torstai 14. toukokuuta 2015

Missä minä luen?

Minä en ikinä ole ollut kirjastolukija. En ollut kirjastolukijatyttö, eikä minusta ikinä kasvanut kirjastolukijanaista, vaikka valmennuskurssi ja yliopisto kovasti siihen suuntaan kannustivatkin. Olin sitkeästi keittiönpöytälukija koko pääsykoerumban ajan. Parkkeerasin aamulla itseni ihanan aamukahvihetken jälkeen kirjojen kanssa pöydän ääreen ja nostin pyllyni jakkaralta vasta iltapäivällä, kun lukumittariin kilahti kuutisen tuntia täyteen tai vessaan, jos kahvin ja veden ryystäminen sitä vaati (ja se vaati, koska join vettä tuskastumiseeni). Pöydän äärestä ei tarvinnut edes ruokatauolla nousta kuin parin metrin päähän, mikä sopi minulle loistavasti. Työt hoidetaan yhdessä huoneessa, muu elämä toisaalla.


Tänä syksynä jotakin kuitenkin tapahtui. Keittiö ei enää tuntunut samalta ja valon vähyys hankaloitti elämää. Muutin kirjojeni, vihkoineni ja tabletteneineni olohuoneen lattialle, jossa totesin olevan asunnon parhaan luonnonvalon. Maanläheisellä tekniikalla hoitelin hermoston rakenteen ja anatomian kurssin, kunnes aloin fyysisesti oireilla. Ikean keinokuitumatolla lyhyissä kotihengailushortseissa istuskelu aiheutti jalkojen kutinaa, jota henkinen uupuminen lukemisen edetessä pahensi sille asteelle, että hipelsin kutiavia jalkojani 90% ajasta ja opiskelin jäljelle jäävät 10%. Hyötysuhde nopeasti laskien hyvin heikko. Lisäksi lattialla risti-istunnassa könöttäminen oli ilman fyssarin tutkintoakin tuomittava hyvin epäergonomiseksi. Siispä pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja paluumuutin keittiöön.

Harmillista vain keittiön valotilanne ei parissa kuukaudessa ollut muuttunut mihinkään suuntaan, kuten ei myöskään keittiön pääasiallinen rooli ruuanlaiton ja -nautiskelun ytimenä. Jarkon häärätessä omaa elämäänsä, istuinkin yhtäkkiä opiskelurojuineni keskellä arjen ruuanlaittoa ja tiskausta, eikä minun keskittymiskykyni siedä ylimääräisiä hälinöitä. Soppakattiloiden poristessa liedellä tajusin, että jäljellä oli enää yksi vaihtoehto. Vaihtoehto, jota olin vältellyt ja jonka olemassaolon olin kieltänyt. Ei, me emme kuuluisi yhteen.


Karmeassa pakkoraossa jouduin muuttamaan makuuhuoneeseen TYÖpöydän ääreen. Radikaali veto ettenkö sanoisi. Vielä kun joku kertoisi, miksi en heti alunperin leiriytynyt ison täydellisen kirpparilöytötyöpöydän ääreen aivan yhtä hyvää luonnonvaloa antavan ikkunan ääreen kuin olohuoneenkin ikkuna. Työpöydän ääressä minulla on tuolikin, mistä selkä kiittää. Minun työpöytäpsykologinen teoriani on, että halusin kaivaa kuilua lapsuudenkodin ja oman kodin välille, koska Kuopiokodissa opiskelin aina työpöydän ääressä. Nyt kaksi ja puoli vuotta omillaan asuneena olen viimein kypsä myöntämään, että ehkä äiti olikin oikeassa, kun patisti lukemaan läksyt aina pöydän ääressä ja hyvässä valossa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti