tiistai 7. huhtikuuta 2015

Palasista koottu unelma

Minä elän tällä hetkellä monen unelmaa ja tiedän sen. Minulla on se unelmien koulupaikka, jota moni tämänkin blogin lukija tavoittelee. Olen sen ansainnut ja niin ovat kaikki sisäänpäässeet ja tulevina vuosina sisäänpääsevät. Ei vuosilla ylioppilashatun (tai tosi ug-hipstereiden lääkikseen jatkavien amisten valmistumisen) ja sisäänpääsyn välillä ole väliä, koska lopulta kaikki ovat samalla viivalla. Kaikki ovat saman unelman edessä ja loikkaamassa sisään samaan lääkishattaraan.

Entä, jos sanoisin, että sitä hattaraa ei ollutkaan?

Ehdin taistella kaksi vuotta muualla ennen Turun lääkiksen ovien avautumista. Lukion jälkeen aloitin Kuopiossa sovelletulla fysiikalla, jossa 99% opiskelijoista oli päässyt sisään suoraan lukion papereilla, ja joista 95% suunnitteli käyttävänsä fysiikkaa vain itsekkäänä ponnahduslautana kohti lääkistä. Sovin paperilla joukkoon täydellisesti, koska ponnahtaahan minäkin tahdoin. Silti olin kuitenkin epäileväinen, kuinka sosiaalinen elämäni alkaisi sujua ja miten pärjäisin, koska minä osaan olla ujonpuoleinen ja olihan kyseessä sentään yliopisto. Lukio saattoi olla lastenleikkiä niin halutessaan, mutta yliopistossa leikit ehkä loppuisivat lyhyeen.
Ensimmäinen viikko kuitenkin kului ja tsädääm olin löytänyt toverini. Minulla oli kaveriporukka, joka jakoi unelman lääkiksestä ja tuskan turhista fysiikkaopinnoista. Löysin paikkani paikasta, jonka ei pitänyt olla yhtään minua.


Syksyllä 2012 tartuin loppuelämää niskasta kiinni ja lähdin etenemään edes johonkin hyvältä tuntuvaan suuntaan, kun hyväksyin paikan Turun biologian laitokselta. Muutimme täysin uuteen kaupunkiin, josta emme tunteneet ketään, ja ainoa tapa löytää oma kolonsa kaupungista oli kaivaa se kolo itselleen. Kaivuuhommat eivät minua haitanneet, koska tunsin henkisen yhteyden biologeihin paljon helpommin saavutettavaksi kuin fyysikoihin, ja jos minä olin löytäny paikkani sielläkin, löytäisin sen varmasti täälläkin. 

Kolo ei kuitenkaan raivautunut aivan sormia napsauttamalla, koska meitä oli iso joukko naisia (ja muutama mies), joista en löytänyt heti sataprosenttisia hengenheimolaisia, koska kaikki vaikuttivat yhtä kivoilta. Kaikki olivat huippuja ja minä vähän seilasin, etsin paikkaani ja iloitsin kotona odottavasta poikaystävästä, joka tykkäisi minusta joka tapauksessa. Minun oli suht hyvä olla, mutta läheisimmät ystävät puuttuivat, eikä sisälläni ollut sellaista rauhaa, että tässä on nyt oikeasti hyvä. Asiaan vaikutti tietysti paljon se, että minä tiesin koko ajan, että tässä ei ole hyvä olla, koska halusin olla aivan toisaalla. Samalla iso osa ympärilläni opiskelevista ihmisistä teki kuitenkin juuri sitä mitä halusikin tehdä eli opiskeli biologiaa. Etsikkoajan jälkeen löysin kuitenkin paikkani ja tiedän paikkani edelleen. Viime viikolla se oli biologien pääsiäisbrunssipöydässä ja päivittäin se on whatsappin ryhmäkeskustelussa.

Syksyllä 2013 olin, luojan kiitos näillä näkymin viimeisen ykkösvuoteni alussa, astumassa viimein unelmieni koulun ovista sisään. Minä pääsin lääkikseen! Tästä se elämä lähtee ja niin edelleen. Mutta kun ei heti lähtenytkään. Tunsin olevani yksin 200 ihmisen keskellä enkä päässyt tunteesta millään eroon. Kukaan ei tuntenu minua, minä en tuntenut ketään enkä tiennyt, kuka ympärillä vilisevistä kasvoista minut haluaisikaan oppia tuntemaan. Kaikki muut sen sijaan tuntuivat tuntevan toisensa jo ennalta tai ainakin tutustuvansa pikavauhtia minun jäädessä jalkoihin. Aloin nähdä koulupäivät pikadeitteinä, joiden aikana minun pitäisi tehdä mahdollisimman hyvä vaikutus jokaiseen minua lähestyvään, tai vaihtoehtoisesi gladiaattoriareenana, jossa vahvimmat ja upeimmat liittoutuivat, ja selvisivät, minun jäädessä yksin. Taisteleminen oli todella raskasta, varsinkin, kun sosiaalinen sukkuloiminen ei ole minun leipälajini. Olen mieluummin se, joka löydetään, kuin se joka löytää.

Annoin asioille aikaa, mutta paha mieli roikkui takaraivossani pitkin fetusvuotta. Minun piti elää unelmaani. Minun loppuelämäni piti alkaa tästä koulusta. Elämäni parhaat vuodet piti alkaa tänä syksynä. Niin meille kokoajan sanottiin. Minä olin vain pettynyt itseeni. Miksi et taas voinut olla vähän reippaampi? Miksi et mennyt niihin yksiin juhliin? Jos ympärillä on 200 samaa alaa opiskelevaa, minkälainen reppana täytyy olla jäädessään yksin? Yritä enemmän! Juttele rohkeammin! Ole nyt edes koulupaikkasi arvoinen! Pahinta kaikista oli ajatella, että tätäkö tämä minun unelmani onkin. Taistelinko itselleni juuri kuusi vuotta tätä?

Pettymys on raskasta, ja koko viime vuoden olin osittain pettynyt itseeni ja tilanteeseen, johon olin itseni järjestänyt. Jätin välillä luentoja väliin vain niiden muutamien minuuttien takia, jotka minun olisi täytynyt hengailla luentosalin ulkopuolella ennen saliin siirtymistä. Sen myöntäminen itselle oli raastavaa, koska ne luennot olivat osa unelmaani ja ne ihmiset salin ulkopuolella olivat unelmantekijöitä, joista en vain millään meinannut löytää omiani. Raastavaa oli myös tietää sisimmässään, että minä olen oikeasti hyvä kaveri ja kelpo tyyppi, jos vain löytäisin ne oikeat ihmiset ympärilleni. Palaseni muoto ei vain tuntunut istuvan kenenkään viereen täydellisesti, ja koin olevani tilanteen kanssa aivan yksin, koska samalla näin ympärilläni pilvin pimein oman täydellisen palapelinsä jo koonneita.

Ensimmäinen vuosi lääkiksessä ei ollut minulle vaaleanpunaista hattaraa enkä todellakaan tule muistelemaan sitä lääkiselämäni parhaana vuonna. Oikeasti se oli aika kurja ja raskas vuosi, joka piti kestää hymyillen, koska unelmaahan se kuitenkin oli. En todellakaan sano, että vika on koulussa tai kurssissani, vaan vika, jos sellaista olikaan, oli minussa itsessäni ja kohtalon suomassa ajoituksessa. Ihmeellistä kyllä kakkosvuosi nimittäin loksahti samantien hymyillen käyntiin ja viimein voin sanoa löytäneeni oman koloseni lääkiksestä. Minun on hyvä olla. Ja olo vain tuntuu koko ajan paranevan. Kun olen nyt kokenut, miltä ikävä olla koulussa  -fiilis (en voi sanoa paha olla, koska se olisi tässä tilanteessa todella liioiteltua) tuntuu, osaan nauttia tästä hetkestä valtavan paljon enemmän. Tykkään ihmisistä, jotka ovat ympärilläni ja luotan, että he tykkäävät minusta, eivätkä asiat silloin voisi olla paremmin! Elämä on hyvää, mutta vaatii välillä näköjään vähän aikaa ja yhden kesäloman.


Ps. Tarkoitukseni ei todellakaan ole pelotella ketään, että lääkis on kuraa, vaan kertoa minun tarinani, jossa unelmasta tuli totta vasta pala palalta. Paljon paljon tsemppiä kaikille, jotka paahtaa pääsykoejuttujen parissa! <3 Tehkää töitä sen unelman eteen, koska kyllä tämä oikeasti on unelmaa. Useimmille vieläpä ihan ensisekunneista lähtien :D

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Minulla on vähän samat tuntemukset. Olen itse nyt ykkösellä eli ensimmäinen vuosi kohta takana. Pääsin itse lääkikseen vasta muutaman yrittämisen jälkeen. Nyt kun on lääkiksessä, niin täytyy sanoa että lääkiksessä opiskelua vähän liikaa hypetetään ajoittain. Olen lukenut itse jo yhden tutkinnon lääkistä aiemmin ja täytyy sanoa, ettei tämä lääkis sen kummempi paikka ole kuin muutkaan. Opiskeluaihe on tietysti super mielenkiintoinen, mutta itse lääkiksessä opiskelu ei ihmeemmin poikkea muista. Siksi ehkä itsekin koin pettymyksen ettei tämä ollut ehkä ihan sitä minä se mainostetaan kovasti. Vuosikurssin tiiviys on tietysti omiaan muihin yliopistojen opintolinjoihin verrattuna. Kuitenkin itselläkin on tunne etten ole löytänyt täysin omanlaisiani tyyppejä ja en tunne koko ajan että tämä on upeaa! Lääketiede itsessään on todella mielenkiintoista ja mielekästä opiskella! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli aika samanlaisia fiiliksiä onneks sit muuallakin :) tai onneks ja onneks, mutta kuitenkin.. Mä en itse opiskeluopiskelulta sinänsä odottanut mitään taivaita, mutta sellaista unelmien ryhmää, johon kuulua kaipasin. Sitten olikin shokki, kun omaa paikkaa ei samantien löytynytkään, vaikka kaikkien ympärillä piti olla niin samanhenkisiä. Onneks aika kuitenkin tekee taikansa ja päivä päivältä oma paikka löytyy yhä selkeemmin. Toivon tosissaan et säkin löydät lopulta ne oikeet ihmiset viekkuun :)

      Poista
  2. Löysin tämän postauksen uudemman juttusi linkin kautta. Hienoa, että kirjoitat näin avoimesti ja uskallat kertoa myös niistä ikävämmistä puolista. Voin hyvin samastua kokemuksiisi, vaikka en lääkiksessä olekaan (enkä sinne edes koskaan halunnut, eikä minusta olisi siihen - kunnioitusta kuitenkin kaikille, jotka sinne ovat päässeet ja jaksavat sitä opiskelua). Mukava myös kuulla, että myöhemmin asiat ovat alkaneet sujua paremmin. Joka tapauksessa arvostusta avoimista kirjoituksista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista ♥ Minusta näistä aiheista on tärkeää puhua, koska kyse on yllättävän yleisestä ilmiöstä, josta vaan puhutaan liian vähän ja jolla on kuitenkin valtava vaikutus ihmisen omaan oloon ja intoon muun muassa opiskella.

      Poista