torstai 28. toukokuuta 2015

Kaksi vanhaa kettua

Kaksi vanhaa Kånkenia elämän pieksämää
katsoo kesäseen, reilin täyttämään
ne kestäneet on joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa Kånkenia, ja sen varmaan näät
katsoo kesäseen, reilin täyttämään
ja jossain kodeissaan
ne jo vuodet tätä hetkee ovat oottaneet

Voi kyllä! Juuri näin Juha Tapio laulaa ja saa keski-ikäiset naiset (okei, vähän nuoremmatkin...) vääntelehtimään konserttisalin penkeissään. Meillä on reissureput, ja voi vimpula minkälaiset reput onkin!

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, totesi Krista, kun poikaystävänsä Kånken-kuumeelle altistui. Jarkko osti pari viikkoa sitten Tori.fi:n kautta Känken hakusanalla myyntiin asetetun repun, joka kuvien perusteella kuitenkin näytti aivan oikealta joka toisella, paitsi Turussa kaikilla, on sellainen -ketturepulta. Postista noudettu metsänvihreä reppu paljastui hyvin retroksi painettuine ketunpää-logoineen, mutta äärimmäisen ihanaksi, ja minun Kånken-kuumeeni syttyi tai syveni, riippuu miten asiaa haluaa käsitellä. Rajat onneksi on minunkin hulluudellani, enkä todellakaan ollut valmis maksamaan massatusinarepusta tarjousten hehkuttamaa 65 euroa, enkä edes Huuto.netissä tai Tori.fi:ssä pyydettyä +40e hintaa, vaikka tuolla tavoin olisin saanutkin tasan sitä väriä ja mallia kuin olisin halunnutkin. Mutta ei. Minusta se tuntui tässä tapauksessa huijaukselta muunkin kuin hinnan puolesta, joten päätin, että jos Kånken olisi minun elämääni astuva, sen olisi parempi astua tyylillä eksoottisena kirpparilöytönä. Kohtalon käsiin jäisi, löytäisimmekö toisemme ennen reissua vaiko koskaan.


Mukava jätkä tuo kohtalo, koska päivä ennen tenttiä viime keskiviikkona, minä hairahduin Tori.fi:hin ja kohtasin mahdottoman: Kånken-reppu, tummanvihreä, 20 euroa ja Varsinais-Suomi. BINGO, huusi sieluni ja LÄHETÄ huusi sähköpostini, kun innoissani viskoin ilmoittajalle viestiä. Reppu oli vielä tarjolla ja treffit sovittiin seuraavalle päivälle minun tenttini jälkeen.

Olisittepa nähneet ilmeeni, kun ystävällisen iäkkään pariskunnan takapenkiltä paljastui tämä:


Halusin massateinirepun, mutta sainkin vanhan ernurepun, jossa ei ollut edes minut Kånken-jengiin liimaavaa logoa! I was shocked! Selviteltyäni myyjältä repun taustaa ja aitoutta, en kuitenkaan hennonnut sanoa hänelle ei, joten kaupat tehtiin, vaikka sisälläni iti petoksen ja pettymyksen siemen. Tiesin, että rouva ei olisi ikimaailmassa myynyt minulle tahallaan feikkireppua, mutta vuosikymmenten takaisten väärinymmärrysten ja mutkien kautta olisi mahdollista, että olin juuri ostanut 20 eurolla kopion, ja vieläpä epäonnistuneen kopion, suosikkirepusta.

Viimeisen viikon olemme Kånkenini kanssa kuitenkin hioneet kiintymyssuhdettamme ja hän sulattaa sydäntäni koko ajan lisää. Hän on minun, vaikka olisikin muiden silmissä vain hölmö kiinakopio. Koska elämä ei kuitenkaan olisi mitään ilman salkkarijuonenkäänteitä, sain eilen viralliset "testitulokset" Fjällräveniltä, jonne laitoin viikonloppuna sähköpostia koskien mysteerireppujemme historiaa. Molemmat reput ovat kuin ovatkin täysin aitoja ja vieläpä aitoja retroreppuja!  


Lainaus Fjällrävenin vastauksesta:

"Kummatkin kuvaamasi  Kånkenit näyttävät olevan ensimmäisiltä vuosilta kun reppua on valmistettu.
Kånken - repun valmistus aloitettiin vuonna 1978 ja siitä asti niitä on ollut myynnissä. Alkuaikoina repuissa oli metallisoljet olkaviilekkeissä.
Niistä yleensä tietää, että reppu on vanhimmasta päästä. Fjällräven AB :lla oli alkuaikoina tehdas Vaasassa.

Fjällräven tytäryhtiö perustettiin Suomeen 15 vuotta sitten ja ennen sitä Kånkenin maahantuontia hoiti Nordmark Oy.
Meiltä ei valitettavasti löydy niin vanhoja kuvastoja josta voisin katsoa tarkan valmistusvuoden.
Meiltä löytyy vain kuvastot vuodesta 1987 eteenpäin ja niissä ei noita reppuja ole, eli ovat siis vanhempia."


Oh my, reput suoraan kasarilta.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Liput kourassa

Laiturin nokassa, nenän edessä vielä vähän liian kylmää alkukesän vettä ja lupautunut hyppäämään, kun än-yy-tee huipentuu NYT:tiin. Meidän NYT huudettiin eilen. Juhlistettiin yhteistä vapaapäivää hoitelemalla hankittavaa-listan tärkein kohta -ostamalla reililiput. Kymmenessä minuutissa meidän reilibudjettiin iskettiin 922 euron kokoinen lovi, mutta nyt on kaikki reissun isot könttämaksuerät sitten hoidettu, lennot ja junat. Ja onhan nuo junaliput aika oleellinen osa reissua, että hölmöä sinänsä surra säästötilin laskevaa summaa, mutta Jarkon sanoin kyllä se heti paljon surullisemmalta näytti se tili.



En tiennyt, että lipunostohetkellä matkan alkupäivä täytyy olla tiedossa, vaikka tottakai se on loogista. Jotenkin vain olin hämääntynyt netissä lukeneesta infosta, että liput voi ostaa kolme kuukautta etukäteen. Kuka nyt kolmea kuukautta etukäteen osaa sanoa varmasti tarkan lähtöpäivän? No muunmuassa me tietty, mutta liian kohtalokkaalta olisi tuntunut kolmea kuukautta etukäteen ostaa liput. 19 päivää aikaisemmin on oikein hyvä.



Loppuun hauska kuva, kun Jarkon puhelin olikin selfiestickin (#korea) kanssa säätäessä panoraama-tilassa.


Koht mennään! Me ja meidän kaikki seitsemän päätämme.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Kesäloma aa, bee ja cee

Minä olen kesälomalla. Uskomattoman tuntuinen juttu varsinkin, kun minulla on tänä kesänä ajatus olla oikeasti lomalla koko kesä. En siis ajatellut mennä töihin reilin jälkeenkään, vaikka aikaa ennen koulunalkua elokuussa jäisi kolmisen viikkoa. Pummi, kokoomusnuori, rich bitch, takinkääntäjä ja kaikkea muuta, mutta tällä hetkellä äärimmäisen onnellinen päätöksestään. Ensi syksynä kiristellään vyötä ja eletään opintolainan turvin, mutta tämä on hyvin potentiaalisesti viimeisiä vapaita kesiä ennen lääkärimaailmaan siirtymistä, koska kolmosvuoden jälkeen manuvalikoima alkaa laajentua ja toisaalta myös taidot ja luvat karttua, kun yhä eteenpäin mennään. Siispä yritän tyynnytellä raivoavaa omaatuntoani, joka vikisee, että ei elämä saa olla näin kivaa ja helppoa, ja että laiskuus on pahasta. Se on loma ny!



En ole lääkiksen pääsykokeesta kuullut kuin huhuja, mutta meidän farmiksen tentistä voin sanoa, että VMP. Tentti koostui viidestä kuuden pisteen tehtävästi, joista puolitoista tehtävää oli yleistä terveydenedistämistä ja loput farmakologiaa. Ongelma vain olikin, että minkälaista farmakologiaa... Ensimmäinen tehtävä oli nitroista, mikä on todella oleellinen ja järkevä kysymys, pisteet siitä. Seuraava kysymys oli suun kuivumisesta lääkityksen haittana ja fiilikseni alkoi vähän laskea, koska keksin tasan yhden kuivaa suuta aiheuttavan lääkeryhmän. Seuraava tehtävä veti kuitenkin maton totaalisesta alta: syöpälääkkeet. Niin tuota anteeksi?? Tämäkö on ensimmäisen farmakologian kurssin ydinasia näin lääkiksen kakkosvuotisille opiskelijoille? Syöpälääkkeet, joita määräävät erikoislääkärit? Onneksi shokki oli aikalailla koko meidän kurssin kokoinen, joten samassa veneessä keikutaan. Harmittaa vain, että yksi tehtävä tulee syömään monelta hyvän arvosanan, joka kevään valtavalla työmäärällä varmasti olisi ansaittu. Koska mitä olen itse tätä kevättä elänyt ja myös muita sivusta seurannut, on täyttä valetta tentin palautetilaisuudessa sanoa, että no ette vaan sitten ole lukenut tarpeeksi.


Hirviötentti ei onneksi eilen tainnut kenenkään mieltä pysyvästi masentaa, vaan kesälomalle siirryttiin yhteisen puistohengailun, jokilaivailun ja baareilun kautta, ja oli kyllä hauska ilta. Olkapäät ja posket paloivat kevyesti, nauratti ja tuntui hyvältä olla juuri siinä hetkessä juuri noiden ihmisten kanssa. Minä lähden hyvillä mielin lomille, mutta hyvillä mielin palaan kyllä syksyllä noiden tyyppien kanssa kouluunkin!



























Nyt täytyisi elämässä vain löytää uusi rytmi, kun napanuora jatkuvaan lukemiseen on viimein katkaistu. Eilen heiteltiin ilmaan jopa sanoja eroahdistus ja synnytyksen jälkeinen masennus, mutta josko tämä tästä. Selkeä rutiini kevään aikana ehti kuitenkin syntyä, koska Jarkko meinasi tänään täydentää lauseeni kun sä lähdet töihin, niin mä alan samantien.... sanalla opiskella, vaikka kesälomalaisena tarkoitin tietysti tiskata.

Ihanaa kesää!

tiistai 19. toukokuuta 2015

Onnea, tsemppiä ja kaikkea muuta!

Mitä ikinä kaipaattekaan, sitä kaikkea toivotan teille huomiseksi! Hyvin se menee, ja jos ei mene, maailma ei kaadu siihenkään. Muistakaa, että oma arvio onnistumisesta ei myöskään kerro aina totuutta. Nim. Melkein koko meidän vuosikurssi. Jokainen vaan uskoo huomenna viisi tuntia itseensä ja tekee kaiken mitä pystyy, niin se on siinä.

Siispä kaikille hurjasti onnea pääsykokeeseen! Toivotaan, että koe kysyy oikeita asioita just teidän kannalta. Ja jos ei, niin toivottavasti ei sitten muidenkaan kannalta, koska välillä riittää ihan vain se, että on huonoista vähiten huono.


Kuva pädin My Day -ohjelmasta.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Pääsykokeen 10 käskyä

Aletaan puhua jo tunneista, melkein ainakin. Monilla on huomenna reissupäivä ja lopuilla oman kaupungin lääkikseen hakevilla paniikkipäivä muuten vaan. Alkaa olla aika tehdä asioita viimeistä kertaa ja valmistautua oksentamaan kevät paperille. Kävin tutkimassa Turun lääketieteellisen tiedekunnan nettisivuja ja löysin ilokseni salijaon, kartan koesaleista ja käytännön ohjeet keskiviikkoa varten, joten eteenpäin on menty kahden vuoden takaa. Silloin kävimme kaikki pääsykoeaamuna Educariumin kautta listasta lukemassa oman koepaikkamme, mikä oli minusta hiukan epäreilu ratkaisu ulkopaikkakuntalaisia kohtaan. Sanoin silloin ja sanon edelleen, että sellaisena aamuna ei minun mielestäni kaipaa yhtään ylimääräistä stressailua kampusrakennusten välillä suunnistamisesta.

Turun pääsykokeen salijako ja yliopiston käytännön ohjeet TÄÄLLÄ.

Koska yliopiston pääsykoeohjeet ovat kankeita yliopiston ohjeita, ajattelin antaa lyhyesti omat arkiset käytännön ohjeeni, joita minä sovelsin vaihtelevasti onnistuen kokeissani.


1. Kirjoita nimet jokaiseen paperin ihan aluksi.
Vaikka nimien, sotujen ja allekirjoitusten vääntäminen kahteenkymmeneen lappuun sarjatulella tuntuu typerältä ajan- ja innonhukalta, kannattaa se minusta tehdä heti kärkeen. Sitten saa loppuajan tuskastella tehtävien kanssa ilman viime minuuttien nimipaniikkia tai paheksuvia katseita, kun kokeen päätyttyä vikiset unohtaneesi kirjoittaa nimesi. Nim. Edelleen katkera yhdelle kaverilleni, joka teki näin. Oli muuten hauska hetki, kun tajusimme tänä vuonna olleemme samassa salissa tekemässä koetta.  
    - Et usko mikä pelle siellä mun salissa sillon oli! Se inisi kokeen jälkeen ettei oo kirjottanu nimiään kaikkiin papereihin ja oli silleen et kai mä nyt vielä saan laittaa ne.
    - Niin ööööö... Se olin minä :DD

2. Tarkista pisteytykset.
Nyt puhuu ammattilainen, joka heitti kankkulan kaivoon 5 kokonaista pistettä monivalinnoista, kun ei lukenut ohjeita ja huomannut, että väärä vastaus 0p, ei vastausta -1p. Itketti, suututti ja tuntui niin kamalalta, että kukaan saa enää tehdä samaa mokaa minun jälkeeni.  

3. Ota korvatulpat mukaan.
Taaksesi voi istua kuka tahansa korvaanhönkijä tai keuhkoahtaumapotilas, jonka huokailu raastaa hermoja. Toisaalta jotkut eivät osaa totaalisessa hiljaisuudessa keskittyä sitä vähääkään, ja sekin on ok, mutta minulle tulpat olivat aivan ehdoton koevaruste.

4. Älä mene vessaan.
Vessareissu katkaisee keskittymisputken, koska aluksi vessavuoroa täytyy pyytää, sitten vessasaattajaa pitää odottaa, sitten kävellä vessaan, sitten olla kiusaantunut, kun ujopissa iskee saattajan seisoessa vessan oven ulkopuolella ja lopulta vielä täytyy ängetä keskelle omaa riviään takaisin istumaan. Suosittelen siis säännöstelemään juomista ja välttämään diureettien ylimäärää.


5. Syö järjellä, mutta syö.
Ruuan ylimäärä alkaa paikallaan istuessa vain sattua mahaan, mutta pieni napostelu palkitsee ja virittää aivoja. Suosittelen erityisesti riisipiirakoita, karkkia ja suklaata. Toisille pitää kuitenkin antaa armoa ja jättää kovat karkit sekä kanelikorput kauppaan. Yllätysnimenä blokkaan myös isot ja kovat omenat, joiden syöminen kuulostaa hiljaisessa luentosalissa ydinräjähdykseltä ja kestää vähintään tunnin.

6. Pysy salissa tappiin asti.
Vaikka homma tuntuisi jääneen täysin jumiin ja kaikki toivo elämästä kadonneen, niin leikkiä ei saa jättää kesken. Joskus pienen epätoivotauon jälkeen päähän pulpahtaa jokin uusi idea, jonka hyödyntäminen on myöhäistä, jos seisoo jo ulkopuolella. Jos et muuta keksi, tarkista tai laske suttupaperille tehtäviä uudestaan, että mahdolliset pikkuvirheet karsiutuvat.

7. Älä panikoi.
Olen todella huono henkilö neuvomaan tätä, mutta totuus on, että itkeskely ja papereiden plääräminen paniikissa ei auta yhtään. Parempi on käydä tehtäviä uudestaan ja uudestaan yksi kerrallaan läpi ja täydentää edes pikkuräpellyksiä. Jokainen räpellys on räpellys eteenpäin. 


8. Tee matskuista omasi.
Revi irti kaavaliitteet ja kirjoita heti alkuun paperille ylös, jos tiettyihin kaavoihin oli muistisääntöjä. Tee papereihin omia huomautuksia ja merkintöjä, joista näät nopeasti, onko tehtävä täysin valmis vai vielä kesken. Minun paperini olivat täynnä sutaistuja KESKEN -tekstejä ja kysymysmerkkejä, joista osa ei ikinä saanut selvennyksiään.

9. Tee kaikki temput, mutta tee huolella.
Toissa vuonna koe oli niin vaikea, että paraskin hakija sai huhujen mukaan alle puolet pisteistä, ja viime keväänä taas ilmeisesti niin helppo, että vain paras laskurutiini palkittiin sisäänpääsyllä. Veikkaan tämän vuoden olevan jotakin noiden välistä, jolloin virheitä olisi varaa tehdä. Uskon lujasti, että kukaan ei osaa kaikkea, mutta joka vuosi lääkiksen penkit vain täyttyvät. Jos koe on hyvin lukeneelle sinulle vaikea, se on vaikea kaikille muillekin, mikä taas heijastuu pisterajoihin. Klisee kyllä jokainen tekee vain parhaansa. Siispä yritä, räpellä, kokeile ja laske varmat nakit todella huolella.

10. Tee kokeen jälkeen jotain kivaa.
Jos reissaat uusin pääsykokeisiin, tee silti jotain kivaa, koska kävi miten kävi, jokainen on ansainnut kivuuden pääsykoekevään päättymisen kunniaksi. Syö jäätelö, syö donitsi tai vedä *erseet hyvässä seurassa, aivan sama kunhan teet jotain kivaa. Se on ohi nyt.

Kaikki kuvat tutkitusti stressiä poistavia ja ohjeet puhtaasti minun kokemuksiini nojaavia.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pääsykoematka

Tämä postaus on kuviin nojaava tarina minun kevään 2012 pääsykoereissustani, joka tuotti kirvelevän tappion lääkiksen kannalta, mutta voiton Turun kannalta.

Vuoden 2012 pääsykoe oli minulle the pääsykoe. Suunnitelmanmuutos edellisvuodesta käänsi junani nokan Tampereen sijaan kohti Turkua. Kaupunkia, jossa en ollut ikinä käynyt ja jossa minulla ei ollut mitään. Tuo pääsykoereissu oli eka kosketukseni Turkuun. Silloin olin vielä autuaan tietämätön, että kolmen kuukauden päästä muuttaisin tähän kaupunkiin ja että kolme vuotta tuosta hetkestä eteenpäin lopettelisin lääkiksen kakkosvuotta, hengittäisin kevättä ja rakastaisin elämääni juuri Turussa. Niin se elämä vain kuljettaa.

Raiteet sen sijaan kuljettivat minut Kuopiosta Tampereen kautta Turkuun päivää ennen pääsykoetta. Muistan valinneeni aamujunan aivan siitä riemusta, että ehdin tutkiskella kaupunkia rauhassa koetta edeltävänä päivänä, opetella reitin pääsykoepaikalle ja rentoutua. Elämäni parhaita päätöksiä, koska tuon yhden iltapäivän aikana rakastuin. Turku ehti puolikkaassa päivässä viedä sydämeni.




Turussa astuin junasta tyhjyyteen. Minulla ei ollut hajuakaan, missä olin tai minne minun olisi mentävä. Tuossa vaiheessa elin vielä epämodernia aikaa älyttömän puhelimen kanssa, joten oli luotettava vanhanaikaisiin menetelmiin. Onneksi rautatieaseman vieressä sentään edelleen oli kaupungin kartta.


Kartan avulla ja massoilta mallioppimalla sain itselleni suunnan Humalistonkatua ylöspäin. Samalta suoralta löysin myös näppärästi Omppuhotellin, josta olin varannut huoneen yöksi. Kello oli kuitenkin vasta kaksi, joten minulla oli vielä kaksi tuntia tuhlattavaa aikaa ennen huoneen vapautumista. Torin ympäristöä tutkailemalla löysin S-Marketin, jonka tallelokeroon vein reissureppuni odottamaan hotellihuoneen saamista. Aurinko paistoi aivan kirkkaalta taivaalta ja Turku näytti kesäparatiisilta.

Hotellihuoneen saaminen neljän maissa vapautti minut totaalisesti kantamuksistani ja saatoin siirtyä tutkimusmatkailuvaiheeseen.


Tärkein missio oli selvittää pääsykoepaikan tarkka sijainti ja reitti Juslenialle, jossa minun pääsykoesalini siis sijaitsi. Minulla tottakai oli paperilla tiedot ylhäällä ja kännykkään olin napsinut kartoista kuvia, jotta voin tutkia reittejä vielä tien päälläkin. Kävin kävelemässä reitin läpi, ihmettelin Tuomiokirkon kokoa ja hengitin Turkua.




Pakollisen Turku-tutustumisen jälkeen olin vapaa tutustumaan kaupunkiin hiukan vapaamuotoisemmin. Taivalsin pitkin jokirantaa, ihmettelin miten kaunis sää voikaan olla ja jännitin pääsykoetta. Parkkeerasin itseni yhdelle penkille rantaan ja pläräilin bilsan kirjaa. Hassua, miten muistan pelänneeni eksymistä, vaikka kävelin vain joenvartta, jota on melko yksinkertaista seurata toiseenkin suuntaan ja löytää tiensä alkupisteeseen.



Nukahdin illalla yllättävän helposti, vaikka jännitys alkoi jo tosissaan kuristaa mahaa. Valmistelin tavarat valmiiksi aamua varten ja varmistin heräämiseni noin miljoonalla herätyksellä. Niin taittui viimeinen yö minun ja pääsykokeen väliltä.

Pääsykoeaamu oli oikeastaan aika ihana. Heräsin hyvissä ajoin, lähdin liikkeelle hotellilta hyvissä ajoin ja hain matkalla pääsykoepaikalle Ärrältä kahvin ja muffinssin. Turku heräsi pikkuhiljaa aurinkoiseen päivään ja minä puhkuin voitontahtoa. Tänään lähtee! Juslenialle kertyi pikkuhiljaa muitakin ja minä yritin keskittyä pysymään rauhallisena. Istuin ulkona viime hetket ennen salin ovien eteen järjestymistä.



Koesali oli ankea, ikkunaton luola, johon me asetuimme tavoittelemaan unelmaamme. Koetunnit kuluivat ja minulle alkoi käydä yhä selvemmäksi, että kevään työni oli ollut turhaa. Se ei avaisi minulle lääkiksen ovia tänä vuonna. Ei, vaikka olin mielestäni kehittynyt valtavasti. Ei, vaikka olisin paikkani varmasti ansainnut. Neljä ja puoli tuntia kului ennen kuin paniikki iski täysin läpi. Kuivailin silmiin nousevia kyyneleitä ja koetin pitää itseni kasassa, vaikka teki mieli vain juosta ulos ja itkeä. Sain paperit palautettua sumuisin silmin ja poistuin ulos, jossa kohtasin buranahaalariset paholaiset. Mieleni teki tunkea tuutoreiden tarjoama pääsykoebileranneke syvälle jonnekin, mutta tyydyin vain mielenosoituksellisesti kulkemaan sanaakaan sanomatta tuutoreiden ohitse nuolemaan haavojani johonkin turvalliseen paikkaan.

Löysin turvapaikkani Tuomiokirkon sivuportailta. Romahdin täysin ja annoin pettymyksen tulla ulos rumana itkuna ja nenästä valuvana räkänä. Ensin ihan yksikseni, sitten Jarkon kanssa puhelimessa puhuen. Äidille tyydyin laittamaan viestiä, että huonosti meni, en pysty puhumaan.


Ihmeellisesti itku purki kamalimman olon hetkeksi ja kykenin kokoamaan itseni kävelykuntoon siirtyäkseni rautatieasemalle, josta reissasin Lahteen ja Helsinkiin kohti uusia pääsykoepettymyksiä. Bilsan pääsykoe nimittäin oli heti seuraavana päivänä eikä itseluottamus lääkiksen kokeen jälkeen ollut kovin korkealla. Suruisin mielin jätin Turun taakseni tuona päivänä. Onneksi kuitenkin vain palatakseni iloisin mielin muuttokuorman kanssa kolmen kuukautta myöhemmin. Se bilsa meni nääs vähän lääkiksen koetta paremmin.

Pointtina se, että jos pääsette pääsykokeen myötä reissaamaan vieraaseen kaupunkiin, koittakaa jännäyksen keskellä nauttiakin reissusta. Jälkikäteen noita hetkiä muistelee lämmöllä, vaikka matkan varrella olisi itkettänytkin.

Paria lukuunottamatta kaikki kuvat aidosti minun tai Jarkon pääsykoereissulta vuodelta 2012.

lauantai 16. toukokuuta 2015

23 päivää interrailiin

Suoritin viime viikolla omaa mailmaani mullistavan laskutoimituksen. Tulen yhden vuoden aikana reissaamaan kymmenessä uudessa maassa, kun aikaikkunaksi valitaan lokakuu 2014-lokakuu 2015! Kasvu on melko eksponentiaalinen verrattuna aikaisempaan 22 vuoden aikana kerättyyn viiteen maahan. Kun kerroin Jarkolle laskutoimitukseni tuloksen, sain vastaukseksi epäilevän mietteliään katseen ja vaihtoehtoisen vastauksen, 11 maata. Jouduin laskemaan uudestaan ääneen ihan sormien kanssa: Korea, Italia, Kroatia, Itävalta, Tšekki, Saksa, Hollanti, Ranska, Espanja ja ensi syksyn kurssimatka Venäjälle, yhteensä kymmenen maata. (Tässä vaiheessa Slovenia ei vielä ollut mukana koko suunnitelmassa.) Sieltä pääsi sitten maantiedeintoilija iskemään: Taisit unohtaa Vatikaanin, höhöh.
Jep totta.... Vatikaani, yhdestoista maa. Yksitoista maata vuodessa -ei paha laisinkaan!


Tällä viikolla intoa on ollut reilin suhteen enemmän kuin järkeä. Matka on puskenut ajatuksiin koko ajan ja kaikkialta, vaikka pyhästi vannoin keskittäväni jokaisen tallella olevan hermosoluni farmakologiaan. Anteeksi vain trisykliset antidepressantit, mutta jotenkin olette hiukan masentava aihe verrattuna noin kolmen viikon päässä odottavaan interrailiin. Aivosolujen sitkeän kapinan myötä farmiksesta on siis lipsuttu ja edellisen reilipäivityksen jälkeen matkatouhu on edistynyt pakkaus-/hankintalistan teon, Slovenian ja Kroatian majapaikkojen varmistamisen ja Tšekkien ja Ranskan yöpymistunnustelujen verran. Yöpymisen suhteen elämän pitäisi siis tällä hetkellä olla turvattua aina Wieniin eli 17. kesäkuuta asti. Tietysti asiat ehtivät muuttua ja majoittajien elämäntilanteet kääntyä, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä. Sekä Sloveniassa että Kroatiassa olemme yöpymässä meillä yöpyneiden couchsurffaajien luona, eli hyvä kiertää.

Minä rakastan listoja ja siksi olen oikeastaan kummissani, kuinka maltoin lykätä pakkauslistan tekoa näin myöhään. Oli mahtavaa listailla kesävaatteita, bikineitä ja aurinkorasvaa, koska nyt aletaan olla niin lähellä H-hetkeä, että hiekka melkein jo änkeää rantakassin sisään. (Ei puhuta siitä, että syvällä sisimmässäni pelkään jotakin lentoalan lakkoa, joka torppaa meidät jumiin Helsinki-Vantaalle....) Vaikka farmakologian lukeminen saattoi listailustani kärsiä, oli hyvä, että lista tuli tehtyä, koska hankintalistalla on vielä paljon puuttuvia asioita mm. niinkin mitätön asia kuin reililiput, ja toisaalta nyt listoja voi täydentää sitä mukaa, kun asioiden tarpeellisuuden oivaltaa. Esimerkiksi eilen kuuntelin naapureiden älämölöintiä ja oivalsin, että korvatulpat uupuvat listalta. Always look on the bright side of life.

Hankintalista kuitenkin polttelee nyt käsissä, koska mieleni tekisi joka kuudes sekunti syöksyä bikinikaupoille tai ostamaan vohvelikangasta, josta aion DIY-meiningillä ommella meille matkapyyhkeet. Tuntuu, että koko elämäni on jumissa tässä farmakologian tulpassa ja ainut odotettava asia on torstain jääminen kauas taakse. Sitten minä olen vapaa tekemään ainoastaan kivoja asioita mm. testipakkaamaan rinkkaa ja shoppailemaan bikineitä, shortseja, matkakaiuttimia, rantaläpökkäitä..... Toivottavasti pääsykoelukijoillakin on jotain kivaa takataskussa keskiviikon jälkeistä elämää varten, koska kyllä se elämä sieltä tulee. Ainakin on ne pääsykoebileet, heheh.

Niin ja vielä blogista sen verran, että tarkoitukseni on pitää Krista_llia hengissä myös reissunpäällä, mutta postaustahti voi hiljentyä (vielä tästäkin), jutut lyhentyä ja painotus olla lähes 100% reilissä. Jos tämä ei haittaa, kannattaa pysyä mukana kesälläkin, mutta jos meidän Eurooppareissu ei kiinnosta lainkaan kantsii pitää lukulomaa kesäkuun alkupuolelta heinäkuun puoleenväliin ;)

torstai 14. toukokuuta 2015

Missä minä luen?

Minä en ikinä ole ollut kirjastolukija. En ollut kirjastolukijatyttö, eikä minusta ikinä kasvanut kirjastolukijanaista, vaikka valmennuskurssi ja yliopisto kovasti siihen suuntaan kannustivatkin. Olin sitkeästi keittiönpöytälukija koko pääsykoerumban ajan. Parkkeerasin aamulla itseni ihanan aamukahvihetken jälkeen kirjojen kanssa pöydän ääreen ja nostin pyllyni jakkaralta vasta iltapäivällä, kun lukumittariin kilahti kuutisen tuntia täyteen tai vessaan, jos kahvin ja veden ryystäminen sitä vaati (ja se vaati, koska join vettä tuskastumiseeni). Pöydän äärestä ei tarvinnut edes ruokatauolla nousta kuin parin metrin päähän, mikä sopi minulle loistavasti. Työt hoidetaan yhdessä huoneessa, muu elämä toisaalla.


Tänä syksynä jotakin kuitenkin tapahtui. Keittiö ei enää tuntunut samalta ja valon vähyys hankaloitti elämää. Muutin kirjojeni, vihkoineni ja tabletteneineni olohuoneen lattialle, jossa totesin olevan asunnon parhaan luonnonvalon. Maanläheisellä tekniikalla hoitelin hermoston rakenteen ja anatomian kurssin, kunnes aloin fyysisesti oireilla. Ikean keinokuitumatolla lyhyissä kotihengailushortseissa istuskelu aiheutti jalkojen kutinaa, jota henkinen uupuminen lukemisen edetessä pahensi sille asteelle, että hipelsin kutiavia jalkojani 90% ajasta ja opiskelin jäljelle jäävät 10%. Hyötysuhde nopeasti laskien hyvin heikko. Lisäksi lattialla risti-istunnassa könöttäminen oli ilman fyssarin tutkintoakin tuomittava hyvin epäergonomiseksi. Siispä pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja paluumuutin keittiöön.

Harmillista vain keittiön valotilanne ei parissa kuukaudessa ollut muuttunut mihinkään suuntaan, kuten ei myöskään keittiön pääasiallinen rooli ruuanlaiton ja -nautiskelun ytimenä. Jarkon häärätessä omaa elämäänsä, istuinkin yhtäkkiä opiskelurojuineni keskellä arjen ruuanlaittoa ja tiskausta, eikä minun keskittymiskykyni siedä ylimääräisiä hälinöitä. Soppakattiloiden poristessa liedellä tajusin, että jäljellä oli enää yksi vaihtoehto. Vaihtoehto, jota olin vältellyt ja jonka olemassaolon olin kieltänyt. Ei, me emme kuuluisi yhteen.


Karmeassa pakkoraossa jouduin muuttamaan makuuhuoneeseen TYÖpöydän ääreen. Radikaali veto ettenkö sanoisi. Vielä kun joku kertoisi, miksi en heti alunperin leiriytynyt ison täydellisen kirpparilöytötyöpöydän ääreen aivan yhtä hyvää luonnonvaloa antavan ikkunan ääreen kuin olohuoneenkin ikkuna. Työpöydän ääressä minulla on tuolikin, mistä selkä kiittää. Minun työpöytäpsykologinen teoriani on, että halusin kaivaa kuilua lapsuudenkodin ja oman kodin välille, koska Kuopiokodissa opiskelin aina työpöydän ääressä. Nyt kaksi ja puoli vuotta omillaan asuneena olen viimein kypsä myöntämään, että ehkä äiti olikin oikeassa, kun patisti lukemaan läksyt aina pöydän ääressä ja hyvässä valossa.


maanantai 11. toukokuuta 2015

Samassa veneessä

Olisi kakkosvuosi kolmen tunnin tenttiä vaille paketissa. Samalla pakettiin solahtaa kolmasosa koko lääkiksestä. 33,33% = 1/3 = kolmasosa, mikä on aivan karmivan hurjaa! Tuntuu, että hyppäys ykkösvuoden totaalisuoritusprosenttiin (16,67%) verrattuna on henkisesti valtava. Jos loput neljä vuotta menevät tätä tahtia, tulen olemaan valmis tästä alunperin ikuisuudelta kuulostaneelta kuuden vuoden koulutuksesta nopeammin kuin uskalsin edes pelätä. Yritän kuitenkin vedellä ihan rauhassa henkeä, koska vaikka kolmasosa on jo takana, kaksi kolmasosaa on onneksi edessä. Koitan kovasti nähdä maailman vähän ruotsalaisemmin: lasi on mieluummin puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjä.

Vaikka viimeinen pakollinen opetuskerta kilahti Ville-läsnäolovalvontarekisteriin (jep, kiertävät nimilistat on sou lääst siison..) tänään, isoin työ on vasta edessä, koska minä en kuulu siihen onnelliseen farmiksen kirja luettu ja nyt vaan kertailen -porukkaan vaan olen enemmänkin nyt on ihan hemmetin kiire oppia edes jotain -kannattajakuntaa. Siispä edessä on tiukat 10 päivää ennen kuin kello naksahtaa pykälään torstaina 21. päivä ja tenttipaperit saa kääntää luentosalissa ympäri. Kummasti tämä kuulostaa minusta tutulta. Jos jäljellä olevat päivät muutetaan yhdeksäksi ja farmiksen tappotentti tappopääsykokeeksi, puhummekin lääketieteen valintakokeesta vuosimallia 2015. Samalla tavoin kellumme nyt oman työteliäisyyden varassa, koska luennot, harkat ja valmennuskurssit ovat tehneet voitavansa, eikä venettä voi enää keikuttaa kukaan muu kuin me itse. Mihin se keikkuu ja miltä keikkuminen tuntuu, on nyt itsestä kiinni.


En voi sanoa saavani valtavia oppimiskiksejä tästä rehellisestä pänttäämisestä, mitä jäljellä olevat päivät ovat ja tulevat olemaan. 8 tunnin lukupäivän päätteeksi minulla on hauskaa noin 20 minuuttia, kun osaan yhden kerran sujuvasti selostaa itselleni sen päivän lääkkeiden nimet, vaikutusmekanismit ja haitat, mutta muu 7 tuntia 40 minuuttia on noiden asioiden päähän tunkemista sanan jokaisessa väkivaltasävytteisessä vivahteessa. Lääkkeet eivät vain mene päähäni sulavasti solahtaen vaan niitä täytyy runnoa ihan tosissaan, eivätkä ne tunnu silti pysyvän muistissa täydellisinä.

Olen farmakologiaa lukiessani saanut muistutuksen myös lihasmuistin voimasta, koska suuni osaa merkittävästi taitavammin käsitellä lääkkeitä kuin aivoni. Saatan tavata tietyn lääkkeen nimeä kirjasta moneen kertaan ennen kuin tajuan, kuinka se kirjoitetaan, mutta suuni osaa muutaman toistokerran jälkeen pullauttaa nimen ulos ilman, että edes tajuan mitä sanon. Siksi olen välillä sortunut kaikkien oppimistapavirheiden äitiin ja hokenut hauki on kala -metodilla muun muuassa ahdistuneisuuslääkkeiden nimiä. Alkoi itseäkin ahdistaa.

Tuskasta huolimatta olen päättänyt jaksaa. Jos nyt vetelehdin, lykkään lukemista ja tuhlaan energiaa vain valittamiseen, 10 päivän päästä en saa huokaista antaneeni kaikkeani. Aina voisi tehdä paremmin, kun puhutaan isojen kokonaisuuksien opettelusta, mutta tiedän, että opiskelutavallani saan viikossa ihmeitä ja todellista ymmärrystä aikaan, kunhan vain tartun työhön. Koska loppujen lopuksi oma kokemus omasta työstä on se, millä on merkitystä. Jos tietää tehneensä siinä hetkessä kaikkensa ja repineensä kovimmat tehonsa irti, saa olla tyytyväinen. Tottakai pettynytkin saa olla, mutta silti pitää olla itsestään ylpeä ja itselleen armollinen, koska maailma ei kaadu näin pieniin asioihin. Ei yhteen farmiksen tenttiin, joka hylsyn seurauksena siirtyy seuravan syksyn sisäänpääsytentin kanssa samaan hektiseen läjään, eikä yhteen lääkiksen pääsykokeseen, vaikka se siinä hetkessä siltä tuntuukin. Joka kerrasta oppii ja seuraavalla kerralla on aina parempi, mutta itsensä kanssa on raskasta elää seuraavaan kokeeseen asti, jos tietää, että edelliseenkin olisi ollut mahdollista antaa enemmän.

10 päivää tai 9 päivää. Jaksaa, jaksaa...

Ps. Kevennyksenä meijän kurssin Paton video parin kuukauden takaa :)

lauantai 9. toukokuuta 2015

Tylsä käytännön juttu

Blogilista ilmoittaa sivullaan lopettavansa toimintansa ensi kuun ensimmäisestä päivästä alkaen, mikä hyvin todennäköisesti heikentää palvelun käytettävyyttä aikalailla dramaattisesti. Mikäli Bloggerin statistiikkoja on toisaalta yhtään uskominen, iso osa kävijävirrasta tässä blogissa ajautuu tänne juurikin Blogilistan kautta. Meillä on siis ongelma, kun yhtälön toinen osakas muuttuu 1.6. toimimattomaksi. Siispä suosittelen tutustumaan vaihtoehtoisiin seurantamenetelmiin esim. Blogloviniin, Bloggerin omaan systeemiin tai ihan vain tallentamaan osoitteen omiin kirjanmerkkeihin. Itse tykkään viimeisimmästä tyylistä, koska rakastan aamukahvipöydässä klikkailla blogeja auki ja toivoa parasta, että sinne olisi ilmestynyt uusi postaus. Tälläisestä pienestä jännityksestä minä saan ne sävyt elämääni :D


Turku kukkii kirsikkaa tällä hetkellä<3

perjantai 8. toukokuuta 2015

Amazing Race Turku 2015

Käsi ylös, kuinka moni on joskus katsonut Amazing Race -ohjelmaa fiiliksellä, että wou kun olis siistiä? Turussa kaikki on mahdollista. Meillä käytiin pari viikkoa sitten tällainen keskustelu:

Minä: Mä osallistun ens sunnuntaina amazing race kilpailuun meijän kurssin Marian kanssa.
*Katse ja syvä hiljaisuus*
Jarkko: Mitääh?
Minä: Niin sellanen opiskelijatapahtuma.
Jarkko: Aaaaaaa. Mä jo mietin, että lähdetkö sä noin vaan yhtäkkiä koulukaverin kanssa sinne kiertämään maapalloa kaikkien siskoparien ja pariskuntien keskelle.

En lähtenyt, vaan lähdin kiertämään Turkua kurssikaverin ja kahden kauppispojan kanssa, jotka yhdistettiin meidän pariimme. Toissasunnuntaina kisattiin lääkiksen, kauppiksen ja oikiksen järkkäämässä Amazing Race Turku -kilpailussa, joka oli juuri sitä mitä nimi lupasi, uskomatonta kilpajuoksua Turussa. Aidon ohjelman hengen mukaisesti suunnistimme rastilta toiselle vihjeiden perusteella ja rastitehtävän suorittamalla sai käteensä seuraavan vihjeen. Rasteja kertyi yhteensä kymmenen, joista eka ja vika suoritettiin startti-/maalipaikalla Puolalanpuistossa, mutta täytyy sanoa, että kahdeksassakin ympäri Turun keskustan lähiseutuja sijoitetussa rastissa oli juoksemista aivan riittämiin. Nim. vasemmassa jalassa rakko ja oikeassa jännetupentulehdus.


Ilmoittauduimme kilpasarjaan, koska ihan löllerölöllerosuorittaminen ei meitä huvittanut, mutta toisaalta emme olleet ehkä ihan valmistautuneita näin kovaan menoon kuin mitä neljän hengen tiimimme toinen puolisko kaipasi. Pojat juoksivat meitä 40 metriä edellä ja me hörpittiin perässä olutta ja lonkeroa puhtaasti janoomme, koska olimme varustautuneet hiukan rennompaan menoon. En minä valita, koska kyllä kilpailuhenki tarttui minuunkin, mutta en todellakaan ajatellut päivän olevan niin rankka, että paidan selkämyksestä voisi suorituksen päätteksi bongata suolarannut hikoamisen jäljiltä. Mutta hitsi vie, olihan se hauskaa ja olen aika ylpeäkin meidän tiimin suorituksesta, kun joukkueita kuitenkin oli kisaamassa yhteensä 35. You are team number.... five.


Vaikka väitän tutkiskelleeni Turkua ulkopaikkakuntalaiseksi aika huolella, kierros opetti silti uutta ja vei paikkoihin, joita en ennen ollut käynyt koluamassa. Kakolanmäki oli melkein mykistävä, koska juuri huipulle päästyämme aurinko repi pilvet tieltään ja ehdimme hengähtää hetken auringonpaisteessa omaa suoritusvuoroa odotellessa. Sää siis onneksi lopulta suosi meitä, vaikka aamupäivä enteilikin harmautta. Lopputuloksena kanniskelin takkia turhanpäiten mukana koko kierroksen ajan, koska pelkällä pitkähihaisellakin tuli juostessa kuuma.

Jos Amazing Race Turku 2016 on tuleva, minä olen menevä. Sen verran kiva sunnuntai oli.