perjantai 27. maaliskuuta 2015

Syvä, syvempi, syvärit

Tiedättekö sen tunteen, kun on täysin pihalla jostakin? Tilanteen, jossa heiluu tavallaan tyhjyydessä ja yrittää napsia tiedonmurusen tuolta ja oivalluksen sieltä, että pikkuhiljaa pääsisi kärryille. Kun tietää työn alla olevasta projektista suurin piirtein vain nimen, mutta samalla tietää, että muuta keinoa päästä syvempään ymmärrykseen ei ole kuin aloittaa tyhjässä leijumisesta. Projektia on vaan pakko puskea eteenpäin. Alkuun sokkona, mutta etenevissä määrin myös ajattelutoimintaan kykenevänä tekijänä. Katos, mehän puhutaan ihan mun syväreistä! Puhutaan myös minusta opettelemassa Munchkin-korttipeliä toissaviikolla....

Olen syväreiden roolista lääketieteen lisensiaatin tutkinnossa puhunut jo aiemmin, joten nippeli-infot voi käydä kurkkaamassa täältä, mutta tiivistetään syvärit lyhyesti lääkiksen kandiksi/graduksi, joita täällä ei perinteisinä muotoinaan tehdä. Syventävät opinnot ovat minusta aikamoinen mörkö, jolla pelottelu aloitetaan jo lääkiksen ekojen johdantoviikkojen aikana. Tehkää äkkiä pois alta. Aloittakaa äkkiä. Kyselkää rohkeasti. Yleensä syvärit eivät meille aiheesta puhuneiden opettajien ja opojen mukaan putoa puusta eteen eivätkä tule edes hakemaan kotoa, mutta minun kohdallani kävi juuri noin. Ovikello vain korvautui puhelimen kilahduksella, kun kaverini pyysi minua parikseen hänelle tarjottuun projektiin. Muutuin kolmen whatsappviestin aikana teen syvärit varmaan paniikissa kutosvuonna -tytöstä kakkosen syksy menossa ja mulla on syväriaihe -naiseksi.


Meillä on nyt kolme tai neljä tapaamista meidän ohjaajan kanssa takana ja ekaa kertaa kädessä tuntuu olevan jotakin konkreetista, jossa rueta tarpomaan ja hakemaan suuntaa tälle projektille. Ekat tapaamiset viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa meillä meni edessä olevan työn raakaselitykseen ja vaihtoehtojen tutkiskeluun. Saimme tavallaan ilman (tai tyhjiön), jossa aloittaa leijumisen, mutta leijumme kaasuseoksessamme vielä hyvin kysymysmerkin muotoisina. Mitä tehdään? Millon tehdään? Mitä tämä oikeesti vaatii? Selviänkö minä tästä? Mistä tämä kuvio alkaa? Hienoltahan tuo raakaversiokin tietysti kuulosti. Teemme parini kanssa systemaattisen meta-analyysin lapsen aivojen rakenteellisesa kehityksestä suuntauksena lapsen kielellinen kehitys. WOU. Kui hienolta kuulostaakaan! Harmi vain, että mitään muuta en osannutkaan aiheestani sanoa.

Tänään ohjaajamme kuitenkin alkoi tosissaan heitellä avaruusromua tyhjiöömme ja tiedonmurujen jahti pääsee alkamaan. Saimme syväreiden aiheeseen ja työskentelytapaan johdattelevan neljän viikon treeniohjelman, jossa jokaisella viikolle on aikataulutettu tietty vaihe. Reeniputken huipennuksena oksennamme kuukauden päästä ulos kevyesti vertaisarvioidut tiivistelmät kolmesta tieteellisestä artikkelista ja olemme saaneet aivomme viritettyä oikeaan suuntaan todellisen työnteon kannalta.

Olo on jännä. Vähän kuin vuoristoradassa alkaisi pitkän tasannekohdan jälkeen näkyä edessä odottava lasku. Ei voi tietää, mitä edessä on, kyydistä ei voi hypätä eikä junaa voi enää pysäyttää, mutta toisaalta ei kyydistä haluakaan pois. Pakko vaan syöksyä ja toivoa, että lopussa tuntuu yhtä hyvältä kuin vuoristoradankin jälkeen. Ehkä tästä ympärillä häilyvästä materiasta saa lopulta rakennettua ihkaoikean avaruussukkulan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti