta ja mahdollisuudesta yrittää. Esimerkiksi tällä farmiksen kurssilla yksi ryhmä tarttui haasteeseen ja päätti mennä vetämään terveyden edistämisen ryhmätyön ruotsinkieliselle ala-asteelle. Uskomattoman hieno veto minusta, varsinkin kun en itse ollut tässä ryhmässä. Vastaavaa mahdollisuutta on todella vaikea kuvitella esimerkiksi Kuopioon, jossa en ole eläissäni kuullut sanaakaan ruotsia luokkahuoneen ulkopuolella.

Uskomattoman pitkäksi venynyt lötinä, mutta halusin yrittää esitellä monenlaista puolta Turun lääkiksestä. Summa summarum: Tulkaa tänne, täällä on hyvä olla! :) 

Ps. Alun historiapläjäys on muistinvaraista uhoa viime syksyn luennoilta. En mene takuuseen muistini pitävyydestä noin tärkeiden asioiden kohdalla.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Panin muistiin ja opin

Minulle on vasta yliopistoiässä valjennut kunnolla millainen oppija minä oikein olen. Yläaste ja lukio hoituivat lähes yhdellä kädellä hutaisten (Näin se aika kultaa muistot. Kukaan ei enää muista pitkän matikan kirjan päälle itkettyjä kyyneleitä....), kun vaan muisti olla tunnilla tarkkana ja lukea kunnolla kirjaa. Lääkiksen pääsykokeessa jouduin ensi kertaa kohtaamaan rajallisuuteni; kaikkea ei vain voi osata. Tai minä en ainakaan voi, jolloin oli vain luotettava, että 51 516 hakijan seasta löytyy vain 152 kaiken osaavaa superneroa, jolloin minulle jää se yksi ylimääräinen paikka. Niinhän sitä kuvitteli, kunnes sai huomata, että ei kukaan 153:sta osannut kaikkea, mutta on silti paikkansa ansainnut. Opiskelupaikan lisäksi 3 vuoden mittaiseksi venyneestä pääsykoetuskasta jäi onneksi käteen muutakin. Minä aloin oppia oppimaan.

Ihkaekalta hakukeväältä suoraan lukion jälkeen. Nykymakuun aivan liikaa tekstiä!

Maksan tehtävät ja fosforin kierto

Kamala puolustusjärjestelmäkaavio. En ikinä oppinut kunnolla oli kuva tai ei..

Olen aina luokitellut itseni visuaaliseksi oppijaksi. En usko ennen kuin näen jne. Muistiin painamiselleni on valtava apu piirtää kaavioita ja kuvioita kirjoitettujen muistiinpanojen lomaan. Kuvien avulla kykenen palaamaan aiheeseen ja muistamaan niiden välisen yhteyden paremmin, mikä on varsinkin ihmisbilsan kohdalla hyödyllistä. Pelkän anatomiankin piirtely kuitenkin auttaa ja viime syksyn hermostokurssin aikana tihrustin vihkooni kymmenkunta aivokuvaa eri suunnista ja leiketasoilta. Kas kummaa, yksi kuvista kysyttiin tentistä ja hoitelin tehtävän naureskellen.

Yksi simppeli kuva tekstin tukena, oikeat värivalinnat ja numerointi.


Perusanatominen kuva. Kun kerran piirtää hyvin, sen muistaa.

Pääsykokeeseen lukiessa kuvat olivat enemmän kertaamisen apuneuvo. Tykkään tiivistää muistiinpanoihin pääseikat joko muutamalla sanalla, kuvalla tai näiden yhdistelmällä, jonka näkemällä kykenen ymmärtämään, mitä olen hakenut takaa. Valmiiksi piirrettyjen kaavioiden avulla aiheisiin on helppo palata niin kertaushetkellä kuin aiheesta tentisssä/kokeessa/elämässä kirjoittaessa/pohtiessa, koska saan haettua ensin kokonaisuuden päästäni ja sitten pikkuhiljaa muisteltua, mitä luki missäkin päin paperia ja miten paljon jne. Kuulostaa hyvin alkeelliselta oppimiselta, jota opettajat varmaan läksyttävät välttämään, mutta minulle tuollaisesta räpeltämisestä on valtava apu tenttitilanteessa.
 
Hormonit taulukossa...
...ja erityspaikoissaan
























Kuvien lisäksi numerot ovat minulle tärkeitä opiskellessa. Maksalla on 8 tärkeää tehtävää. Aivolisäkkeen etulohko tuottaa kuutta hormonia. (Luvut päästä keksitty.) Kun tietää, miten monta tekijää muistista on kaivettava, ne tykkäävät tulla helpommin esiin.

Aikajanalta helppo muistaa, mikä vaihe oli minkäkin jälkeen.





Tosi tuhnu kuva, mutta havainnollistaa selkeyden ja kuvien tärkeyttä minun muistiinpanoissa


Muistisäännöistä on turha ehkä mainitakaan. Mitä tyhmempiä, sitä parempia, on mottoni ja se on toiminut aika hyvin. Tinasotilas Snellman = tinan kemiallinen kaava on Sn. Mio poikani Mio on lastenkirja = mioosi tarkoittaa pupillin pienuutta. Vitsi, kun muita ei edes tule nyt mieleen, vaikka koko elämäni nojautui parin kevään ajan muistisääntöihin, joissa ei ollut logiikkaa kenellekään muulle kuin itselleni.


Minulta pyydettiin kuvia muistiinpanoistani, joten täältä niitä pesee. Kaikki postauksen kuvat ovat pääsykoekeväiltäni ja kaikki olleet aktiivisessa käytössä. Kaikki ovat myös valtavan tärkeitä muistoja näin jälkikäteen katseltuna <3 Itse lääkisopintojen aikana muistiinpanot ovat painottuneet enemmän tekstiin, jota olen höystänyt muistamista tukevilla kuvilla (esophagusvarixet --> viinipullo), koska kuvilla on usein vaikea nippelinappuloida niin paljon kuin tahdon oppia, mutta pääsykokeissa kuvat olivat aivan ässiä.

Ps. Kirjoitin tekstin ja valikoin kuvat tunnissa, mutta tappelin kuvia ja kuvatekstejä oikeille paikoilleen toisen tunnin eikä ne ole silti paikoillaan. Onko tässä mitään järkeä???

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Meri! Se tulee takaisin!

Meinaa livetä tämä blogi nyt kovasti Turku-matkailun markkinointipuolelle. Eilen aurinkoista jokirantaa ihanine turkulaisineen ja tänään ainutlaatuista merenrantaa Ruissalosta. Kaupunki voi sitten myöhemmin ottaa yhteyttä nimellisen palkkion kanssa vaikka sähköpostin kautta....


En ole aikaisemmin pyörinyt Ruissalossa puhtaasti vailla tarkoitusta ja vapaasta omasta tahdostani vaan aikaisemmat reissut ovat olleet koulun puolesta joko opintojen kautta bilsavuonna tai juhlamielessä lääkiksen Beach partyjen aikaan. Kesän 2013 Ruisrock on tietysti myös täysin oma lukunsa, mutta silloin fokus oli hiukan toisaalla kuin upeassa luonnossa ja metalliaita rajasi meidät eroon ylimääräisestä puustosta. Vaikka omia kokemuksia ei olekaan onneksi tuttujen seasta löytyy inspiroivia ihmisiä, joiden ideoita voi matkia, kun ei keksi aurinkoiselle sunnuntaille muuta sen arvoista puuhaa. Termari reppuun, makkarat mukaan ja pyörän selkään kohti Ruissaloa. Ihan vapaaehtoisesti.



























Kyllä meri vain on upea, vaikka Järvi-Suomen tyttö kuinka sielultaan olisikin. Meressä on myös jotenkin järveä haikeampi fiilis. Ajatus, että tuo kimallus jatkuu tästä satojen kilometrien verran eteenpäin ajautuen lopulta hetkeen, jossa maata ei voi enää nähdä lainkaan.






























Ainut miinus päivälle oli kevätkankea satulaan vielä turtumaton takapuoli, joka meinasi alkaa kiukutella 30 kilometrin mittaiseksi venyneen pyöräreissun loppumetreillä. Että tälläisiä ekan maailman ongelmia...

Toivottavasti muillakin oli ihana aurinkoviikonloppu! :)

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Sillä päivä se on kaunis

Pitkät yöunet, check! Aamukahvi, check! Esitelmä kypärän käytön tärkeydestä lonkkaroivalle poikaystävälle ilman saavutettua hyötyä, check! Aurinkopyöräily keskustaan, check! Siideri Wickeltä, check! Jokirannan valloitus, check!

Kevät <3





Suomalaiset ovat ihania ja turkulaiset ovat erityisihania. Heti, kun upea aurinkopäivä osuu lauantaille, jokiranta täyttyy takit päällä aurinkoa ottavista ihmisistä, jotka hymyilevät kilpaa. Ei väliä, että viikon päässä odottaa takatalvi. Ei väliä, että suuremmassa mittakaavassa katsottuna ulkona on vielä aika kylmä. Nyt on kevät! #vainsuomijuttuja



perjantai 13. maaliskuuta 2015

Nollasta sataan ja takinkääntö

"Mä inhoon niitä tyyppejä, jotka ennen tenttiä itkee etteivät osaa mitään ja sitten kuitenkin saavat tentistä huippuhyvän."

Niin... Tuota. Sain paton tentistä nelosen.

Tätä ei silti lasketa! En vain suostu hyväksymään itseäni tuohon yllämainittuun porukkaan, koska minä ihan aidon oikeasti olin omasta mielestäni matkalla uusintaan, koska tentin vaatimustaso ja taitotasoni eivät tuntuneet kohtaavan sitten millään. Sen piti olla nipinnapin läpi tai uusinta, ei yhtään enempää mutta ehkä vähemmän. Nyt kuitenkin jatkoin tämän vuoden nelosputkea ihan vahingossa. Tuntuu vähän luvattomalta.


Sain inssiajon aikanaan läpi ensimmäisellä yrittämällä, mutta mukana oli tukku onnea ja inssin maltillinen jarrujalka. Ajon jälkeen istuin ratissa väliaikainen ajokortti kourassani ja olin pettynyt, koska autoilun maailma oli auennut puoliksi luntilla. Tänään palasin samoihin fiiliksiin istuessani opiskelijaruokalassa ihmettelemässä tentin tuloksia. Nelonen ja 9/10 pistettä esseestä?! Kuka ne tentit oikein on tarkistanut? Räpellykseni ei kerta kaikkiaan voinut olla nelosen arvoinen. Nelonen on kovien muijien ja jätkien numero, ja minä en tuossa tentissä ollut hurjan kova muija. Hetken pohdin mahdollisuutta, että olin unohtanut oma opiskelijanumeroni ja katsellut jonkun muun tuloksia ominani tai opettajan inhimillistä virhettä, mutta sitten päätin hellittää jurnuttamisen. Se meni läpi. Sitähän minä toivoin. Se on hyvä. Se riittää.


Lohduttavaa liian hyvän tenttituloksen (jestas mikä ruikutuksenaihe) harmittelussa on anteeksiantava aika. Neljä vuotta ajokortin saamisesta voin sanoa korttini ansainneeni, joten viimeistään neljän vuoden päästä paton nelonen on kovan muijan oikeutettu arvosana.


Onneksi sitä ennen voin kuitenkin juhlia aurinkoista perjantaita ja läpipääsyä, koska sen tiedän joka tapauksessa ansainneeni tässä ja nyt. Ihanaa perjantaita kaikki!

torstai 12. maaliskuuta 2015

Kaksi asiaa

Elämässä on kaksi asiaa, jotka pitäisi muistaa aina, kun opiskelija-asunnon seinät alkavat kaatua päälle. Mene ulos tai siivoa. Niin yksinkertaista, että se on liian yksinkertaista. Vähän kuten laihduttaminen. Kuluta enemmän kuin syöt. Maailman simppelein ohje, mutta silti meillä on valtava määrä ylipainoisia ihmisiä, jotka eivät kovasti yrityksestä huolimatta onnistu laihtumaan. Yksinkertaisuus on meille liian vaikeaa.

Minä olen tällä viikolla ottanut seiniltä osumaa jotenkin erityisen paljon. Kaikki on periaatteessa täydellisesti, mutta silti valkoiset betonit horjuvat niskaan. Eikä tämä todellakaan ole mikään masennuspostaus, koska maaliskuinen elämä hymyilyttää minua pääsääntöisesti ihan yhtä paljon kuin helmi helmikuukin, mutta jotakin hankalaa tässä viikossa on ollut.


Koulussa farmakologian kurssi on lähtenyt vähän laahaten käyntiin, koska puhtaan lääkemolekyylihäkkyröinnin lisäksi kurssiin kuuluu terveyden edistämisen osuus, jossa pohditaan lääkärin ja potilaan vuorovaikutusta, toimivaa terveysneuvontaa ja tehdään ryhmätyö noin muuan muassa ainakin. Asiat tuntuvat todella epäeksakteilta nippelinappulatieto-paton jälkeen ja koko ajan vain odottaa hetkeä, jolloin koko kauheus levahtaa käsiin. Tässä kellutaan nyt ikäänkuin välitilassa, koska kurssi ei ole vielä täydellä rytinällä lähtenyt käyntiin, mutta ei tätä oikein rennostikaan voi ottaa, koska itseopiskella pystyisi aina ja kaikkea. Ja tietysti meillä rullaa taustalla myös kolmen nopan biostatistiikan kurssi, joka odottaisi mielenkiinnon heräämistä..

Jottei koulun osalta päästäisi liian helpolla, takaraivossa kaivelee koko ajan myös mahdollinen edessä vaaniva paton uusinta. Tulosten pitäisi tulla viimeistään huomenna ja päivä päivältä tämän viikon mittaan ahdistus on kasvanut. Tuntuu ylitsepääsemättömän inhottavalta ajatukselta palata paton pariin sillä fiiliksellä, että niskassa huohottaa hylätty suoritus, joka on pakko saada käännettyä hyväksytyksi ja samalla kyetä hoitamaan vielä farmiksenkin kurssi. Minulla on itse asiassa viimeiset pari viikkoa tainnut olla joku todella tehokas defenssi käytössä, koska vasta nyt tässä kirjoittaessa kauhu todella alkaa konkretisoitua. Saatan ihan oikeasti joutua tenttimään paton uudestaan.

Ulkona on paistanut aurinko lähes koko viikon, mikä on ehkä parhaista parhainta hetkeen, mutta samalla ulkona hehkuva valo syyllistää sisällä olemisesta. Säteitä ei saisi tuhlata vaan jokainen hetki pitäisi viettää ulkoilmassa, koska tässä vaiheessa vuoden kiertoa auringonvalo on vielä katoava luonnonvara. Nytkin hukkaan sekunteja istumalla koneen ääressä. Samoin hukkaan, jos katson telkkaria. Jos makaan sohvalla kuuntelemassa radiota. Jos luen blogeja. Jos nukun päiväunet. Jos plärään aivottomasti Iltasanomien ihmissuhdeuutisia. Jos teen ylipäätään jotain muuta kuin liikun, ulkoilen, siivoan, opiskelen tai olen sosiaalinen.

Tuohon tämän viikon hankaluus onkin oikeastaan perustunut. Minulla on ollut liikaa aikaa, josta tuntea syyllisyyttä ja liikaa asioita, joiden takia syyllistyä, koska se mitä olen saanut aikaan ei riitä minulle kuitenkaan, ja se mitä pitäisi saada aikaan ei huvita minua kuitenkaan. En tällä viikolla ole ollut se versio itsestäni, joka haluaisin, ja se turhauttaa, koska syypää olen yksin minä itse. Toivottavasti joku ymmärtää, mitä haen, vaikka olen melko solmussa jo itsekin tekstiäni lukiessa.

Jos noissa hetkissä kuitenkin vain muistaisi, että mene ulos tai siivoa, niin yhtäkkiä turhaltakin tuntuneella päivällä olisi merkitys. Tai jos ei, niin siistissä kodissa olisi ainakin kivempi turhautua omaan saamattomuuteensa ja raikasta ilmaa hengittäneillä keuhkoilla mukavampi huokailla.




















































Huoh.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Paton pituinen se

Elän toivossa, että otsikko todella pitää kutinsa, koska 1,5 viikkoa sitten olleen paton lopputentin tulokset eivät ole vielä tulleet. On erittäin mahdollista, että paton pänttääminen jatkuu vielä, koska tentti oli noh... haastava. Erään kurssilaisen viisaita tentin jälkeisiä sanoja lainaten: elämä jatkuu, mutta niin saattaa jatkua patokin. Onneksi koko kurssi taitaa olla samassa veneessä, koska kaikki ovat hiukan hermostuneita tuloksista.

Jotakin on jäänyt kuitenkin lopullisesti taakse ja historiaan. Kurssimme pisti nimittäin uusiksi vanhat kakkosvuotelaisten IFA:n bileet muuttamalla ne Paton bileiksi. Joka vuosikurssi järjestää siis joka vuosi yhdet tietyn kurssin tai tapahtuman yhteyteen vakiintuneet kurssibileet; ykkösellä EB:t, kakkosella pato, kolmosella hautajaiset, nelosella kirra jne.

Tänä vuonna järkättiin ihkaekat paton bileet teemalla My Little Pony.



Minä olen itse vasta pikkuhiljaa alkanut lämmetä erilaisille teemabileille. Aikaisemmin minua vaivasi niihin liittyvä järkkäämisen hankaluus ja touhuun tuhlautuva turha raha, mutta viimeisen neljän kuukauden sisään olen juhlinut jo kaksissa teemabileissä uskottavalla asustuksella eikä kumpiinkaan juhliin ole kulunut noin 12 euroa enempää, joten ehkä vaikeus-kalleus -ajatus on hylättävä. Lisäksi olen kumpanakin kertana nauttinut asujen metsästyksestä, joten voi kai sanoa minun vaihtaneen pukeutumisbileleiriä. Parempi puvulla kuin ilman.



Paton bileitä varten kävimme tyttöporukalla Jätti-Rätissä shoppailemassa tylliä, aluskankaita ja kuminauhaa jo hyvissä ajoin, ja minuun tarttui sellainen innostuksen puuska, että puskin oman asuni kuntoon jo pari viikkoa ennen juhlia. En ole pitkään aikaan kokenut tuollaista flow-tilaa, joka ponipuvun (Uskomattoman hauska sana muuten. Kannattaa hokea monta kertaa nopeasti peräkkäin.) ompelussa iski. Liimauduin keittiön pöydän ja ompelukoneen ääreen ensimmäisenä päivänä viideksi ja seuraavana päivänä vielä kolmeksi tunniksi, eikä aika tuntunut miltään. Hameeseen ei ollut mitään valmista kaavaa eikä selkeää ajatustakaan, vaan työtä sai säveltää eteenpäin puhtaasti oman fiiliksen ja hameen ulkonäön perusteella. Muutamat ongelmat täytyi ratkaista vaihtoehtoisen suunnitelman kautta eikä ompelujälki varmasti ole ammattilaistasoa, mutta en voi kieltää olleeni tyytyväinen. Minä sain kuin sainkin sateenkaariponihameen aikaan. Ihan itse!

Itse bileet olivat kivat hattarakoneineen ja vaahtokarkkeineen, mutta parasta minusta olivat silti taas etkot. Etkoihin liittyy ihmeellistä taikaa, koska illan siinä vaiheessa kaikki on vielä edessä ja kaikki on vielä mahdollista, aikaa riittää ja juomia saa sirppiä rennosti jutellen. Ponietkoilussa ehdotonta plussaa oli myös melkein kymmenen naisen hätäinen edestakaisin juoksenteleminen, kun irtoripsi ei kestä paikallaan, hameesta törröttää lanka, meikit täytyisi laittaa ja hiukset pitäisi saada ponimaisesti letille :D En oikeastaan keksi tyttömäisempiä etkoja näin nopeasti asiaa miettien.






Ja voi sitä panostuksen määrää! Meillä oli jokaisella valittuna oma My Little Pony, jonka mukaisesti tyllihame oli ommeltu ja muut asusteet valittu. Lisäsäväyksen toivat tietysti vielä astetta räväkämmät meikit, irtoripset, ponikorvat ja jokaisen ponin oma tunnus käsivarressa. 


Ponitytöt <3