maanantai 27. huhtikuuta 2015

Seili-musikaali

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Minä olen suurten tarinoiden fani. Pikkutyttönä lego scala -hahmoni (Kuka muistaa?) joutuivat usein taistelemaan hengestään kuvitelluilla metsäretkillä yllättävän onnettomuuden sattuessa ja ratsastamaan tuulispään lailla hakemaan apua hädässä olevalle ystävälleen. Pehmolelunikin kärsivät usein kuolettavista sairauksista, joihin minä etsin leikkiessäni vimmaisesti ratkaisuja. Ei minulla mitään pahoja ajatuksia ollut mielikuvitellessani leluni tiukkoihin tilanteisiin. Minä vain kaipasin suurta draamaa. Isoja tunteita, pelkoa ja rakkautta. Samaa kaipaan edelleen, kun astun mielikuvituksen sävyttämään maailmaan, teatteriin.

 



Halki synkän veen
vene hiljalleen
lipuu saareen syrjäiseen
Halki synkän veen
lipuu hiljalleen
Seiliin soudetaan
Seiliin soudetaan

Jos määränpää edessä häämöttää
Siel' saari on tuomittujen
Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää
kuolemaan heikot soudetaan

-Jenni Vartiainen, Seili-





Musikaali hullusta rakkaudesta. Kolme sanaa mainoksessa ja minä olen myyty. Musikaalit ovat ylipäätään parasta ikinä ja hullu rakkaus yhdistettynä surullisen historian tahrimaan Seili-nimeen lupailee suuria tunteita. Minut ja Seili tehtiin toisillemme. Viime lauantaina me viimein kohtasimme.

100 vuoden takainen Turku, joka suuren sattuman kautta synnyttää rakkauden, jonka on voitettava hulluus ja Seili ennen onnistumistaan. Mutta mitä on hulluus? Tai rakkaus? Kuka saa tuntea ja mitä? Mikä meistä on tehnyt sen, mitä olemme?

Seili on synkkä, muttei täysin lohduton. Itkettävä, mutta vain kauniisti. Kolme kertaa tunsin yksittäiset kyyneleet vasten poskea muistuttamassa, että hei sinulla on tunteita. Pimeässä katsomossa omat kyyneleeni pysyivät kuitenkin vain ja ainoastaan ominani, ja rakensivat yksinomaan minun henkilökohtaista kokemustani esityksestä. Selkäni takana äänekkäästi niiskuttaneen rouvan kyyneleet rakensivat aivan omaa tarinaansa, eikä niillä ollut mitään asiaa minun kokemukseeni. Minun kyyneleeni, minun tarinani. Minun Seilini oli kaunis ja herkkä, tietysti myös pimeä, mutta kuitenkin ehkä kevyempi kuin ajattelin.

Tarinan hulluus ei ollut yhtään niin likaista ja raastavaa, kuin odotin, vaan enemmänkin väärinymmärrettyjen naisten oireilua epäoikeudenmukaisten olosuhteiden edessä. Ja kuka muu luokaan 1900-luvun alun maailmassa enemmän epäoikeudenmukaisuutta kuin miehet? Tämän asetelman suhteen Seili minusta sortui hiukan liialliseen mustavalkoisuuteen, mutta toisaalta juoni heräsi vahvasti eloon näiden rankkojen kohtaloiden kautta. Nainen kerrallaan hulluus sai selityksensä, ja katsoja joutui miettimään, mikä onkaan syy ja mikä seuraus.

Minulle tarinan lumo rakentui vahvasti musiikin ja uskomattoman lavastuksen muodostaman rungon päälle. Pelkkä Logomon lava ei lavastajille riittänyt vaan Seilin maailma herätettiin eloon videotekniikalla, joka toi tarinaa tähän maailmaan aivan eri tavalla kuin klassiset teatterilavasteet. Seili on todella olemassa ja nämä kohtalot olisivat todella voineet olla tosia. Videotekniikan käyttö lisäsi minusta myös esityksen taiteellista arvoa, koska monta kertaa sain pääni sisällä henkäistä, että wou eipä olisi itselle tullut mieleen esittää tätä näin. Toisaalta minä rakastan myös perinteisiä lavasteita, koska teatteriin mennessä suostuu aina kompromissiin resurssien ja mielikuvituksen kanssa. Kaikkea ei tuoda lavalle 100% valmiina, vaan katsoja joutuu, ja saa, itse täydentää lavan todelliseksi maailmaksi näkemiensä vihjeiden perusteella.

Musiikki on oleellinen osa musikaaleja, mutta vasta orkesterin marssiessa lavalle taputusten aikaan, minä ymmärsin, että musiikki oli todellista eikä vain nauhalta soitettua äänitettä, jonka päälle näyttelijät lauloivat. Sanokaa vain tyhmäksi, mutta minä en vain osaa kuulla niitä pieniä inhimillisyyksiä, jotka esimerkiksi Jarkolle olivat paljastaneet livemusiikin heti ensimmäisten kappaleiden aikana. Siispä taputin onnesta soikeana, kun näin oikean bändin nousevan lavalle esityksen päätteeksi. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan... Suurimmat kylmät väreet, joita muuten meni jatkuvana virtana pitkin kehoa, tuotti musiikki, jota oli, ihanaa kyllä, paljon. Kappalevalinnat olivat tätä päivää ja osuivat juoneen niin raastavalla tavalla, että itkuhan tai liikutus ainakin siinä tuli. Tuli myös musikaalien lumo, koska näytelmän, laulun ja tanssin yhdistelmä on parhaimmillaan enemmän kuin yksikään yksinään, ja se on aika paljon. Niiden hetkien takia minä rakastan musikaaleja.

Seili. Tarina hullusta rakkaudesta. Todella hyvä ja äärimmäisen suositeltava kokemus, mutta olisi voinut olla hullumpikin. Jotenkin odotin koko ajan vieläkin ankarampaa Seiliä tai repivämpää hulluutta, joka olisi nostanut tarinaa vielä pykälän uniikimmaksi.

2 kommenttia:

  1. Arviosi kertoi hyvin mistä on kyse. Vaikutuin itsekin esityksestä.Minun näkemässäni esityksessä pääosa vedettiin sijaisvoimin. Loistavasti. Elävä musiikki ansaitsee aina erityiskiitokset. Oikeassa musikaalissa sen pitäisi olla aina itsestäänselvyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla, että teksti viritti odotuksia oikeaan suuntaan. Vielä huipumpaa on, että sijaisvoiminkin esityksen lumo välittyi. Musiikki oli kyllä jännä, koska tavallaan koko ajan ajattelin, että aito orkesterihan siellä on pakko olla, mutta koska mitään silmiin- tai korviinpistävää ei ennen taputuksia nähty, aloin miettiä muitakin vaihtoehtoja. Onneksi orkesteri kuitenkin lopulta saatiin lavalle ja minäkin sain karistettua epäilykseni.

      Poista