tiistai 3. maaliskuuta 2015

Hoitoon menemisen vaikeus

Nyt on dramaattinen otsikko. Säikähdin oikein itsekin, mutta lyhyen pohdinnan jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että otsikko on täsmälleen oikea. Minusta ei ole vaikeaa mennä erityisesti lääkärille vaan minusta on vaikeaa hakeutua yleisesti terveydenhoitoon. Olen myös oppinut, että sanojensa asettaminen oikein lääkäreistä, sairaahoitajista ja lähihoitajista puhuttaessa on erityisen tärkeää.

Minulla on pitkä tie raivattavana ennen lisensiaatin papereita, mutta pitkä on tie myös potilaan roolin haltuun ottamisessa. Minä kun en halua olla vaivaksi, en tuhlata kenenkään aikaan, toimia väärin, soittaa huonoon aikaan tai toimia mitenkään mallipotilaan käytöskaavan vastaisesti. (Mieluiten, jos voisin vain kadota ilmaan heti minkään oireen ilmetessä.) Silti haluan luonnollisesti päästä hoitoon, kun minulla on oikea vaiva, joka vaatii apua. Ongelma vain on, että diagnoositaitoni ovat vielä hiukan vaillinaiset, joten tietääkseni, onko mieltäni vaivaava oire oikeasti jotakin, minun olisi mentävä tapamaan hoitajaa tai lääkäriä, jolloin on aina olemassa riski, että tuhlaankin vain heidän aikaansa. Ainiin paitsi, että minua huolestuttavien oireiden syyn selvittäminen olikin lähtökohtaisesti heidän työtään eikä heidän aikansa tuhlaamista.


Olen aina hölmistyneenä kuunnellut sukulaisten kahvipöytäkeskusteluissa latelemia oirelistoja, jotka he päättävät lauseeseen no en minä nyt sinne lääkäriin, kun eihän tässä nyt silleen mittään oo ollu. Joo eihän tässä mitään muuta, kun vähän verta ulosteessa ja kauhea paha olo kokoajan, unohtamatta tietysti sitä päänsärkyä ja pyörrytystä aina aamuisin. Ei tuollaisen takia lääkäriä varmaan kannata vaivata. Olen pieni pää täynnä kysymymerkkejä yrittänyt ymmärtää vanhempien ihmisten ajatuksenjuoksua. Miksi on niin vaikeaa mennä lääkäriin, jos on vaivaa?

Paton kurssin aikana esiin nousi pelko ja huolen vältteleminen. Tunnen, että rinnassani on outo patti, mutta en halua mennä näyttämään sitä, koska se voi olla syöpä. Tieto lisää tuskaa, mutta on mahdollisesti ainoa reitti ulos tilanteesta. Tai tietysti, jos tarpeeksi kauan odottaa, rinnan patti saattaa päättää tarinansa ihan itse...  En aikaisemmin voinut ymmärtää tuota kieltämistä. Jos joku oire on, siihen pitää selvittää syy, ja piste. Nykyään ymmärrän paremmin, mutta ihmettelen silti. Kuinka pelon ja epävarmuuden kanssa kykenee elämään yhtään sen täydemmin kuin, sen suurimman kauhun, syöpädignoosinkaan kanssa? Minä ainakin olen sellainen huolenkantaja, että pienikin murhe tuntuu koko ajan ennen selvittämistään raskaana tunteena rinnassa, mikä on muuten hassua. Miten tunne voikaan ruumiillistua niin selkeästi rintakehän ja sydämen raskaudeksi?


Omalla kohdalla suurin vaikeus hoitoon hakeutumisessa on kuitenkin pelko kärpäsen tekemisestä härkäseksi. Pelkään meneväni esittelemaan turhaa oiretta ja tuhlaavani siten vain kiireisten terveydenhuollon ammattilaisten aikaa, vaikka minun auttamiseni kuinka heidän työtänsä olisikin. On siivoojankin työ siivota, mutta ei silti ole oikein heitellä paperituppoja tahallaan lattialle. Yleensä vatvon ja vatvon oirettani, annan sille aikaa poistua luonnollisesti, googlaan, luen keskustelupalstoja ja lopulta pitkän sisäisen tsemppipuheen jälkeen uskaltaudun soittamaan eteenpäin.

Tänään otin yhtä pitkään vaivannutta oiretta niskalenkkiotteella kiinni ja marssin YTHS:n toimistoon. Paton kurssi oli muuten hurjan tehokas motivaattori selvittää tällaisia mieltä vaivaneita juttuja, koska välillä tuntui, että oli oire mikä tahansa, diagnoosi oli syöpä. Tai jos ei pelon kautta, niin uteliaisuuden kautta nyt ainakin. Minä haluan tietää. Vaikka tilanne ei lopulta aivan mallipotilaskäsikirjan mukaan mennytkään, kauan pienesti vaivannut oire on nyt laitettu selvitykseen ja pieni aamukävelykin suoritettu, joten pieni töpeksiminen hoitoonhakeutumisen kanssa ei tainnut sittenkään olla maailmanloppu.

4 kommenttia:

  1. Todella hyviä ajatuksia tärkeästä aiheesta. Mun on pakko myöntää et mulla on kandina tosi korkea kynnys mennä lääkäriin, varsinkin jos oireet on yhtään epämääräisiä, kuten oireet yleensä ovat! Ei auta, vaikka alan kurssi on käytynä. Toisaalta jos mun vastaanotolle tulisi potilas vastaavilla oireilla, olisin aika varmasti sitä mieltä että lääkärikäynti on ihan aiheellinen. Siitä, että oot pohtinut näitä asioita on ihan varmasti sulle hyötyä potilastyössä. Ja hyvä et menit lääkäriin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja hyvä kuulla, että muillakin samoja hankaluuksia :) Oon yrittäny itekin miettiä just tota, että jos joku tulis mun vastaanotolle näiden/joidenkin melko pienten oireiden kanssa niin miettisinkö muka, että huh onpas luulotautinen ihminen. Oon tullut lopputulokseen, että en todellakaan miettisi vaan sitten tutkittas ja ihmeteltäs, että mikäs on taustalla. Eli kyl pitäs vaan omasta päästä saada avattua toi en mä nyt viiti -lukko.

      Poista
  2. Täällä ihan sama ongelma... Ei viitsisi mennä lääkäriin. ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin. Ja sit kun miettii sitä kautta, että jos joku tulis mun vastaanotolle joillakin oireilla niin en mä ketään turhaan tulleeks leimais. Jos joku asia vaivaa, se pitäs vaan selvittää sit. Oliskin niin helppoa :D

      Poista