lauantai 6. kesäkuuta 2015

Lääkiksen toka vuosi osa 2

Todella loogista jatkoa postauksille Lääkiksen eka vuosi part 1, Lääkiksen eka vuosi part 2 sekä Lääkiksen toka vuosi osa 1.

Joulun jälkeen palataan turvallisiin uomiin, kun paton kilometrikurssi jatkuu vielä pari kuukautta piinaten meitä mikroskooppiharkoilla ja -tentillä, jota varten teen omiin silmiinikin superpitkää päivää tautimuutoksia tietokoneelta ihmetellen. Silmät ovat viimeiset päivät ennen tenttiä kippurassa, mutta niin on mahakin, koska helmikuun aikana paton rinnalle saadaan viihteellisempää ohjelmaa, kun TLKS:n vuoden 2015 speksi jysähtää niskaan. Aikaa tuntuu kuluvan paljon enemmän teatterilla speksimenoa haistellessa kuin kotona luentodiojen kanssa taistellessa ja pato meinaa todella päästä niskan päälle. Tuntuu, että kaikki tieto, taito ja itsevarmuus, jota onnistuin itseeni valamaan ennen joululomaa on tipotiessään ja jäljellä on vain tyhjää hakkaava pää, joka ottaa tutusti painetta kaikista ympärillä parveilevista huippuopiskelijoista. Toteankin parhaaksi menetelmäksi välttää masennusta olla kuuntelematta ystävieni puhetta. He ovat aina kuitenkin minua viisaampia.


Kuva: TLKS speksi
Kaikesta aiheuttamastaan maailmantuskasta huolimatta paton kurssi on kiva. Olo tuntuu välillä jopa suorastaan lääketieteen opiskelijalta, kun pääsemme vihdoin touhuamaan sairauksien pariin. Kurssin hurjimmat highlightit ovat todellisille potilaille suoritetut ruumiinavaukset, joissa patologin apuna tutkimme vainajan kuolinsyytä. Työ tuntuu oikeasti tärkeältä, koska juuri meidän suorittamamme tutkimus on vihoviimeinen juuri tälle potilaalle suoritettu tutkimus, joka vieläpä määrittää hänen lopullisen kuolinsyynsä. Aivan helppoa salissa työskentely ei ensikertalaiselle ole, mutta nyt jälkikäteen olen kokemuksesta valtavan kiitollinen, koska se opetti paljon patologin työstä ja ruumiinavauskäytännöistä. 

Paton tentistä sen sijaan en tenttipäivänä ole kiitollinen, mutta kaikkien maailmankirjojen ollessa sekaisin nappaan tentistä mysteerinelosen ja olen onnellinen. Onnellisuutta lisää myös ihanalla My little pony -teemalla järjestetyt ihkaekat paton bileet, jotka ovat meidän kurssimme tämän vuoden kurssibileet. Paikalle saadaan myös paton kurssin tähdet: harkkoja vetäneet erikoistuvat patologit sekä pari patologian kliinistä opettajaa.

Koska elämä on pelkkää patologiaa ja maaliskuun alussa starttaavaa farmakologiaa lukiessa liian helppoa, tiedekunnalla on meille pari ässää hihassa, onneksi. Kahden jättikurssin sekaan on nimittäin ripoteltu kolme pikkikikkistä kurssia, joiden luennoilla, harkoissa ja tenteissä pitäisi muistaa käydä muun touhotuksen ohessa. Saamme kevään aikana syventyä epidemiologian, biostatistiikan ja tieteen filosofian ihmeellisiin maailmoihin peräti viiden opintopisteen verran. Luennoilla ja harkoissa ketään ei kiinnosta, mutta moni on paikalla silti. Niin minäkin, koska haaveilen tiedon edelleen solahtavan päähäni aivan vahingossa, jos vain olen paikalla. Epidemiologian ensimmäinen oikein-väärin tyylin -tentti menee hutaisten läpi ja tieteen filosofiankin 1000 sanan essee paketoituu minunlaiseltani tekstijaarittelijalta vain yhden tequilashotin voimin. Biostatistiikan harkkatyö ja tentti sen sijaan ahdistavat. Harkkatyössä minut pelastaa mahtava parini, jonka voimalla väännämme työn noin 8 tunnissa kuntoon, ja verkkotenttiin saan kaveriltani raudanlujat tärpit, joiden voimalla vappuaattoaamunakin tentitty koe sujahtaa sukkana sisään. Vain farmiksen mörkö enää tuhottavana minun ja kolmosvuoden väliltä...



Ja se mörkö on iso se. Minä teen hullusti töitä, mutta starttaan liian maratonille liian myöhään. 1200 sivuisesta kirjasta tuhoan nelisensataa sivua ja olen näääääääin tyytyväinen itseeni, koska kirjat ovat olleet minulle kammotus. Teen työskentelyssäni selkeät rajaukset keskittyen oleellisuuksiin ja hyläten epäoleellisuudet, kuten erikoislääkäreiden määräämät syöpälääkkeet ja ensi syksynä paremmin opeteltavat mikrobilääkkeet. Teen omia muistiinpanoja kymmeniä sivuja, kirjoitan lääkeainelappusia lähemmäs 150 kappaletta, luen luentodioja ja juttelen lääkkeistä yksin kotonani. Asiaa vain on valtavasti ja joku pölhö on antanut vaikuttaville aineille aivan liian vaikeat nimet! Ainakin, kun niitä erilaisia vaikuttavia aineita on se parisensataa. Ja niillä kaikilla on omat vaikutusmekanismit. Ja haitat. Ja metaboliareitit. Tällä tavoin ihmiselle varmaan opetetaan hänen rajallisuuttaan.

Kakkosen kevään päättävä farmakologian tentti on onneksi taattua laatua... Kurssistamme 52,9% pääsee tentistä ensiyrittämällä läpi, ja voin laittaa pääni pantiksi, että koko kurssi on kyllä tehnyt koko kevään hurjasti töitä. Tentissä kysytään juurikin ne tietoisesti hylkäämäni syöpälääkkeet eikä sanaakaan perinteisistä verenpaine-, diabetes-, atsma- tai tulehduskipulääkkeistä. Pyh pah eihän niitä enää käytä kuin joka toinen suomalainen, kyllä syöpä on se päivän sana. Sanalla sanoen tentti ja sen tulos on siis mykistävä. Jos tuskan haluaa kuitenkin yrittää kääntää voitoksi, meillä on nyt koko kurssin kanssa yhteinen vihollinen, farmiksen tentti.

Minä kuitenkin huokaisen helpottuneena, koska minun osaltani farmiksen mörkö kaatui ja juuri toissapäivänä palautin tämän kevään viimeisen syväritehtävänkin. Se on ihan oikeasti lääkiksen tähän mennessä paras vuosi takana ja neljä entistäkin parempaa vuotta sekä klinikka edessä!

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Hymykoulu

Olen aiemmin kirjoittanut suhtautumisesta itseeni ja instagramiin, joka vyöryttää silmille toinen toistaan upeampaa naista, joiden rinnalla minä olen vain minä enkä mitään erityistä, ja hiukan samoilla linjoilla mennään nyt tässä tekstissä. Minun hymyni ei nimittäin todellakaan ole mikään mallihymy.



Meille painotetaan hymyilyn tärkeyttä pienestä pitäen eikä varmaan ole asiaa, joka tekisi vanhemmat onnellisemmaksi kuin heidän lapsensa hymy. Ei ole myöskään luonnollisempaa asiaa, koska hymy nousee vauvan suupieliin jo noin kuuden viikon iässä, vaikka pikkuruisessa päässä ei vielä siinä vaiheessa sen syvempiä ajatuksia liikukaan. Hymy vain tulee. Oikeastaan ne syvemmät ajatukset taitavat olla hymylle juuri ne tappavimmat, koska kun oivaltaa, että muut näkevät meidät juuri sellaisena kuin näytämme, alkaa itsekriittisyys. En mä voi hymyillä noin kun mun hampaat näkyy ja ne on rumat. Esimerkiksi Krista 10-wee kävi kumminsa luona vieraillessaan aina piilottamassa tuoreen nelosluokan koulukuvan muiden kirjahyllyssä olevien kuvien taakse, koska inhosi hymyään tuossa kuvassa. Hampaat näkyivät ja silmät menivät ihan rumasti.


Minä en ole ikinä varonut hymyilemästä, mutta monen monta kertaa olen jälkikäteen katsellut hetkistä otettuja valokuvia, ja miettinyt, että hymyni voisi olla herttaisempikin. Hampaani eivät ole vitivalkoiset ja itse asiassa minulla on todella terävä vasen kulmahammas, joka työntyy esiin leveästi hymyillessä. Kun hymyilen, silmäni menevät sirrilleen, mutta eivät söpösti kuten upeilla instagramtytöillä, vaan eriparisesti niin, että näytän suorastaan mielipuolelta. Surullisimpia ovatkin hetket, joina tuntee itsensä täydellisen kauniiksi ja äärimmäisen hyväksi kameralle hymyillessään, mutta myöhemmin kuvaa katsoessaan näkee vain ison kulmahampaan, eriparisilmät ja leukaan puskevan kaksarin.


Noin kuukausi sitten päätin tietoisesti, että tästä on tultava loppu. Jos minä olen onnellinen, minä hymyilen. Hymyilen, vaikka hampaani eivät suorat olekaan. Hymyilen, vaikka silmäni menevät mielipuolisesti lyttyyn. Ja hymyilen, vaikka maailmasta löytyy miljoonia kauniimpia hymyjä. Samalla päätin myös vähentää hymyni sensurointia juurikin esimerkiksi instagrammissa, koska hymyilevä ihminen on onnellinen ihminen, ja jokaisen kuuluu saada olla onnellinen, vaikka ei hymyilisikään kuin Alexander Stubb.


Hymy pilvet poistaa
ja laulu kun loistaa
niin muistat ainiaan
sinä vain voit pilvet poistaa

Laula vain hymyillen
kevät taas sinun luoksesi saa
ja laulu myös sen
luokses käy hymyillen

Hymy huulillas on, Lumikki ja seitsemän kääpiötä

torstai 4. kesäkuuta 2015

Mul on tästä asti aikaa

Luulisi, että kesälomalaisella olisi vain aikaa, mutta turha luulo. Olen viimeisen 1,5 viikon ajan pitänyt itseni kiireisenä muun muassa...

....myymällä kehoani lääketieteelle ottamalla osaa kaksipäiväiseen lääketutkimukseen.



....syömällä vanhempieni piikkiin hurjasti ihanaa grilliruokaa.
  
....leikkimällä koiran kanssa takapihalla, etupihalla, olohuoneen lattialla, lenkkipolulla, järven rannalla...

....olemalla paljon ulkona koiran kanssa.


 ....lukemalla kaksi hupikirjaa. Tarkoittaen kahta kirjaa, joilla ei ole mitään tekemistä lääketieteen kanssa. (Tuhat loistavaa aurinkoa on helmi *vink vink*)

....juhlimalla siskoni koulunpäättäjäisiä ja laulamalla suvivirttä.


 ....polttamalla itseni helteiseksi yltyneessä Kuopiossa mökkiterassilla maaten.

....kylpemällä itseni savunhajuiseksi perheeni savusaunassa. (Jarkon hiukset haisevat savulle vieläkin.)

....viihdyttämällä itseäni ja meillä kylässä olleita Kuopio- ja Koreavieraita nautiskelemalla muutaman jokirannassa.


....kärsimällä edellisestä johtuen elämäni kamalimmasta krapulasta kokonaisen päivän.

....tekemällä pois alta vikaa koulujuttua, joka erottaa minut lopullisesta kesälomasta, syväreitä.

Samaan syssyyn voin luetella sen tärkeimmän asian, joka ei ole pitänyt minua tällä viikolla kiireisenä, vaikka olisi pitänyt: INTERRAIL. Lähtö on kolmen yön päästä ja minulla ei edelleenkään ole kivoja bikineitä eikä laastareita! Tilanne hyvin epänormaali.