maanantai 23. maaliskuuta 2015

Ai tätäkö on se motivaatio?!

Olen kauhea jännittäjä, mitä tulee tilanteisiin, joissa paikalla olen minä ja muita ihmisiä, ja minun täytyisi osata suorittaa jotakin näiden ihmisten edessä. En osaa noissa tilanteissa olla aidon epävarma ja toisaalta tunnen oloni vaivaantuneeksi, koska koko ajan täytyy ponnistella ollakseen maksimaalisen taitava. Näin siis yleensä, mutta ei viime lauantaina, vaikka tietysti minä etukäteen jännitin. Mitäpä oman kurssin kesken suoritettu kliinisten taitojen kertauskurssi ilman pientä jännäystä olisi...

Olen tahkonnut lääkistä tällä hetkellä 93 opintopisteen edestä ja 17,5 kuukauden ajan. Lähinnä preklinikka on tietysti ollut kirjojen, luentojen ja diaesitysten suossa rämpimistä, mutta ilmeisesti yli puoleentoista vuoteen on mahtunut jotain kliinistäkin, koska nyt edellisenä ja tulevana viikonloppuna meille järkätään vanhempien opiskelijoiden toimesta kolmen tunnin rastikierros, jossa pääsemme reenaamaan jo opittuja käytännön taitoja. Minä olin kierroksella siis viime lauantaina yhdestä neljään ja voin valehtelematta sanoa ajan lentäneen kuin siivilä. Oikeastaan uskomatonta, miten kolme tuntia saa kadotettua noin vain kuitenkin periaatteessa opiskellessa. Eikä vain periaatteessa, koska opiskelua se oli.


Rasteja oli kierroksella kuusi ja jokaiseen aiheeseen oli varattu aikaa joustavat 25 minuuttia. Jos joku asia oli vielä kesken ajan loppuessa, sen sai rauhassa viedä loppuun ennen eteenpäin siirtymistä. Rennosta aikataulutuksesta ja sujuvasta organisoinnista päästään mutkan kautta yhteen kurssin loistavuuden kannalta tärkeimpään tekijään: kiersimme rasteja pareittain. Pareittain!! Ympärillä ei yhtäkkiä pyörinytkään kymmentä yhtä hölmistyneenä seisoskelevaa kurssikaveria, joista puolen keskittyminen seikkailee aivan muissa maailmoissa (Enkä nyt todellakaan väitä olevani parempi. Minä kuuluun varmasi tuohon lorvijapuoliskoon.) vaan 25 minuuttia aiheen ympärillä oli vain minä, parini ja opettaja. Se oli uskomatonta, koska tilanteissa ei ollut normaalia ryhmäjännitettä, levottomuutta ja pelkoa nolata itsensä typerillä kysymyksillä, vaan aivan kaikkea uskalsi kysyä ja olla rehellisesti epävarma tai toisaalta varma, jos niin pääsi käymään, että jotain tiesi. Ja kyllä, minua jännittää välillä kysellä asioita ison älykkään ryhmän keskellä, joten minulle lauantain kierros oli lottovoitto.

Parhautta minikurssissa olivat myös opettajat, jotka olivat siis vanhempia lääkisläisiä, jotka valinnaisopintoinaan suunnittelivat ja järkkäsivät kurssin meille junnuille. On aivan eri asia tuskailla EKG:n tulkintaa tai sydämen auskultaatiota henkilön kanssa, joka muistaa ja tietää, miten hankalaa se alussa on, eikä vedä diagnoosia suoraan takaraivostaan 30 vuoden kokemuksella. Vertaisopettajan edessä on minusta helpompi olla tyhmä ja toisaalta innostua oppimaan. Jos muutkin osaavat, niin minäkin pystyn, opin ja haluan oppia! Kaiken psykologisen voittonsa lisäksi meidän lauantain opettajat olivat kaikki valtavan taitavia, koska kaikkiin meidän hölmöihin kysymyksiin osattiin vastata ja selittää asia vielä auki vakuuttavasti.


Nyt olen kerrannut, kuinka tutkitaan potilaan aivohermostatus, tutkitaan polvi, auskultoidaan sydän ja keuhkot, otetaan ja tulkitaan EKG, mitataan verenpaine manuaalisesti ja elvytetään.

Nyt olen myös hurjan innostunut oppimaan, kuinka tutkitaan potilaan aivohermostatus, tutkitaan polvi, auskultoidaan sydän ja keuhkot, otetaan ja tulkitaan EKG, mitataan verenpaine manuaalisesti ja elvytetään, koska eihän tuo neljä tuntia riittänyt tällä intomäärällä vielä mihinkään!

2 kommenttia:

  1. Olipa hyvä postaus! Itse olen aivan samanlainen jännittäjä...varsinkin sosiaalisissa tilanteissa. :/
    Käythän kommentoimassa/vilkaisemassa blogiani? :)
    ---> http://mybeatywonderland.blogspot.com

    VastaaPoista