keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Pääsykoebileet?

Kukaan ei saa nyt panikoitua, mutta pääsykoepäivä on niin lähellä, että kokeen jälkeisten bileiden tapahtuma on luotu Facebookissa. Rauha maassa, koska aikaa on vielä tasan kolme viikkoa eikä jäätävää paniikkia ole vielä syytä lietsoa, mutta kunhan ajattelin keskustelua herätellä.

Minusta pääsykokeen jälkeisten bileiden formaatti on outo. Miksi haluaisin mennä juhlimaan päivänä, jona olen juuri pilannut tulevaisuuteni seuraavaksi vuodeksi eteenpäin? Siitä hetkestä on bilefiilis kaukana. Ainakin, jos pitäisi juhlia niiden mustissa buranoissaan heiluvien maagisen pääsykoerajan jo ylittäneiden kanssa samalla tanssilattialla. Unohtamatta tietysti samalla tahmalattialla tamppaavia "pääsykoevihollisia", jotka vasta muutama tunti sitten taistelivat minuutteja ja minua vastaan pääsykoesalissa, mutta jotka nyt hymyilevät vapautuneen humaltunutta hymyä onnistumisen huumassa. Minusta ei vain ole siihen. En olisi kestänyt pääsykoepäivänä yhtäkään puolitutun känniavautumista onnistumisen ilosta kokeessa tai lumoavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta jo opiskelevien kanssa, koska sisälläni tiesin sen jäävän minun kohdallani jälleen vain unelmaksi. He onnistuivat, minä epäonnistuin tänäkin vuonna.

Kaikki kolme pääsykoekertaani olivat erilaisia. Ekana vuonna nakuttelin kepillä jäätä Tampereella ja poistuin salista hymyillen, koska toivoa ei alunperinkään ollut. Toisena vuonna epäonnistuminen sattui ja kovaa. Itkin jo viimeisten koeminuuttien aikana ja vaati valtavaa itsehillintää selvitä papereiden palautuksesta ilman totaalista hajoamista säpäleiksi. Liimasin itseni yhteen Tuomikirkon sivuovelle nouseville portaille asti ennen kuin annoin kaiken summaavan itkun tulla. En tiedä, mikä iski lujiten. Epäonnistuminen valtavan luku-urakan päätteeksi, putoaminen pääsin toisella sisään -lokerosta haen kolmatta kertaa lääkikseen -lokeroon vai uusi edessä odottava vuosi epävarmuutta ja pääsykoetuskaa. Kolmannella kerralla poistuin salista rauhallisena ja hymyillen, mutta varmana epäonnistumisesta, koska suoritukseni oli ollut yksi räpellys. Aurinko kuitenkin paistoi ja olo oli ihan jees eikä minua ainakaan itkettänyt. Tietysti pettymys lopulta iski ja pari päivää myöhemmin itkin vasten Jarkon rintaa, kuinka en jaksa enää uutta lukukevättä ja miksi minä aina epäonnistun.

Kaikilla keväillä on kuitenkin jotain yhteistä. Ne pääsykoesalien ovien edessä pomppivat ylipirteät tuutorit, jotka huudattavat kaiuttimistaan lääkispropagandabiisejä ja tuputtavat mehua ja keksejä lääkiskandidaateille. Ensimmäisenä keväänä join mehua hymyillen ja imin itseeni silmät kiiluen silloin vielä täysin uutta opiskelijamaailmaa. Toisena vuonna halusin lyödä ensimmäistä vastaan tulevaa hymyilevää naamaa ja tunkea mehulasin sinne mistä joku lääkäriksi kelpaava, en siis selkeästikään minä, voi sen kaivaa ulos. Kolmantena vuonna liukenin välinpitämättömän nopeasti, mutta rauhan hengessä, tuutorivallin läpi sivummalle summailemaan fiiliksiä Jarkon kanssa.

1 päivä suuren epäonnistumisen jälkeen v. 2012. Kyllä elämä aina vaan voittaa :)

Omalla kohdalla olen edelleen skeptinen buranatuutoreiden hyöty/haitta -suhteesta pääsykoepäivänä, mutta kai joku suurempi taho on todennut heidän olevan hyödyksi. Ehkä joku ei haluakaan hypätä lähimmän liikkuvan kulkuneuvon alle pääsykokeesta päästyään? Ehkä joku haluaa jututtaa tulevia koulukavereitaan ja juhlia onnistumistaan pääsykokeessa? Hmmmmm, vieras ajatus. Hyvin vieras.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Reilireitti

Nyt, vajaata puoltatoista kuukautta ennen koneen nokan nousua, uskallan esitellä ensimmäisen uskottavan version meidän interrailreitistä. Erilaisia vaihtuvia suunnitelmiahan meillä on ollut jo viimeiset pari vuotta, koska minä rakastan suunnitella asioita, mutta tilanteen pikkuhiljaa konkretisoituessa, mahtavaa ja hurjaa kyllä, kaupungit ovat vaihtaneet paikkaansa ja hakeneet tilaansa suunnitelmassamme ihan tosissaan. Viimeisin iso muutos tehtiin sunnuntaina ja samalla palaset tuntuivat loksahtavan kohdilleen. Tämä reitti tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä.

Rooma-Venetsia-Pula-Ljubjana-Wien-Praha-Berliini-Amsterdam-Pariisi-joku ranskapaikka-Barcelona-Madrid-Malaga

 
            
            Rooma, 3 yötä
            Venetsia, 2 yötä
            Pula/Kroatia, 3 yötä
            Ljubjana, 1 yö
            Wien, 3 yötä
            Praha, 3 yötä
            Berliini, 3 yötä
            Amsterdam, 3 yötä
            Pariisi, 3 yötä
            joku ranskapaikka, 2 yötä
            Barcelona, 3 yötä
            Madrid, 3 yötä
            Malaga, 4 yötä



Alun Rooma ja lopun Malaga ovat reililipun ulkopuolelle jääviä kohteita, joista Roomassa odottaa jo hotelli buukattuna ja Malagaan meidät on toivottanut äärimmäisen tervetulleeksi Jarkon Korean vaihtokaveri. Myös Prahassa meillä on Koreatuttu, jonka vieraiksi olemme menossa.

Mitä ajatuksia heräsi? Olen todella utelias kuulemaan! Jarkon kaverin suunnasta kuultiin meidän ahnehtivan liikaa, mutta minä uskallan, vielä kilometriäkään reilaamattomana tosin, väittää, että me ollaan varattu hyvin aikaa jokaiselle kaupungille, joka meitä todella kiinnostaa, ja nuo monen yön stopit rauhoittavat menoa, vaikka listana reitti aika hurjalle kuulostaakin. Toisaalta tämäkin suunnitelma on vain suunnitelma, eikä meillä ole ajatusta juosta pää kolmantena jalkana sinne tänne ympäri Eurooppaa vain, koska huhtikuussa tekemässämme suunnitelmassa lukee niin. Jos uuvuttaa, niin sitten sävelletään ja levätään jossakin.

https://www.flickr.com/photos/enigmabadger/14934710599/

Muutakin konkreettista on edellisen tilannepäivityksen jälkeen jäänyt haaviin, koska sunnuntaina varasimme Venetsiasta yösijan. Kahden hengen kaksi yötä noin 11 km päässä Venetsian ytimestä maksoi vain 54 euroa. Olen edelleen shokissa, kuinka saatoimme selvitä noin edullisesti. Majoituksemme kuvauksessa tosin lukee asuntovaunu, mutta paikka oli vieraiden puolesta arvosteltu todella hyväksi. Lisäksi ostimme Onnibus-liput Turusta Helsinkiin lähtöä varten. Näiden jälkeen rahaa tällä hetkellä kulunut: 626 euroa.

Äitini vinkkaamana tilasimme myös Kelalta eurooppalaiset sairaanhoitokortit, jotka takaavat perusterveydenhuollon EU-maissa ja Sveitsissä. Kuulemma täydentää perinteistä matkavakuutusta vähemmän akuuttien sairauksien osalta ja on täysin ilmainen, joten miksipä ei. Oikeaa matkavakuutusta kortti ei korvaa, mutta lisäturvaa se tarjoaa.

Henkilökohtaisen valmistautumisen tasolla minä ostin itselleni Tigerista pikkuisen kierrevihkon, josta minulla olisi ajatus tehdä reilivihkoni, joka kulkisi koko matkan ajan mukana. Vihkoon saisi nopeasti talteen pikaisia ajatuksia juuri siitä hetkestä, paikallisten antamia suosituksia tai jopa suurempia matkakertomuksia. Avainsanoina kuitenkin aina lähellä ja matalan kynnyksen merkinnät tässä ja nyt 

Lisää mahtavia legoreissukuvia täällä!

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Seili-musikaali

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Minä olen suurten tarinoiden fani. Pikkutyttönä lego scala -hahmoni (Kuka muistaa?) joutuivat usein taistelemaan hengestään kuvitelluilla metsäretkillä yllättävän onnettomuuden sattuessa ja ratsastamaan tuulispään lailla hakemaan apua hädässä olevalle ystävälleen. Pehmolelunikin kärsivät usein kuolettavista sairauksista, joihin minä etsin leikkiessäni vimmaisesti ratkaisuja. Ei minulla mitään pahoja ajatuksia ollut mielikuvitellessani leluni tiukkoihin tilanteisiin. Minä vain kaipasin suurta draamaa. Isoja tunteita, pelkoa ja rakkautta. Samaa kaipaan edelleen, kun astun mielikuvituksen sävyttämään maailmaan, teatteriin.

 



Halki synkän veen
vene hiljalleen
lipuu saareen syrjäiseen
Halki synkän veen
lipuu hiljalleen
Seiliin soudetaan
Seiliin soudetaan

Jos määränpää edessä häämöttää
Siel' saari on tuomittujen
Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää
kuolemaan heikot soudetaan

-Jenni Vartiainen, Seili-





Musikaali hullusta rakkaudesta. Kolme sanaa mainoksessa ja minä olen myyty. Musikaalit ovat ylipäätään parasta ikinä ja hullu rakkaus yhdistettynä surullisen historian tahrimaan Seili-nimeen lupailee suuria tunteita. Minut ja Seili tehtiin toisillemme. Viime lauantaina me viimein kohtasimme.

100 vuoden takainen Turku, joka suuren sattuman kautta synnyttää rakkauden, jonka on voitettava hulluus ja Seili ennen onnistumistaan. Mutta mitä on hulluus? Tai rakkaus? Kuka saa tuntea ja mitä? Mikä meistä on tehnyt sen, mitä olemme?

Seili on synkkä, muttei täysin lohduton. Itkettävä, mutta vain kauniisti. Kolme kertaa tunsin yksittäiset kyyneleet vasten poskea muistuttamassa, että hei sinulla on tunteita. Pimeässä katsomossa omat kyyneleeni pysyivät kuitenkin vain ja ainoastaan ominani, ja rakensivat yksinomaan minun henkilökohtaista kokemustani esityksestä. Selkäni takana äänekkäästi niiskuttaneen rouvan kyyneleet rakensivat aivan omaa tarinaansa, eikä niillä ollut mitään asiaa minun kokemukseeni. Minun kyyneleeni, minun tarinani. Minun Seilini oli kaunis ja herkkä, tietysti myös pimeä, mutta kuitenkin ehkä kevyempi kuin ajattelin.

Tarinan hulluus ei ollut yhtään niin likaista ja raastavaa, kuin odotin, vaan enemmänkin väärinymmärrettyjen naisten oireilua epäoikeudenmukaisten olosuhteiden edessä. Ja kuka muu luokaan 1900-luvun alun maailmassa enemmän epäoikeudenmukaisuutta kuin miehet? Tämän asetelman suhteen Seili minusta sortui hiukan liialliseen mustavalkoisuuteen, mutta toisaalta juoni heräsi vahvasti eloon näiden rankkojen kohtaloiden kautta. Nainen kerrallaan hulluus sai selityksensä, ja katsoja joutui miettimään, mikä onkaan syy ja mikä seuraus.

Minulle tarinan lumo rakentui vahvasti musiikin ja uskomattoman lavastuksen muodostaman rungon päälle. Pelkkä Logomon lava ei lavastajille riittänyt vaan Seilin maailma herätettiin eloon videotekniikalla, joka toi tarinaa tähän maailmaan aivan eri tavalla kuin klassiset teatterilavasteet. Seili on todella olemassa ja nämä kohtalot olisivat todella voineet olla tosia. Videotekniikan käyttö lisäsi minusta myös esityksen taiteellista arvoa, koska monta kertaa sain pääni sisällä henkäistä, että wou eipä olisi itselle tullut mieleen esittää tätä näin. Toisaalta minä rakastan myös perinteisiä lavasteita, koska teatteriin mennessä suostuu aina kompromissiin resurssien ja mielikuvituksen kanssa. Kaikkea ei tuoda lavalle 100% valmiina, vaan katsoja joutuu, ja saa, itse täydentää lavan todelliseksi maailmaksi näkemiensä vihjeiden perusteella.

Musiikki on oleellinen osa musikaaleja, mutta vasta orkesterin marssiessa lavalle taputusten aikaan, minä ymmärsin, että musiikki oli todellista eikä vain nauhalta soitettua äänitettä, jonka päälle näyttelijät lauloivat. Sanokaa vain tyhmäksi, mutta minä en vain osaa kuulla niitä pieniä inhimillisyyksiä, jotka esimerkiksi Jarkolle olivat paljastaneet livemusiikin heti ensimmäisten kappaleiden aikana. Siispä taputin onnesta soikeana, kun näin oikean bändin nousevan lavalle esityksen päätteeksi. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan... Suurimmat kylmät väreet, joita muuten meni jatkuvana virtana pitkin kehoa, tuotti musiikki, jota oli, ihanaa kyllä, paljon. Kappalevalinnat olivat tätä päivää ja osuivat juoneen niin raastavalla tavalla, että itkuhan tai liikutus ainakin siinä tuli. Tuli myös musikaalien lumo, koska näytelmän, laulun ja tanssin yhdistelmä on parhaimmillaan enemmän kuin yksikään yksinään, ja se on aika paljon. Niiden hetkien takia minä rakastan musikaaleja.

Seili. Tarina hullusta rakkaudesta. Todella hyvä ja äärimmäisen suositeltava kokemus, mutta olisi voinut olla hullumpikin. Jotenkin odotin koko ajan vieläkin ankarampaa Seiliä tai repivämpää hulluutta, joka olisi nostanut tarinaa vielä pykälän uniikimmaksi.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kuopio pala palalta: Opiskelijakaupunginosat

Tästä nyt ei ainakaan pitänyt tulla omaa postaustaan, mutta yhden toiveen, yhden aikaisemman kyselyn ja oman innostuksen myötä, Kuopio käydään nyt todellakin kirjaimellisesti pala palalta läpi. Painotuksena yritän pitää opiskelijan näkökulman asuinalueisiin, koska yhtäkkiä yllättäin Kuopioon (tai mihin tahansa vieraaseen suurkaupunkiin) muuttaminen saattaa vaatia ammattiohjausta. Onneksi hätää ei ole, koska tulevaisuutenne on lähes 20-vuotisen Kuopioammattilaisen käsissä! Seuraavat ajatukset ovat puhtaasti omiin kokemuksiini, kuulemiini huhuihin ja suusta suuhun kulkeneisiin stereotypioihin perustuvia, eivätkä edusta 171 senttistä runkoani suurempien tahojen mielipiteitä.

Aloitamme kiertoajelumme Savon sydämessä käymällä läpi Muuta jos uskallat -alueet:

* Petonen, erityisesti Pyörö
- Kauhujen kauhu ja Kuopion kuuluisin lähiö noin 10 km keskustasta.
- Teoriassa kattaa läheiset omakotitaloalueetkin, mutta usein termi Petonen rinnastuu vain itse ytimeen eli Pyörönkaareen.
- Petoslaisten kaupunginosaylpeys on merkittävää, vaikka muilta asuinalueilta tulevat eivät syytä ymmärräkään. 
- Bussit kulkevat niin hyvin kuin Kuopion paikallisliikenne nyt parhaimmillaan kulkee, mutta silti melko huonosti varsinkin arkisin ilta- ja yöaikaan.
- Ilta- ja yöaikaan ulkona liikkumista kannattaa ehkä muutenkin varoa...
- No ei nyt tosi, mutta Kuopion levottomin lähiö ehdottomasti.
- Etäisyys merkittävä miinus.
- Erityismaininta klassikkomaineisesta pubista Karhunpesästä, joka on kaiken pahan alku.
- En muuttaisi, lähinnä sijainnin takia.

* Neulamäki
- Klassinen opiskelijakaupunginosa keskellä metsää suuren mäen päällä.
- Sijaitsee n. 1,5 kilometrin päässä yliopistosta.
- Paljon opiskelijoita!
- Myös paljon laitapuolen ukkeleita ja akkeleita...
- Voisin hyvinkin muuttaa, koska narkkarimaine hiukan liioiteltu ja sijainti hyvä.
- Alueella kerrostalojen lisäksi myös paljon omakoti- ja rivitaloasuntoja.

* Rypysuo/Länsi-Puijo
- Ihanista lapsuusmuistoista huolimatta aika ankea Julkulan edullisempi naapurilähiö, jossa omakotitaloja plus kerrostaloja.
- Kyseenalaista kuuluuko muuta, jos uskallat -sarjaan, mutta osa talonyhtiöistä huonossa maiseessa.
- Matkaa keskustaan n. 4 km ja yliopistolle n. 3km.
- Heikot palvelut.
- Aika pakkorako pitäisi olla, että muuttaisin.


Kauhukierroksen jälkeen jatkamme matkaamme Muuta, jos saat valita -asuinalueille:

* Puijonlaakso
- Oman ostarin ympärille rakentunut laajahko kerrostalovaltainen asuinalue.
- Keskustaan matkaa 2-3 kilometriä ja yliopisto sijaitsee vain alamäen päässä.
- Paljon opiskelijoita!
- Rauhallinen asuinalue, koska myös paljon perheitä ja iäkkäitä.
- Talot pääosin 60-70 -luvuilta, mutta myös juuri vastavalmistuneita löytyy.

* Haapaniemi
- Uusi Haapaniemi aivan keskustan vieressä Kallaveden rannalla, Vanha Haapaniemi hiukan kauempana rannasta mutta edelleen hyvin lähellä keskustaa.
- Keskustaan nopea kävelymatka ja yliopistolle parisen kilometriä.
- Paljon opiskelijoita, mutta myös muita.
- Pääosin kerrostaloasuntoja

* Niirala
- Ihanan teinikännilätäkön Valkeisenlammen ja yliopistoalueen väliin rajautuva asuinalue.
- Lähellä sekä keskustaa että yliopistoa, molempiin noin 1 km.
- Omakotitaloja ja kerrostaloja.
- Kerrostaloalueella paljon opiskelijoita, omakotitalopuolella lapsiperheitä.
- Kaunis asuinalue.

* Keskusta
- Luonnollisesti, kun opiskelijoista puhutaan.
- Matkaa yliopistolle pari kilometriä.
- Paljon opiskelijoita ja paljon vanhuksia.
- Kaikki on lähellä.
- Asunnot muita alueita kalliimpia.
- Valkeisen ja Vänärin puistoalueet lähellä.
- Satama lähellä.
- Tilastojen mukaan kaikista väkivaltaisin alue.

Elämä ei kuitenkaan aina ole täydellistä, vaan kotia voi joskus joutua etsimään myös ihan jees, voisin muuttaa -kaupunginosista, joihin kiertoajelumme kurvaa seuraavaksi:

* Särkiniemi ja Särkilahti/Rauhalahti
- Vierekkäiset sillan yhdistämät asuinalueet 3-4km keskustasta etelään 
- Särkilahti/Rauhalahti alueena uudempi, mutta kauempana keskustasta.
- Kerros- ja rivitalovoittoista aluetta
- Paljon lapsiperheitä, paljon opiskelijoita.
- Kivoja alueita.
- Oikeastaan ainut miinus matka keskustaan varsinkin jos asunto Särkilahden perukoilla.

* Keilankanta/Lehtoniemi
- Ihkauusia kerrostaloasuntoja ja yhtä tuoreita omakotitaloja noin 4-5km keskustasta
- Sijainti hurjan hienolla paikalla aivan vuoden 2010 asuntomessualueen vieressä
- Hintataso varmasti korkea.
- Ei olisi oman listan kärjessä, koska sijainti.

* Saarijärvi A ja B
- Joku sanoo Petosen kaltaiseksi slummiksi, minä sanon, että ihan hyvä.
- Okei ehkä vähän levotonta kerrostaloaluetta, mutta silti ihan jees.
- Keskustaan noin 2,5 km ja yliopistolle kolme.
- Oikeastaan pelkästään kerrostaloja.
- Rehellisesti sanottuna ei kovin kuuma asuinalue.

* Männistö-Linnanpelto-Itkonniemi
- Edellämainittujen vieressä, mutta lähempänä keskustaa (1-3km)
- Pääosin kerrostaloja, mutta myös omakotitaloja.
- Keskellä rykelmää ostari
- Rauhallisia ja vanhahkoja alueita, joskin Linnanpelto laajeni juuri kohti keskustaa uusilla kerrostaloilla.

* Inkilänmäki
- Kerrostalojen ja omakotitalojen valtaama mäki noin pari kilometriä keskustasta pohjoiseen.
- Saarijärvien kanssa samoihin aikoihin 60-70 -luvuilla rakennetut talot
- Aika mitäänsanomaton kaupunginosa.

Tähän päättyy stereotyyppisin opiskelija-asuinaluekierroksemme. Näiden lisäksi Kuopio pitää sisällään paljon omakoti- ja rivitaloasuinalueita, jotka ovat lapsiperheiden suosiossa ja hiukan kauempana keskustasta, mutta voivat tietysi olla jollekulle juuri se oikea paikka jo opiskeluaikana. Postauksen venähtämisen takia näiden aluieiden esittely kuitenkin siirtyy jemmaan luonnoskansioon, josta sitä saa kysellä, jos innostuu.

Kun tsekkasin Kuopion opiskelija-asuntoyhtiön Kuopaksen sivuilta heidän tarjoamansa asuntokohteet, voin todeta olleeni aika hyvin kärryillä Kuopion opiskelijaskenen tilanteesta. Kuopas tarjoaa asuntoja keskustassa, Niiralassa, Haapaniemellä, Särkiniemessä, Särkilahdessa, Männistö-Saarijärvi-Itkonniemi -alueella, Puijonlaaksossa, Neulamäessä, Leväsellä ja Petosella. Bingo!

Lisätietoa: http://kuopionkaupunginosat.fi/kaupunginosat

torstai 23. huhtikuuta 2015

Tämän kevään piti olla farmakologiaa


Sen minä uskoin ja siihen minä henkisesti valmistauduin. Miksi kukaan ei kuitenkaan sanonut, että farmiksen lisäksi tämän kevään ajan niskaan huohottavat biostatistiikan tentti ja harjoitustyö, syvärit, ravitsemuksen valinnainen ja terveyden edistämisen ryhmätyö? Nim. En ole lukenut itse farmakologiaa yli 2 viikkoon, koska kaikki edellämainitut.

Surullisinta tässä on vieläpä se, että rehellinen farmakologia ei minusta edes ole yhtään niin kamalaa, kuin mitä olin ajatellut, mutta aikaa ja energiaa sen lukemiseen on vain aivan liian vähän, kaikkien muiden deadlainien ajaessa ohi. Farmakologia-raukka, joka luuli saavansa täyden huomioni koko kevään ajan, joutuukin nyt kilpailemaan pääni sisäisistä resursseista aika monen muun projektin kanssa. Reppana.

Koko vuoden opiskelujen jäljiltä alkaa myös nyt toukokuun jo lähestyessä olla oikeasti aika väsynyt olo. Tekisi mieli olla jo valmis tämän vuoden osalta ja lopettaa asioiden aktiivinen päähän painaminen edes siksi pikkuruiseksi kesälomaksi kutsutuksi ajanjaksoksi, joka meille kesä-heinäkuuksi suodaan. Ensi syksyä käsitelleen infoluennon perusteella aivot nimittäin tosiaan kannattaa ladata täyteen terään ensi vuotta varten... Onneksi samalla luennolla myös kerrottiin, mitä kaikkea meidän pitää tuon loman aikana tehdä ensi vuotta varten, ettei vain tunnu, että lomaa on liikaa :))) Lukekaa ruotsia, kuunnelkaa ruotsia, lukekaa 600-sivuinen kirja syksyn sisäänpääsytenttiin, kerratkaa kaikki mitä olette jo oppineet, käykää tekemässä tietosuojan nettikuulustelu jnejne.

Onneksi tänään ollaan ainakin hetkellisesti voiton puolella deadlainien kanssa. Syväreiden reeniohjelman artikkelit tiivistetty, ravitsemuksen parityö pidetty, biostatistiikan harkkatyö suoritettu ja terveyden edistämisen ryhmätyökin valmisteltu. Elämä voittaa. Tai ainakin farmakologia.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Yo-kylän suuri vaalitutkimus

Keskusta tuli, näki ja voitti, Krista Kosonen pettyi, kun Helsingin hipsterien kulttuurikupla ei kattanutkaan koko Suomea, Hesarin uutispäällikkö pelottelee maan kahtiajakautumisella, 9 lapsen äiti ja pudonnut kansanedustaja kärsii rahapulaa, 30% suomalaisista päätti sunnuntaina olla ruikuttamatta seuraavat neljä vuotta ja Teuvo Hakkarainen on turvallisesti kännissä. Tällä mallilla on Suomenmaa kolme päivää eduskuntavaalien jälkeen. Teuvon humala tosin on saattanut jo vaihtua darran kautta uuteen reippaaseen viikkoon. (Tai sitten ei.)

Jotta vaalien jälkeisen jossittelun voisi viedä uudelle tasolle, päätimme Jarkon kanssa kerätä tänä eduskuntavaalikeväänä talteen kaikki postiluukusta tipahtavat yksittäiset vaalimainokset ja analysoida niiden jakaumaa ja määrää.

Siispä, jos Suomen uusi eduskunta päätettäisiin Yo-kylän vaalimainoksien perusteella, tilanne olisi seuraavat neljä vuotta tämä:

Keskustan pessimisti ei pety -puheet olisivat Yo-kylän mainosvaaleissa saaneet aivan uudenlaisen merkityksen, kun ennakkosuosikki olisi jäänyt vaille yhtäkään edustajapaikkaa. Myös persujen jatkojytkyn sijaan olisimme juhlineet uusiutuvan energian ja turkiseläinten vapaustaistelun voittoa, Vihreiden rymistäessä kirkkaaseen vaalivoittoon. Kontrastina todellisiin vaaleihin, SDP voitaisiin Yo-kylävaaleissa nostaa voittajien sarjaan, koska 29 edustajalla ja toiseksi suurimpana puoleena hallituspaikka olisi mahdollisesti tyrkyllä. Olettaen tietysti, että Vihreät ylipäätään huolisivat ketään seurakseen hallitukseen. Enemmistöhallituksen käsite olisi nimittäin näissä vaaleissa laitettu kokonaan uusiksi, muuttamalla se enemmistöedustajiston käsitteeksi. Vihreiden murskaava ylivoima johtaisi Yo-kylässä tilanteeseen, jossa yksi puolue hallitsisi selkeää enemmistöä lainsäädännöllisessä valtaelimessä. Oppositio olisi kaikissa tilanteissa voimaton. Jos minun joskus täytyisi syntyä uudelleen karman lain mukaan joksikin tuotantoeläimeksi, seuraavat neljä vuotta voisivat olla potentiaalinen vaihtoehto. Toisaalta uudelleensyntyminen ydinvoimalan pääjohtajaksi, voisi tulevalla vaalikaudella olla paha vikatikki.

Vähemmistöpuolueiden puheenjohtajia emme juuri nyt saaneet tavoitettua kommentoimaan tuoretta tilannetta, mutta huhujen mukaan Alex höylää edelleen lujasti, koska se on hänestä reilua ja Paavo katselee mieluummin koripalloa. Timo, viimeisimpien tietojen mukaan, jytkyttää yhä.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen pääsykoesparraus

Minulla on yksi spesiaali pääsykoepostaus mielessä, mutta sen toteuttaminen tulee jäämään lähemmäs pääsykoetta, koska tällä hetkellä minulla ei kerta kaikkiaan ole aikaa paneutua ideaan riittävällä intensiteetillä. Onneksi kokeeseen on vielä aikaa päivää vajaa kuukausi, joten niin minulla kuin teillä kaikilla pääsykoelukijoillakin on vielä hyvin aikaa.

Siispä, nyt syvä henkäys ilmaa keuhkoihin ja nielaisu, jolla upotetaan mahanpohjassa kurmuileva paniikki vielä hetkeksi tuonne paksusuolen taimmaiseen mutkaan. *hengittää syvään*

Tilanne on loistava! Pääsykokeeseen on vielä kuukausi aikaa, joten yksikään kirves ei vielä saa olla lentänyt kaivoon. Tai, jos hetkellisesti sotakirves olisikin kaivoon hulahtanut, niin kuukaudessa sen ehtii hyvin vielä kaivaa sieltä ylös, siistiä jätevesikaivon kuonista ja jopa teroittaa taistelukuntoon, koska 30 päivässä ehtii vielä vaikka mitä. Joidenkin mukaan se valtava työ pitäisi tässä vaiheessa olla melkein jo tehty, mutta minä väitän kyllä muuta. Ainakin omalla kohdalla aivan lukemisen viime tunneille asti tapahtui edistystä ja varmuuden lisääntymistä, joten viimeiset viikot kannattaa ottaa vähintään yhtä tosissaan kuin aiemmatkin, välttäen kuitenkin sitä burn-out -demonia, joka niittaa huippukevään eksponentiaalisen kehityskaaren kertalaakista. Itse väitän pitäneeni ihan viimeisen kuukaudenkin ajan viikonloput ja illat melko vapaina niin, että aivot välillä hengittivät muutakin kuin puskuriliuoksia ja gravitaatiovoimia. Jokainen tietysti itse tuntee omat rajansa, ja allekirjoittanutkin paahtoi kyllä vielä kaikkien ohjeiden vastaisesti koetta edeltävänä päivänä 10 tunnin lukusession, kun kaikki vain piti saada annattua, mutta missään vaiheessa en kuitenkaan ollut loppuunpalamisen rajoilla.


30 päivää ennen koetta kannattaa alkaa kuitenkin tosissaan miettimään, mitkä ovat ne omat akilleen kantapäät, koska vaikka vielä ei ole paniikki, niin pian alkaa olla, jos ikioma oppimisämpäri vuotaa kuin seula. Kahdessa viikossa heikkouksia ehtii kuitenkin vielä kummasti paikkailla ennen siirtymistä lopulliseen kertausvaiheeseen. Itse luonnostelin vikoille kahdelle viikolle kertaussuunnitelman, jossa joka päivälle merkkasin tietyt kerrattavat alueet, mutta ongelmaksi muotoutui luopumisen tuska. En vain osannut päästää irti tietystä tehtäväryhmästä, koska päivien käydessä vähiin ero tarkoitti lopullista eroa, ja lopullinen ero tarkoitti, että jäin yksin pääni sisällä olevien tietojen varaan. Luopuminen on kuitenkin pakollinen paha ja yhteen aiheeseen jumahtamalla syö minuutteja tai tunteja muilta aiheilta. Vuorokauden 24 tuntia kun eivät muutu edes pääsykoeviikolla pidemmiksi.

Loppuun vielä tiivistelmä, että turtuneimmatkin pääsykoeaivot jaksavat sisäistää oleellisen:
1. Älä panikoi, vielä on aikaa.
2. Tunnista omat heikkoudet.
3. Korjaa heikkoudet niiltä osin kuin mahdollista, mutta muista, että kaikkea ei tarvitse osata päästäkseen sisään.
4. Kehittele kertaussuunnitelma noin 2 viikkoa ennen koetta.
5. Älä tapa itseäsi, koska kuolleet ei pääse lääkikseen.

Stressinpoistajakisut täältä.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Sama nainen päivästä toiseen

Eikö ole kummallista, kuinka päivästä toiseen olemme sama ihminen, mutta päivästä toiseen sitä silti kokee olevansa erilainen? Herään jokikisenä aamuna Kristana, mutta vain harvoina aamuina juuri sinä parhaana mahdollisena Kristana. Päivästä toiseen herään samojen hiusten törröttäessä päänahastani, mutta vain joka toinen päivä (jos niinkään usein) olen niiden olemassaoloon tyytyväinen. Eikä kahden aamun välillä varmasti tapahdu painossakaan merkittäviä muutoksia, mutta silti näen kahtena peräkkäisenä aamuna kehoni aivan erilaisena. Se on hämmentävää ja todella ärsyttävää. Varsinkin naiselle, joka rakentaa pukeutumisestaan monesti aivan kohtuuttoman kokoisen tuskan, tälläiset vaihtelut päivien välillä ovat raastavia.

Pukeutumisen lisäksi peilin muunteleva totuus vaikuttaa suoraan omaan fiilikseen. Hyvänä peilipäivänä kaikki tuntuu sujuvan alkaen perinteisestä ponnarista, joka heilahtelee iloisesti kevättuulessa, mutta huonona päivänä perusponnarikin muistuttaa kaljun rotan päähän iskettua hapsottavaa limanuljaskaa, joka on vielä aivan väärän värinen suhteessa kalvakkaan ihoon. Ettei elämä vain olisi liian mukavaa limaoksennus päässä löristen, tuollaisena aamuna kokovartalopeilistä useimmiten tuijottaa myös ryhävalas, jonka jalassa normaalisti ylisöpöt tennaritkin näyttävät koon 45 kalosseilta. Parasta kaikessa tietysti on, että tälläiselle päivälle osuu jotenkin aina joku ryhmätyö, joka pitää sisällään 150 hengen edessä seisoskelua ja presentaation aiheesta, johon olet perehtynyt aivan liian pinnallisesti.

Sama nainen....
...eri fiilis.

Mutta siis ihan oikeasti. On raivostuttavaa, miten oma kokemus omasta itsestä niin ulkonäöllisten kuin psyykkistenkin ominaisuuksen osalta seilaa hallitsemattomasti päivästä toiseen. Välillä itseäni katsoessani näen tähän elämään juuri täydellisen 22-vuotiaan nuoren naisen, joka uskoo itseensä, tulevaisuuteensa ja taitoihinsa, mutta kaksi tuntia tästä eteenpäin sama nainen onkin ala-asteikäiseltä näyttävä ujo, mutta silti sammakoita suustaan möläyttelevä mujukki, jonka päällä olevat vaatteet eivät vieläpä sovi hänelle lainkaan. Ole tässä sitten oma ainutkertainen ja eheä persoonasi.

Hiusten osalta bad hair day on tunnettu jo pitkään, mutta tämän kirjoituksen myötä haluaisin nyt laajentaa termiä kokonaistavaltaisemmaksi bad me day:ksi. Tai sitten se olen vain minä, jonka henkinen murrosikä iskee nyt viiveellä parikymppisenä...

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Hybridispeksi H.A.L.I

Tämän postauksen jälkeen lupaan ihan oikeasti hillitä tätä speksivouhotusta, mutta en vain voi olla kirjoittamatta eilisestä. Kävimme nimittäin eilen biologiporukalla katsomassa yhdeksän matemaattis–luonnontieteellisen tiedekunnan ainejärjestön yhteisprojektispeksin H.A.L.I:n. Speksin mainoksissa projektissa vastuussa oleva Hybridi on MaLu-tiedekunnan ainejärjestöjen yhteiskattojärjestö, joka järkkäilee kaikenlaista yhteistä häppeninkiä ja ajaa kai ylipäätään koko tiedekunnan opiskelijoiden etua. Lisäksi Hybridi nyt tuoreena tekijänä on värkännyt uuden speksivauvan Turun opiskelijakulttuuria riemastuttamaan.


Rehellisesti sanottuna odotukset eivät olleet kauhean korkealla, koska mitä olen TLKS:n sisällä meidän ekoista spekseistä kuullut, ne olivat niin reppanaa räpellystä, että ihmiset hädintuskin kehtaavat myöntää niiden olemassaolon. Onneksi kaikki eivät kuitenkaan ole niin kuin lääkis, vaan jotkut osaavat hoitaa hommat ekasta vuodesta lähtien tyylillä! Hybridispeksi oli aito, hauska, tyylikäs ja viihdyttävä.

Minulla on kokemusta tasan kolmesta speksistä, joista kahdesta olen jäävi sanomaan oikein mitään, koska olen ollut täysillä mukana tekemässä niitä, mutta näistä kokemistani spekseistä H.A.L.I oli ehdottomasti intiimein ja jotenkin rehellisin, koska pienellä, tuoreella projektilla ei ole kuin voitettavaa. Tilana Barker-teatteri oli melko hipster ja teatterisaliksi vain tummilla kankailla lavastettu halli, jossa yleisö istui muovituoleista kootussa katsomossa, jonka eturivi ulottui aivan esiintymisalueen rajaan. Myönnän, että aluksi tuhisin mielessäni, että jaahas tälläistä... mutta todella nopeasti näytöksen alettua Hybridispeksi voitti minut tiloine kaikkineen puolelleen.

Näytelmän juoni kietoutuu Turun kunnallisvaaleissa yllättäen valtaan nousseen totaalista tasa-arvoa vaativan vaaleanpunaistakin vaaleanpunaisemman H.A.L.I-puolueen ja taitavan tiedemiehen Viktorin sekä hänen tutkijaryhmänsä ympärille. Tarina pyörii hauskasti turkulaisille tutuissa piireissä YO-kylässä, tuomiokirkolla, Uittamolla jne. ja opiskelijaelämässä, minkä ansioista tarinaan on helppo samaistua ja tapahtumille nauraa. Läheltä elämää rakennettu juoni teki H.A.L.I:sta juurikin niin aidon kuin mitä se oli.

Suurimmat plussat H.A.L.I:lle annan ehdottomasti näyttelijäsuorituksista ja musiikista, jotka olivat mahtavia. Erityismaininnan minusta ansaitsevat vielä opiskelijaporukan mahtava laskinmies ja H.A.L.I-puolueen johtaja Äitimamma, joka hoiti sekä roolinsa että laulunsa aivan huikealla tavalla. Muutenkin minusta oli mahtavaa, että näyttelijät lauloivat itse ja lyriikat olivat selkeät. Tanssit olisivat minusta päässeet paremmin oikeuksiinsa, jos jokaiseen tanssikohtaukseen ei olisi vyörytetty kaikkia tanssijoita lavalle. Paikoin lava oli todella tukossa ja liikekieli hukkui populaan. Myös miestanssijoita olisin kaipaillut mukaan, mutta ehkä ensi vuonna... ;)

Kaiken kaikkiaan Hybridispeksin porukka saa olla todella ylpeä pienokaisestaan, ja toivon todella, että H.A.L.I saa tulevina vuosina uusia luonnontieteellisiä pikkusisaruksia, koska minulla oli aivan huippukiva ilta teatterilla eilen.

H.A.L.I:n näytöksiä vielä tulevalla viikolla. Lippuja täältä!

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Kuopio pala palalta: Opiskelu

Kalakukkojen ja savon murteen luvattu maa, Itä-Suomen suurin kaupunki ja Pohjois-Savon maakuntakeskus, jota ympäröi hellillä aalloillaan Suomen 10. suurin järvi Kallavesi tai Kallavesj, kuten kuopiolainen asian esittäisi. Kuntaliitosten myötä Kuopio on viime vuosina kasvattanut niin pinta-alaansa kuin väkilukuaankin, mutta tämän postauksen Kuopio on nimenomaan kaupunki nimeltä Kuopio, ei yhteen liitettyjen pikkukuntien sekasoppa, joka virallisissa papereissa kulkee nimellä Kuopio.


Kuopio on noin 111 000 onnellisen asukkaan kotikaupunki, vaikkakin Itä-Suomessa itsemurhien määrä nousee kohisten, sairastavuus on muuta maata selkeästi korkeammalla ja viina maistuu kuin lappalaisille. Uutisiin Savon suunnalta ponnahtaa vain perhesurmaajia ja tulipaloja, mutta kyllä Kuopiossa oikeasti on ihan kivaa! Eh...

Minulle Kuopio on kaikessa pienuudessaan ja synkistä luvuistaan huolimatta koti. Ei ole toista kaupunkia, jonka kadunkulmat ja kaupunginosat tuntisin tällä tarkkuudella eikä toista kaupunkia, jonka olemusta olisin valmis puolustamaan samalla vimmalla, koska vaikka Turkua kuinka rakastan, en kolmessa vuodessa ole mitenkään ehtinyt upota yhtä syvälle siihen kuin Kuopioon, jonka tunnen kuin omat taskuni asuttuani siellä lapsuuteni, nuoruuteni ja muutaman lakisääteisen aikuisvuodenkin. Syntyperäisenä savolaisena minulla on luonnollisesti täysi oikeus mollata ja naureskella kotikaupungilleni, mutta varopa vain jos Itä-Suomen ulkopuolisena erehdyt morkkaamaan Kuopiota. Se on virhe.

Huomio erityisesti tuohon veden määrään!

Kuopio on todellakin oman alueensa metropoli. Kaupungissa pyörii viisi lukiota, joista kolmesta löytyy erityispainotus musiikin, liikunnan tai ilmaisutaidon suuntaan. Näiden koulujen kautta kautta Suomen mediakartalle ovat tiensä raivanneet mm. sellaiset nimet kuin Jenni Vartiainen, Paula Vesala, Martti Ahtisaari, Spede Pasanen, Sami Kapanen ja Kimmo Timonen. Ihan vaan jos joku on joskus heistä kuullut... Ammatillisella puolella amiska on vallannut itselleen kokonaisen mäen keskustan kupeesta ja tienvarteen dumpattujen tupakantumppien perusteella koulussa kehittyy suuri joukko tulevaisuuden terveitä kuopiolaisia.

Kolmannella asteella Kuopio tarjoaa nuorille toivoilleen ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintoja, kuten kunnonkokoisen itseään kunnioittavan kaupungin kuuluukin, mutta harmillista kyllä erityisesti yliopistopuolen tarjonta Kuopiossa on melko puhtaasti luonnontieteellinen. Itä-Suomen yliopisto sinänsä kyllä tarjoaa yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen alan opintoja, mutta pienenä muttana opinnot järjestetään 120km päässä Joensuussa tai 140km päässä Savonlinnassa, jotka ovat Itä-Suomen yliopiston muut tukikohtakaupungit. Henkilökohtaisesti tilanne olisi minulle ylitsepääsemätön ongelma, koska haluan opiskella pitkän tutkintoni eloisassa opiskelijakaupungissa, Joensuuta tai Savonlinnaa nyt mitenkään erityisesti loukkaamatta. Pakko kuitenkin huomauttaa, että noissa kaupungeissa opiskelevat tuttuni vaikuttavat kyllä erittäin onnellisilta, vaikka opiskelukaupunki ei mikään metropoli olekaan.

Kuopion yliopistokampus, josta minulla on eniten kokemusta, sijaitsee omana suht yhtenäisenä yksikkönään nätillä paikalla veden rannassa Savilahdessa, joka sijaitsee noin 2,5km keskustasta. Paikka ei kuitenkaan todellakaan ole mitään umpimetsää vaan Kuopion suuren ja tuoreen yrityskeskittymän viekussa vilkkaan liikennereitin varrella. Suoraan kampuksen vieressä nököttää myös Kuopion yliopistollinen sairaala KYS, mikä lämmittää varmasti erityisesti lääkisläisten mieltä. Yliopiston rakennukset itsessään ovat melko tylsiä punatiilirakennuksia (muistuttavat omaa ala-astettani), joissa on suuria käytäviä ja metalliportaikkoja vailla minkäänlaista modernia säväystä, mutta eipä tilanne ole yhtään parempi Turussakaan lukuunottamatta Educariumin ja Publicumin tuoreita rakennuksia.
Minusta Kuopion kampus onkin aika kotoisa ja jotenkin lämmin noin niinkuin vajaan puolen vuoden fyysikkokokemuksella arvioituna. Plussaa Turkuun verrattuna annan myös tiiviimmästä kampuskeskittymästä, koska Turussa lääkis on totaalisen erakoituneena toisista ja muutkin alat aikalailla omissa rakennuksissaan eristettyinä. Kuopiossa tarjotaan edes pientä mahdollisuutta nähdä poikkitieteellisiä naamoja ilman erityistä tutkimusmatkailua.

Yliopiston kampusaluetta


Seuraavassa Kuopio-postauksessa ajattelin esitellä Kuopion tarjoamaa vapaa-ajan viihdykettä.

Ps. Voi jestas, mikä jaarittelija minä olen. Koko Kuopio piti alunperin summata yhteen postaukseen, mutta nyt pelkän koulutustarjonnan kahlaaminen venähti näin pitkäksi.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Homma etenee!

Meillä on nyt alun lisäksi myös loppu. Reilikesä 2015 muuttui juuri äsken taas asteen verran konkreettisemmaksi, mikä on aika loistojuttu, koska ihanaakamalaa kyllä kahden kuukauden päästä junamatkailu on jo täyttä höyryä käynnissä. Kuten tammikuussa intoilin, irtoamme Suomen maanpinnalta kohti Roomaa kesäkuun kahdeksas ja takaisin olisi palattava Malagasta heinäkuun 14. päivä. Paluupäivä on nyt lukossa lentolippujen tasolla, joten reissullemme on sitä myöten määritelty selkeät raamit, joiden sisään seikkailun on mahduttava.

Tuntuu loistavalta, että isot könttämenoerät reililippuja lukuunottamatta on nyt hoideltu pois alta, mutta yhtä aikaa konkretian määrä kauhistuttaa. Meillä on kourissamme 2 x 2 -lentolippua kaupungeista, joiden välillä on matkaa suorintakin reittiä 1559 kilometriä. Aikaa meidän linnuntietä aikamoisen paljon pidemmälle reissullemme on tasan 34 päivää tai paluulippumme on hyödytön. Enkä todellisuuden tasolla oikeasti kuvittele meidän olevan minkäänlaisissa ongelmissa aikataulujen suhteen, mutta saahan sitä aina katastorofiteorioida fiiliksiä täpötäydestä hikisestä Barcelona-Malaga -junasta, joka on jo lähtiessään kriittisesti myöhässä aiheuttaen lähes satavarman myöhästymisen lennolta, mikä tietysti olisi taloudellinen katastrofi reilattuamme juuri yli kuukauden ristiin rastiin Eurooppaa. Kaiken lisäksi meillä kummallakin olisi kamala krapula, hirveä nälkä ja turistiripuli.

Reilin budjettilaskelmaan voidaan nyt lisätä Norwegianin lennot (sis. matkatavarat) Malagasta Helsinkiin (2 x 119,9e) + 4,9e (luottokorttimaksu) = 244,7e.

Kun tämä lisätään aikaisempiin Rooma-kuluihin eli lentoihin ((69e + 24e) x 2 + luottokorttimaksu 3,8e = 189,8e) ja kolmeen hotelliyöhön yht.132e, päästään tilanteeseen, jossa meidän reili on tällä hetkellä maksanut 566,5 euroa.


Henkilökohtaisesti sijoitin myös 15 euroa Stadiumin halpislenkkareihin, joista ajattelin kouluttaa reilikengät. Mietin asian niin, että superkalliita lenkkareita en matkaa varten halua ostaa, tennarit ovat itsemurha, balleriinat tai sandaalit ovat vielä julmempi varvasmurha ja vanhat lenkkarini ovat niin kamalat, etten vain pysty laittaamaan niitä jalkaa muutoin kuin lenkille. Onko ammattilaisia paikalla, että onko suunnitelmani tuhoon tuomittu? :D

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Speksikrapula

"Poissa ovat ruskeat silmät, poissa on hymy. Lopullisesti." Poissa ovat myös tämän vuoden speksin puvustukset ja maskeeraukset minun osaltani. Lopullisesti.

En ole masentunut, vaikka tietysti harmittaa, että oikea kolmen kaupungin kiertue jää kokematta, mutta pienimuotoinen speksidarra minulla kyllä on. Tähän darraan ei kuitenkaan poikkeuksellisesti sisälly lainkaan morkkista vedetyistä övereistä tai huolimattomista sanomisista nousuhumalan huumassa, vaan ainoastaan ikävää ja haikeutta mahtavien bileiden fiilistä kohtaan, koska kamalimmankin krapulan keskellä lohduttaa, jos edellisenä iltana on ollut hauskaa. Ja hauskaahan minulla on ollut! Oikeastaan lystiä on jatkunut jo monen monta kuukautta, joten pieni haikeus eron hetkellä on lienee hyväksyttävää.


Eilen vedimme tosiaan näytöksen Porin teatterissa pienenä esimakukiertuereissuna, jolle mukaan lastattiin luonnollisesti koko muu produktio isoine lavasteineen ja PuMa-tiimistä oikean kiertueen ulkopuolelle jäänyt porukka, että mahdollisimman moni pääsi vielä fiilistelemään speksihuumaa. Ja oih ja voih, kyllä me fiilisteltiinkin. Oli mahtavaa päästä vielä maskeeraamaan ja erityisesti päästä reissaamaan speksiporukalla toiseen kaupunkiin vetämään näytöstä, koska olihan bussimatkassa, bändi- ja lavastekamojen roudaamisessa eessun taassun (ks. kuva!) ja vieraassa teatterissa pörräämisessä aivan uudenlaista taikaa verrattuna Turun näytösviikkoon. Aika harva voi sanoa käyneensä Porin teatterin päänäyttämön alla. Been there, done that.

Nyt, lopun kuitenkin koittaessa, on kiitospuheen aika.


"TLKS:n vuoden 2015 speksiä, Ei sota kahta kaipaa, seuraavista asioista nöyrimmin kiittäen, Krista.

♥ Onnistumisen kokemukset niin puvustuksen kuin maskeerauksenkin puolella. En vielä 3 kk sitten olisi uskonut kykeneväni luomaan noin hienon vanhusmaskin ja samaan tuollaisen rutiinin perusmaskiin. Jokaikinen näytöspäivä sain olla ylpeä omasta kädenjäljestäni osa-alueella, johon olen tutustunut vain ja ainoastaan speksin kautta nyt kahtena keväänä. Opin jälleen valtavasti uutta ja olen itsevarmempi maskeeraaja. Puvustuksen puolella voisin toistaa täsmälleen samat asiat, koska kevät lujitti uskoa taitoihini, ja joka kerta tanssijoiden bäkkärillä/lavalla pyöriessä sain olla ylpeä meidän töiden tuloksista. Jokainen tanssijoiden mekko ja asu oli ihan oikeasti just meidän tiimin tekele alusta loppuun ja se tuntuu aika hienolta. Talven epätoivoiset hetket eivät olleetkaan turhia.

♥ Kokemus kuulumisesta lääkiksen parhaaseen porukkaan niin PuMa-tiimin kuin koko speksinkin sisällä, koska valtavaan vuosikurssiin verrattuna speksi tuntuu kaikkine eri tiimeineenkin melko intiimiltä ja tiiviiltä porukalta, jossa jokaisella on ainakin kaksi yhteistä asiaa -sama tiedekunta ja sama unelma täydellisestä speksistä.

♥ Valtava ylpeys sekä meidän tiimin että koko speksiporukan tekemästä työstä.

♥ Sain hymyillä ja nauraa niin että mahaan sattuu hurjan monta kertaa. Oikeastaan hymyilen nytkin.

♥ Pääsin ihmettelemaan ja ihailemaan kahta eri teatteria lavaa, katsomoa ja bäkkäriä myöten.

♥ Tutustuin mahtaviin uusiin ihmisiin, syvensin kaveruutta vanhojen tuttujen kanssa ja löysin oikeita ystäviä.

♥ Sain nähdä uskomatonta taitoa ja sen kehittymistä kokonaiseksi esitykseksi aivan projektin ytimessä.

♥ Pääsin ottamaan osaa mahtaviin bileisiin."


Koko kiitospuheeni voi oikeastaan tiivistää isoon kiitokseen niistä kaikista ylpeyden hetkistä, joita tämä projekti tänä(kin) vuonna tarjosi, koska kyllähän me oltiin aivan parhaita. Kiitos TLKS speksi 2015!

Ps. Voin kiittää speksiä myös tämän ♥ sydänmerkin tekemisen opettelusta.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

TLKS speksi goes Pori!

Ylihuominen on oleva suuri päivä 85 000 asukkaan Länsi-Suomen helmelle Porille. Samalla päivä on suuri myös minulle, koska tuolloin astun ensi kertaa tuon maanpäällisen paratiisin rajojen sisäpuolelle, johon tulevina vuosina tie tulee todennäköisesti viemään myös hajautusopetuksen kautta. Kaikki tämä upeus vain ja ainoastaan, koska TLKS:n speksi reissaa tulevana sunnuntaina Poriin vetämään aivan mahtavan näytöksen! Puolentoista kuukauden vetotauon jälkeen speksicrew on aivan tulisilla hiilillä ja kiihko päästä polttamaan lavoja on kovimmillaan. Omalla kohdalla luvassa on myös viimeiset maskit ja lavafiilistelyt, koska kiertuepaikkaa ei tänä vuonna irronnut, joten minä ainakin aion nauttia täysillä.



Parasta tässä kaikessa on, että lippuja on vielä ennakkolippujen jälkeen vapailla markkinoilla, joten carpe diem Pori! Parempaa, ette tule saamaan siitä yksinkertaisesta syystä, että parempaa ei vain ole. Ja taas ihan oikeasti, mä olen tosissani. Näytös on aivan uskomattoman kovaa laatua jokaiselta osa-alueelta tarkasteltuna, vaikka amatööreiksi meidät lokeroidaankin. Jonkun täällä on lääkäriksikin kouluttauduttava, vaikka teatteriin kuinka veri vetäisi...



Porin näytös on siis tulevana sunnuntaina 12.4. Porin teatterilla, mutta varsinainen kiertue painitaan vasta parin viikon päästä, jolloin Ei sota kahta kaipaa matkaa Helsinkiin, Kuopioon ja Tampereelle. Kävin viime vuonna itse katsomassa meidän speksin rehellisenä maksavana asiakkaana yleisön puolelta Helsingissä Aleksanterin teatterissa ja... WOU. Lippu kannattaa ostaa melkein jo teatterista huokuvan fiiliksen takia.

Lippukauppaan tästä!

Kuvat: TLKS speksi

torstai 9. huhtikuuta 2015

Teatteri-ilta

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Jos speksiin liittyvän hypetyksen jälkeen jollekulle on jäänyt vielä epäselväksi, niin minä todella tykkään teatterista. Olen aina tykännyt, vaikka ihastukseni ei ole koskaan päässyt kunnolla voiks alkaa -tasolle. Rakastan istua pimeässä katsomossa, ihastua hahmoihin niin että mahanpohjaa kutittelee heidän marssiessaan lavalle (pienempänä määrittelin LOTR:it hyviksi leffoiksi, koska mukana oli niin monta söpöä miesnäyttelijää), ihmetellä näyttelijöiden taitoja ja poistua teatterista täynnä tunnetta, että voisin poksahtaa innosta ja vaikutuksesta. Näillä pohjilla voitte vain kuvitella, kuinka poksuin ja räjähtelin eilen, kun osallistuin Turun kaupunginteatterin järkkäämään bloggari-iltaan Logomolla. Ylipäätään ihme, että minusta on enää mitään jäljellä.


Voisin kirjoittaa kokonaisen postausarmeijan siitä riemusta ja jännityksestä, jota jo pelkkä kutsu tapahtumaan sai aikaan, mutta ehkä pysyn kuitenkin eilisen kulussa, koska WOU. Ensialkuun minä ja parisenkymmentä muuta kulttuuri- ja lifestylesarjan bloggaajaa saimme perusinfopaketin Turun kaupunginteatterin toiminnasta ja erityisesti tilanteesta nyt, kun teatterirakennus itsessään on remontissa ja esityksiä vedetään ympäriämpäri Turkua. Olin kyllä pannut merkille, että teatteri on muuttanut Logomolle, mutta teilasin tilanteen Voice of Finlandin nurkissa pyörimiseksi. Itse asiassa viime vuoden puolella, kun harkitsin Seilin lippujen ostamista joululahjaksi, pyörittelin päätäni ja harmittelin, että varmaan ihan mitätön esitys, kun joudutaan vetämään jossain Logomon pikkunurkassa.


No tuota. Miten meni noin niiku omasta mielestä? Eilen oppimani mukaan teatteri kun on ollut alusta asti mukana suunnittelemassa Logomon teatterisalia, koska edessä oleva muutto oli tiedossa jo Logomon rakentamisen aikoihin. Siispä katsomo ja muutkin tilat ovat aivan priimaa, vaikka sinänsä evakossa ollaankin. 350 paikkaa parvineen kaikkineen ei todellakaan ole kenenkään nurkissa pyörimistä vaan omien puitteiden rakentamista. Niin, ja se Voice of Finland kuvataan totaalisesti eri tilassa, joka ei liity Kaupunginteatteriin millään tapaa...
 
 

Harhakäsitysten korjaamisen jälkeen pääsimme fiilistelemään bäkkärielämää sekä ihmettelemään lavaa ja katsomoa hiukan tarkemmin. Yhtä kaveriani lainatakseni teattereissa asuu taide, vaikka siellä ei olis ketään paikalla. Pimeänä ja tyhjänäkin teatterisali on aina ylväs ja mystisen jännittävä. Tai ehkä juuri erityisesti silloin, koska tyhjänä sali on puhtaasti oma itsensä eikä vielä työ- tai tapahtumapaikka millekään suuremmalle. Joka tapauksessa olin aivan riemuissani ja erityisen lämpimät fiilikset sain näyttämöä lavasteissa reunustaville käytäville asetelluista sadetakista ja kukkakimpusta, koska ne lepäsivät siinä täsmälleen yhtä odottavan näköisenä, kuin speksin lavasteet omilla paikoillaan melkein pari kuukautta sitten. Nuo tavarat tuossa ovat siinä syystä. Ne menevät kohta lavalle.



Koska kaikki edellä mainittu ei ollut vielä riittävän uskomatonta, illan huipensi ruokailu ja ihkaekoina katsojina nautittu vartin maistiainen ensi viikolla ensi-iltaan tulevasta Breaking the Waves -näytelmästä. Sama Taneli Mäkelä, jonka muistan lapsuusvuosien Team Ahma -ohjelmasta keikkui lavalla edessäni täysin alastomana, enkä minä olisi voinut tuntea oloani etuoikeutetummaksi. Alastoman Mäkelän lisäksi yllätyselementtiä ehdittiin 15 minuutissa tarjoilla todella oivaltavilla lavasteilla, jotka eivät tyytyneet pysymään perinteisten lavaneliömetrien sisäpuolella vaan yllättivät katsojan. Juonellisesti tarina luonnollisesti jäi vielä totaalisen auki, mutta edessä odottaviat teemoja pystyi vähän haistelemaan: rakkautta, pelkoa, oman paikkansa etsimistä, erilaisuutta ja rohkeutta elää omalla polullaan.


http://teatteri.turku.fi/public/default.aspx?nodeid=4458&culture=fi-FI&contentlan=1


Mutta kaikenkaikkiaan huhhuh ja jumpe. Jos tahdot tietää, millainen on innostunut ihminen, saa tulla kylään!

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Palasista koottu unelma

Minä elän tällä hetkellä monen unelmaa ja tiedän sen. Minulla on se unelmien koulupaikka, jota moni tämänkin blogin lukija tavoittelee. Olen sen ansainnut ja niin ovat kaikki sisäänpäässeet ja tulevina vuosina sisäänpääsevät. Ei vuosilla ylioppilashatun (tai tosi ug-hipstereiden lääkikseen jatkavien amisten valmistumisen) ja sisäänpääsyn välillä ole väliä, koska lopulta kaikki ovat samalla viivalla. Kaikki ovat saman unelman edessä ja loikkaamassa sisään samaan lääkishattaraan.

Entä, jos sanoisin, että sitä hattaraa ei ollutkaan?

Ehdin taistella kaksi vuotta muualla ennen Turun lääkiksen ovien avautumista. Lukion jälkeen aloitin Kuopiossa sovelletulla fysiikalla, jossa 99% opiskelijoista oli päässyt sisään suoraan lukion papereilla, ja joista 95% suunnitteli käyttävänsä fysiikkaa vain itsekkäänä ponnahduslautana kohti lääkistä. Sovin paperilla joukkoon täydellisesti, koska ponnahtaahan minäkin tahdoin. Silti olin kuitenkin epäileväinen, kuinka sosiaalinen elämäni alkaisi sujua ja miten pärjäisin, koska minä osaan olla ujonpuoleinen ja olihan kyseessä sentään yliopisto. Lukio saattoi olla lastenleikkiä niin halutessaan, mutta yliopistossa leikit ehkä loppuisivat lyhyeen.
Ensimmäinen viikko kuitenkin kului ja tsädääm olin löytänyt toverini. Minulla oli kaveriporukka, joka jakoi unelman lääkiksestä ja tuskan turhista fysiikkaopinnoista. Löysin paikkani paikasta, jonka ei pitänyt olla yhtään minua.


Syksyllä 2012 tartuin loppuelämää niskasta kiinni ja lähdin etenemään edes johonkin hyvältä tuntuvaan suuntaan, kun hyväksyin paikan Turun biologian laitokselta. Muutimme täysin uuteen kaupunkiin, josta emme tunteneet ketään, ja ainoa tapa löytää oma kolonsa kaupungista oli kaivaa se kolo itselleen. Kaivuuhommat eivät minua haitanneet, koska tunsin henkisen yhteyden biologeihin paljon helpommin saavutettavaksi kuin fyysikoihin, ja jos minä olin löytäny paikkani sielläkin, löytäisin sen varmasti täälläkin. 

Kolo ei kuitenkaan raivautunut aivan sormia napsauttamalla, koska meitä oli iso joukko naisia (ja muutama mies), joista en löytänyt heti sataprosenttisia hengenheimolaisia, koska kaikki vaikuttivat yhtä kivoilta. Kaikki olivat huippuja ja minä vähän seilasin, etsin paikkaani ja iloitsin kotona odottavasta poikaystävästä, joka tykkäisi minusta joka tapauksessa. Minun oli suht hyvä olla, mutta läheisimmät ystävät puuttuivat, eikä sisälläni ollut sellaista rauhaa, että tässä on nyt oikeasti hyvä. Asiaan vaikutti tietysti paljon se, että minä tiesin koko ajan, että tässä ei ole hyvä olla, koska halusin olla aivan toisaalla. Samalla iso osa ympärilläni opiskelevista ihmisistä teki kuitenkin juuri sitä mitä halusikin tehdä eli opiskeli biologiaa. Etsikkoajan jälkeen löysin kuitenkin paikkani ja tiedän paikkani edelleen. Viime viikolla se oli biologien pääsiäisbrunssipöydässä ja päivittäin se on whatsappin ryhmäkeskustelussa.

Syksyllä 2013 olin, luojan kiitos näillä näkymin viimeisen ykkösvuoteni alussa, astumassa viimein unelmieni koulun ovista sisään. Minä pääsin lääkikseen! Tästä se elämä lähtee ja niin edelleen. Mutta kun ei heti lähtenytkään. Tunsin olevani yksin 200 ihmisen keskellä enkä päässyt tunteesta millään eroon. Kukaan ei tuntenu minua, minä en tuntenut ketään enkä tiennyt, kuka ympärillä vilisevistä kasvoista minut haluaisikaan oppia tuntemaan. Kaikki muut sen sijaan tuntuivat tuntevan toisensa jo ennalta tai ainakin tutustuvansa pikavauhtia minun jäädessä jalkoihin. Aloin nähdä koulupäivät pikadeitteinä, joiden aikana minun pitäisi tehdä mahdollisimman hyvä vaikutus jokaiseen minua lähestyvään, tai vaihtoehtoisesi gladiaattoriareenana, jossa vahvimmat ja upeimmat liittoutuivat, ja selvisivät, minun jäädessä yksin. Taisteleminen oli todella raskasta, varsinkin, kun sosiaalinen sukkuloiminen ei ole minun leipälajini. Olen mieluummin se, joka löydetään, kuin se joka löytää.

Annoin asioille aikaa, mutta paha mieli roikkui takaraivossani pitkin fetusvuotta. Minun piti elää unelmaani. Minun loppuelämäni piti alkaa tästä koulusta. Elämäni parhaat vuodet piti alkaa tänä syksynä. Niin meille kokoajan sanottiin. Minä olin vain pettynyt itseeni. Miksi et taas voinut olla vähän reippaampi? Miksi et mennyt niihin yksiin juhliin? Jos ympärillä on 200 samaa alaa opiskelevaa, minkälainen reppana täytyy olla jäädessään yksin? Yritä enemmän! Juttele rohkeammin! Ole nyt edes koulupaikkasi arvoinen! Pahinta kaikista oli ajatella, että tätäkö tämä minun unelmani onkin. Taistelinko itselleni juuri kuusi vuotta tätä?

Pettymys on raskasta, ja koko viime vuoden olin osittain pettynyt itseeni ja tilanteeseen, johon olin itseni järjestänyt. Jätin välillä luentoja väliin vain niiden muutamien minuuttien takia, jotka minun olisi täytynyt hengailla luentosalin ulkopuolella ennen saliin siirtymistä. Sen myöntäminen itselle oli raastavaa, koska ne luennot olivat osa unelmaani ja ne ihmiset salin ulkopuolella olivat unelmantekijöitä, joista en vain millään meinannut löytää omiani. Raastavaa oli myös tietää sisimmässään, että minä olen oikeasti hyvä kaveri ja kelpo tyyppi, jos vain löytäisin ne oikeat ihmiset ympärilleni. Palaseni muoto ei vain tuntunut istuvan kenenkään viereen täydellisesti, ja koin olevani tilanteen kanssa aivan yksin, koska samalla näin ympärilläni pilvin pimein oman täydellisen palapelinsä jo koonneita.

Ensimmäinen vuosi lääkiksessä ei ollut minulle vaaleanpunaista hattaraa enkä todellakaan tule muistelemaan sitä lääkiselämäni parhaana vuonna. Oikeasti se oli aika kurja ja raskas vuosi, joka piti kestää hymyillen, koska unelmaahan se kuitenkin oli. En todellakaan sano, että vika on koulussa tai kurssissani, vaan vika, jos sellaista olikaan, oli minussa itsessäni ja kohtalon suomassa ajoituksessa. Ihmeellistä kyllä kakkosvuosi nimittäin loksahti samantien hymyillen käyntiin ja viimein voin sanoa löytäneeni oman koloseni lääkiksestä. Minun on hyvä olla. Ja olo vain tuntuu koko ajan paranevan. Kun olen nyt kokenut, miltä ikävä olla koulussa  -fiilis (en voi sanoa paha olla, koska se olisi tässä tilanteessa todella liioiteltua) tuntuu, osaan nauttia tästä hetkestä valtavan paljon enemmän. Tykkään ihmisistä, jotka ovat ympärilläni ja luotan, että he tykkäävät minusta, eivätkä asiat silloin voisi olla paremmin! Elämä on hyvää, mutta vaatii välillä näköjään vähän aikaa ja yhden kesäloman.


Ps. Tarkoitukseni ei todellakaan ole pelotella ketään, että lääkis on kuraa, vaan kertoa minun tarinani, jossa unelmasta tuli totta vasta pala palalta. Paljon paljon tsemppiä kaikille, jotka paahtaa pääsykoejuttujen parissa! <3 Tehkää töitä sen unelman eteen, koska kyllä tämä oikeasti on unelmaa. Useimmille vieläpä ihan ensisekunneista lähtien :D