torstai 12. maaliskuuta 2015

Kaksi asiaa

Elämässä on kaksi asiaa, jotka pitäisi muistaa aina, kun opiskelija-asunnon seinät alkavat kaatua päälle. Mene ulos tai siivoa. Niin yksinkertaista, että se on liian yksinkertaista. Vähän kuten laihduttaminen. Kuluta enemmän kuin syöt. Maailman simppelein ohje, mutta silti meillä on valtava määrä ylipainoisia ihmisiä, jotka eivät kovasti yrityksestä huolimatta onnistu laihtumaan. Yksinkertaisuus on meille liian vaikeaa.

Minä olen tällä viikolla ottanut seiniltä osumaa jotenkin erityisen paljon. Kaikki on periaatteessa täydellisesti, mutta silti valkoiset betonit horjuvat niskaan. Eikä tämä todellakaan ole mikään masennuspostaus, koska maaliskuinen elämä hymyilyttää minua pääsääntöisesti ihan yhtä paljon kuin helmi helmikuukin, mutta jotakin hankalaa tässä viikossa on ollut.


Koulussa farmakologian kurssi on lähtenyt vähän laahaten käyntiin, koska puhtaan lääkemolekyylihäkkyröinnin lisäksi kurssiin kuuluu terveyden edistämisen osuus, jossa pohditaan lääkärin ja potilaan vuorovaikutusta, toimivaa terveysneuvontaa ja tehdään ryhmätyö noin muuan muassa ainakin. Asiat tuntuvat todella epäeksakteilta nippelinappulatieto-paton jälkeen ja koko ajan vain odottaa hetkeä, jolloin koko kauheus levahtaa käsiin. Tässä kellutaan nyt ikäänkuin välitilassa, koska kurssi ei ole vielä täydellä rytinällä lähtenyt käyntiin, mutta ei tätä oikein rennostikaan voi ottaa, koska itseopiskella pystyisi aina ja kaikkea. Ja tietysti meillä rullaa taustalla myös kolmen nopan biostatistiikan kurssi, joka odottaisi mielenkiinnon heräämistä..

Jottei koulun osalta päästäisi liian helpolla, takaraivossa kaivelee koko ajan myös mahdollinen edessä vaaniva paton uusinta. Tulosten pitäisi tulla viimeistään huomenna ja päivä päivältä tämän viikon mittaan ahdistus on kasvanut. Tuntuu ylitsepääsemättömän inhottavalta ajatukselta palata paton pariin sillä fiiliksellä, että niskassa huohottaa hylätty suoritus, joka on pakko saada käännettyä hyväksytyksi ja samalla kyetä hoitamaan vielä farmiksenkin kurssi. Minulla on itse asiassa viimeiset pari viikkoa tainnut olla joku todella tehokas defenssi käytössä, koska vasta nyt tässä kirjoittaessa kauhu todella alkaa konkretisoitua. Saatan ihan oikeasti joutua tenttimään paton uudestaan.

Ulkona on paistanut aurinko lähes koko viikon, mikä on ehkä parhaista parhainta hetkeen, mutta samalla ulkona hehkuva valo syyllistää sisällä olemisesta. Säteitä ei saisi tuhlata vaan jokainen hetki pitäisi viettää ulkoilmassa, koska tässä vaiheessa vuoden kiertoa auringonvalo on vielä katoava luonnonvara. Nytkin hukkaan sekunteja istumalla koneen ääressä. Samoin hukkaan, jos katson telkkaria. Jos makaan sohvalla kuuntelemassa radiota. Jos luen blogeja. Jos nukun päiväunet. Jos plärään aivottomasti Iltasanomien ihmissuhdeuutisia. Jos teen ylipäätään jotain muuta kuin liikun, ulkoilen, siivoan, opiskelen tai olen sosiaalinen.

Tuohon tämän viikon hankaluus onkin oikeastaan perustunut. Minulla on ollut liikaa aikaa, josta tuntea syyllisyyttä ja liikaa asioita, joiden takia syyllistyä, koska se mitä olen saanut aikaan ei riitä minulle kuitenkaan, ja se mitä pitäisi saada aikaan ei huvita minua kuitenkaan. En tällä viikolla ole ollut se versio itsestäni, joka haluaisin, ja se turhauttaa, koska syypää olen yksin minä itse. Toivottavasti joku ymmärtää, mitä haen, vaikka olen melko solmussa jo itsekin tekstiäni lukiessa.

Jos noissa hetkissä kuitenkin vain muistaisi, että mene ulos tai siivoa, niin yhtäkkiä turhaltakin tuntuneella päivällä olisi merkitys. Tai jos ei, niin siistissä kodissa olisi ainakin kivempi turhautua omaan saamattomuuteensa ja raikasta ilmaa hengittäneillä keuhkoilla mukavampi huokailla.




















































Huoh.

2 kommenttia:

  1. Ihan paras ohje tuo "mene ulos tai siivoa", allekirjoitan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä, kun vaan muistas ja tottelis sitä aina, kun tuntuu hankalalta :D

      Poista