lauantai 28. maaliskuuta 2015

Pieni pala demokratiaa

Kirjoitukseen inspaavana voimana tämä Kiljuvan pikkunälän postaus.

Ensi kuussa on edessä neljännet vaalit, joissa olen oikeutettu piiloutumaan vaalikoppiin ja huutamaan ääneen oman mielipiteeni rakkaan demokratiamme suunnasta. Olen käyttänyt äänioikeuttani ahkerasti. Heti täysi-ikäistyttyäni sain äänestää vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, sen jälkeen ohjelmassa olivat vuoden 2012 kiihkeät presidentinvaalit, ensimmäiset kunnallisvaalit Turussa myöhemmin vuonna 2012 ja tuoreimpana europarlamenttivaalit viime vuonna. Olen itse asiassa tainnut äänestää kaikissa valtion minulle sallimissa vaaleissa. Oma juttunsa olisi tietysti vielä kirkollisvaalit, mutta mykkänä kirkon jäsenenä en ole jaksanut kiinnostua politiikan tuosta tasosta.

100%:n äänestysaktiivisuuteni ei ole sattumaa vaan tarkkaan harkittua vaikuttamista. Minä todella haluan äänestää aina, kun minulle vain suodaan mahdollisuus. Lapsuudenkodin asenteella ja erityisesti äitini korostamalla periaatteella, että jokaisella on velvollisuus äänestää yhteisistä asioista päätettäessä, on varmasti ollut iso vaikutus omiinkin asenteisiini, mutta iso rooli on myös äänioikeudella ns. statussymbolina. Ehkä noloa, mutta minusta tuntuu todella aikuiselta marssia tiskin kautta koppiin kirjaamaan huolella ylös ehdokkaani numero. Vaikka minulla ei olisi yhtäkään poliittisesti latautunutta ajatusta päässäni, olen silti osa kiihkeintä demokratian ydintä ihan vain äänestämällä jotakuta, jonka ajatukset tuntuvat mielestäni järkeenkäyviltä. Joka kerta äänestettyäni olen ylpeä itsestäni hilatessani passiiviseksi leimatun ikäryhmäni äänestysprosenttia edes promillen miljoonasosan ylöspäin. Koska onhan se nyt tyhmää. Olla äänestämättä.

Meille jokaiselle on opetettu suomalaisen yhteiskunnan politiikan perusta kiitos yhdeksänvuotisen peruskoulun ja yh-tuntien. Kaikkien kuuluisi tietää, mitä eduskunta tekee, mitä tekee hallitus, mikä on niiden keskinäinen suhde ja miksi meillä on presidentti. Elän toivossa, että enemmistö nuorista tietääkin peruspalikoiden järjestyksen, mutta nippelinappuloinnin kohdalla joudun itsekin nostamaan kädet pystyyn. En minä osaa vastata vaalikoneiden talouspoliittisiin kysymyksiin tai antaa omaa ratkaisua sote-uudistukseen. Tietämättömyydestä se tuska vasta alkaakin.

Olen innokas äänestäjä, mutta toivoton politiikantekijä. Minulla on vakavia ongelmia kiinnostua monimutkaisista kuvauksista Suomen elinkeinorakenteen kallistumasta tai maahanmuuttopolitiikan pohtimisesta. Toisaalta olen kuitenkin sen verran sivistynyt ihminen, että tuntuu moukkamaiselta äänestää vain äänestämisen ilosta. Kai sillä numeron valitsemisella pitäisi joku ajatus olla tukenaan? Ja onhan minulla ajatuksia. Ongelma vain on, että en hahmota omin ajatusteni, ehdokkaan ajatusten ja todellisten realiteettien suhdetta, koska voe tokkiinsa minä haluaisin enemmän rahaa sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä koulutukseen, mutta tajuan myös, että rahaa ei taiota tyhjästä edes Suomen valtionjohdossa. Jostain täytyy aina säästää ja kaikella on aina kääntöpuolensa. Jos tehdään näin, käy näin, mutta myös näin. Kun tähän ja ehdokkaiden ääniä kalasteleviin vaalilupauksiin yhdistetään taipumukseni kallistua helposti uskottavasti perustellun mielipiteen puolelle, alan olla solmussa, koska kaikki esittelevät kantansa taidolla ja toisen ajatukset lyttyyn läntäten. Kuka täällä lopulta on oikeassa ja mikä minä olen sen päättämään?

Minulla on kaksi johtavaa äänestyskäyttäytymistäni ohjailevaa teemaa. Haluan äänestää naista ja nuorta naista. Ikää saisi olla korkeintaan himpun yli 30 ja taustalla olisi mielellään jokin korkeakoulututkinto. Olisi parhautta olla selkeästi johonkin poliittiseen suuntaan kallellaan, mutta kun en ole, ja siksi olen seilannut ainakin kolmen eri puolueen riveissä aikaisemmissa vaaleissa. Toisaalta olen myös esteetikko ja realisti. En halua antaa ääntäni puolueelle, jonka panostus vaalityöhön on hirvittävää, enkä ehdokkaalle, jolla ei kertakaikkiaan ole toivoa menestyä. Tyhmää ja julmaa ehkä, mutta minun ääneni on minun ääneni ja sen taustalla on aina kuitenkin ajatus, koska en ikimaailmassa luopuisi äänestäni täysin sokeasti.


Lohduttavaa äänestämisessä on, että aina tulee uusi mahdollisuus. Kun yhtenä vuotena antaa äänensä jollekin aivan väärälle tyypille, neljän vuoden päästä miettii asiaa taas hiukan tarkemmin. Eikä se taida olla edes niin vakavaa. Tärkeintä olisi äänestää edes jotakuta, jonka kanssa ajatukset tuntuvat synkkaavan, vaikka jokaista vaalilupausta ei tyrkyllä olevilla resursseilla olisikaan mahdollista toteuttaa. Koska klisee on totta. Jos ei edes yritä vaikuttaa, ei ole oikeutta vikistäkään, kun kaikki menee pieleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti