maanantai 31. elokuuta 2015

Aijjaa, sä et uskalla vai?

En mä nyt tiedä kehtaanko mä.
Pitäskö ne mua ihan pellenä, jos mä menisin sinne?
Mä oon vasta tän ikänen. Kaikki muut on mua vanhempii ja taitavampii.

Minä olen elämäni aikana menettänyt valtavan määrän kokemuksia ja mahdollisuuksia, koska en ole uskaltanut mennä mukaan. Olen jättänyt kesken partion, koska en uskaltanut änkeä valmiiseen kaveriporukkaan. En ole edelleenkään kokeillut spinningiä, koska en uskalla mennä paikalle, koska en osaa säätää pyörää oikein. Speksin jokasyksyiset improharkat olen skipannut jo kahden vuoden ajan, koska rohkeus ei vain ole antanut periksi mennä, vaikka intoa olisi valtavasti. Tuoreimpana tapauksena jätin menemättä NLY:n sählyvuorolle sunnuntaina, koska epäilin olevani liian huono/nuori/kokematon/ruma/hiljainen/ujo/taitamaton/reppana/luuseri. Jäi sählyt, vaikka pelipaikka sijaitsee alle 500 metrin päässä meiltä kotoa.

Missä menee nössöyden ja luonteenpiirteen raja? Miksi toisille on annettu rohkeutta valtamerialuksen kokoisella kauhalla ja toisille maustemitalla? En aio ruikuttaa, että nyyh nääh elämäni valuu ohi minun nössöillessäni, vaan ainoastaan ihmetellä, miten toiselle maailman luonnollisin asia voi vaatia toiselta hullun päänsisäisen sparraamisen, ja jäädä silti tekemättä. Keksin kaveripiiristäni ihmisen ihmisen perään, jotka olisivat vain marssineet liikuntasaliin sählymaila kädessä ja olleet kotonaan. Minä sen sijaan hautasin mailan syvemmälle kaappiin ja poltin koko kerrostalomme, että olisi tarpeeksi uskottava tekosyy olla menemättä. Toinen klassikko on olla ajattelematta koko asiaa. Yllättäen sitä yhtäkkiä huomaa päivämäärän lipuneen ohi ja voi helpottuneena huokaista jälleen yhden mahdollisuuden karanneen käsistä.


Ettei jäisi liian laahaava kuva elämästäni, olen minä tehnyt asioita oikeastikin enkä vain mielikuvituksen tasolla. Olen uskaltautunut mukaan speksiin. Olen uskaltanut mennä tankotanssitunnille. Olen uskaltautunut itämaisen tanssin tunnille. Olen uskaltanut mennä ryhmäliikuntatunneille. Olen uskaltanut tutustua Jarkon sosiaaliseen sosionomikaveriporukkaan. Olen uskaltanut majoittaa yksin tuntemattomia ulkomaalaisia kodissani. Olen uskaltanut vetää sudenpennuille partiotapaamisen. Olen uskaltanut elää. Olen uskaltanut olla nuori. Olen uskaltanut rakastua. Olen uskaltanut olla onnellinen.

Huolimatta siitä, että uskon toisinaan olevani aika kelpo muija tälläisenakin, viimeisen puolen vuoden ajan olen yrittänyt tietoisesti vähentää ajattelemista ennen suuni avaamista. En kuitenkaan osaa arvata vastajuttelijoideni ajatuksia (aina) täydellisen oikein, joten aivan sama antaa möläytyksen vain mölähtää. Liiallisen ajattelun lopettaminen on ollut virkistävää, mutta itseni totaalikaraisuun en ole aikeissa ryhtyä. En aio pakottaa itseäni tuutoroimaan kansainvälisiä vaihtareita, vaikka tiedän sen tekevän hyvää. En aio hypätä laskuvarjohyppyä, vaikka tiedän sen olevan valtava kokemus. En myöskään aio pyrkiä vaihtoon vain, koska tiedän sen olevan hyvä "elämänkoulu". Haluan uskoa, että kaikesta nössöydestä irti kasvaminen olisi jo minuuteni sorkkimista. Ehkä minun kuulukin olla juuri tällainen -vähän nössö, mutta onnellinen.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Mä haluun olla hippi

Käsittämätöntä kuinka eri nopeuksilla viikonloput voivat kiitää! Viime viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja tämä solahti käsistä hetkessä. Onneksi osattiin Jarkon kanssa käyttää vähäiseltäkin tuntunut aika hyödyksi ja hippeydyttiin kahdessa päivässä melko totaalisesti. Meillä ei syödä lihaa seuraavaan kuukauteen.

Pikkujuttu, sanovat kasvisruokaa lähes ilmanaan hengittävät, mutta meille kyseessä on valtava muutos. Pariskunta, joka on elänyt aivan liian huonolla ruokasuunnittelulla ja turvautunut noin joka toinen päivä hätäruoka-jauhelihakastikkeeseen, joutuu nyt miettimään ruokaostoksensa huolellisemmin etukäteen ja pohtimaan, kuinka tyydyttää molempien ravintoainetarpeet 30 päivän ajan ilman lihaa. Elossahan säilyy, vaikka vain kerran päivässä koululla syömällä, mutta meille ideana ei ole ainoastaan selviytyä, vaan pakottaa itsemme kokeilemaan uudenlaisia ruoka-aineita ja reseptejä. Kun kaikki tutut ja turvalliset ruokalajit viedään listalta, on pakko etsiä uusia jostain totaalisen vieraasta. 

Vieraalle maalle ja kauas sinne, astuimme jo heti tänään, kun kävimme tyhjentämässä paikallisen K-kaupan linsseistä, couscousista, pavuista, soijasta ja tofusta. (Ammattilaishippeinä pyörimme kaupassa varmaan vartin etsimässä tofua. Eikai se ole pakaste?) Ei mitään tietoa, mitä tulemme kuukauden aikana kokkaamaan, mutta parasta tässä kokeilussa onkin, että meidän on pakko keksiä jotakin. Kuukautta ei eletä mukavasti vain porkkanaa ja salaattia syömällä varsinkin, kun yliopistoliikunnan jumpat alkavat taas huomisesta eteenpäin rullata ja energiankulutus sitä myöten pompahtaa. Pieni veikkaus, että google saattaa tulevan kuukauden aikana laulaa.
 
Suuren ruokaelämänmuutoksen lisäksi ehdimme pelastaa maapalloa myös kierrättämällä. Lauantain Siivouspäivä oli meille kummallekin lottovoitto. Jarkko korjasi talteen ruskeanoranssin Kånken-repun ja punaisen Vansin pipon yhteensä 27 eurolla, ja minä taas löysin mekon, kaksi paitaa, topin ja nilkkurit 14 eurolla. Nyt melkein suorastaan harmittaa, että vinkkasin pipon Jarkolle, koska kirkkaanpunainen peruspipa on ärsyttävän hieno. Valitettavasti myös Jarkon mielestä, joten toivoa omistajanvaihdoksesta ei ole näkyvissä. Parasta Siivouspäivän tapaisissa häppeningeissä on juuri osanottajakunta. Paikalla on paljon nuoria urbaaneja naisia, joiden upeat käytetyt vaatteet, silloin tällöin jopa merkkivaatteet, minä ostan mielelläni parilla eurolla pois pyörimästä. Win-win -situation parhaimmillaan.

Kasvisruokailusta vasta päivä 1 takana, että hyviä kasvisruokareseptejä, anyone? Kuukausi on pitkä aika syödä *askaa.

perjantai 28. elokuuta 2015

Reilipäivät 11-13: Praha

Praha oli meille Wienin jälkeinen taivas. Aurinko paistoi, olut oli halpaa ja meillä oli jälleen kaveri kaupungissa. Mitä muuta pieni reilaaja voi matkakohteeltaan toivoa.

Asuimme Tsekeissä Jarkon vaihtokaverin luona, mikä oli yhtä aikaa etu sekä haitta. Ensimmäisen päivän ajan olimme kaikki aivan fiiliksissä kaupunkiin saapumisesta ja hyvää mieltä riitti vaikka muille jakaa. Löysimme jokirannasta sattumalta olutfestivaalit, joilta sai muutamalla kolikolla ostettua tuoppi kerrallaan erilaisia oluita maisteltavaksi. Tuosta reissusta meille jäi muistoksi myös tuopit, koska ennen maistelua jokaisen täytyi lunastaa itselleen alueelta kolpakko. Aurinko paistoi Wienin kokoisen tauon jälkeen ja Praha vaikutti äärimmäisen potentiaaliselta huippukaupungilta.



Kääntöpuolena isäntämme luona majoittumisessa oli kuitenkin hiukan nihkeä kakkospäivä, jolloin meistä Jarkon kanssa tuntui, että meitä kierrätetään kaupungilla, koska niin on pakko tehdä. Loikimme julkisesta kulkuvälineestä toiseen, enkä oikein osaa sanoa Prahasta mitään näin jälkikäteen, koska maisemat vaihtuivat niin vilinällä. Kaikissa muissa kohteissa taivalsimme paljon jalan, jolloin kaupunkiin sai paremman kosketuspinnan kuin auton tai metron ikkunasta maisemia katsellessa. Siispä tyydyn vain sanomaan, että näen Prahassa paljon potentiaalia. Olen kuullut monilta hyviä kokemuksia Prahasta ja jonain päivänä aion mennä kokemaan ne itsekin, aivan omin jaloin. Eikä Praha todellakaan huono pysähdys ollut, ei lainkaan. Olisimme vain Jarkon kanssa kaksin valloittaneet sen paremmin.



Koska Jarkon ja Ondran yhteinen historia on vahvasti Koreassa, emme päässeet Koreavaikutteilta eroon Tsekeissäkään. Hämmentävin hetki minulle oli istua sängyllä ja katsoa kahden nuoren miehen kuuntelevan Youtubesta Soulin metron kuulutuksia ja äänimerkkejä kuin he eivät olisi ikinä kuulleet mitään parempaa. Kävimme myös korealaisessa ravintolassa syömässä, että vaihtomuistelukiintiö saatiin varmasti täyteen.



Prahavinkit tiiviisti:
- Vanha kaupunki
- Sushibuffet ison uuden kauppakeskuksen yläkerrassa
- Prahan linna
- Jokiranta
- Olut

Ps. Ei yhtäkään kivaa kuvaa minusta koko Prahasta! Laitan minua tuolloin vaivanneen reilinuhan piikkiin.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Reality bites

Tulihan se sieltä, kun hetken malttoi odottaa, todellisuus. Ja tuli muuten kaikilla tasoilla kertarysäyksellä, ettei kontrasti ihaniin edellisiin viikkoihin olisi liian laimea.

Aamulla väsytti niin paljon, että kelloa täytyi lykätä puoli tuntia eteenpäin ja päähän luiskahti ensimmäistä kertaa tänä syksynä ajatus entä jos menisinkin vasta seuraavalle luennolle. Tuo lause on lopun alkua, koska kun lusmuilulle antaa pikkusormen, se vie minulta ainakin koko käden. Puolen tunnin mittaisen diilin uskalsin kuitenkin paholaisen kanssa tehdä, vaikka se maksoi minulle rentouttavan aamupalahetken ja puolikkaan kahvikupin.

Koska lepsuilin sängyssä puoli tuntia ylimääräistä, lähdin luennolla viisi minuuttia myöhässä. Koska lähdin luennolle viisi minuuttia myöhässä, satuin olemaan matkalla kouluun juuri kovimman kuurosateen vyöryessä Varsinais-Suomen yli. Tarina on tosi, koska vielä varttia vaille kahdeksan kahvikuppi kädessä keittiössä haaveillessani, ulkona vain riputteli vettä, mutta kaksi minuuttia yli kahdeksan, kun poistuin asunnostamme ilman eteisen pöydälle unohtuneita avaimiani, satoi reippaasti. Noudettuani avaimet ja avattuani pyörän kolme erilaista lukkoa noin kello kahdeksannollakolme, satoikin jo kaatamalla. Lopulta päästyäni koululle ja lukittuani pyörän kolme erilaista lukkoa noin kello kahdeksankymmenen, oli vesisade jo yhtä kuin minä. Erityisen yhtä sateen kanssa olivat tennarini, sukkahousuni, uusi kangaskassini ja kaikki sen sisältämät paperit. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut kuin koko viikon pisin koulupäivä ja minulla valmiiksi jo vähän nuhainen olo. Bingo.

Seitsemän laboratoriolääketiedeluentotunnin jälkeen poljin kotiin ja siitä asti (siis viimeiset seitsemän tuntia) olen nököttänyt makuhuoneen työpöydän ääressä etsimässä artikkeleita syväreitä varten, valikoimassa artikkeleja otsikkojen ja abstraktien perusteella ja kirjottamassa ruotsin kurssin motivaatiokirjettä kuviteltua vaihtoa varten. Tervetuloa syksy. Tervetuloa todellisuus. Loppuu se pilvilinnoissa elo *aatana.

Kuva tehty BeFunky-ohjelmalla.

tiistai 25. elokuuta 2015

Varför Paris, vi har ju Åbo?

Niinpä niin. Vannon lauseen nimeen niin vahvasti, että skippasimme Pariisin reilireissullammekin, meillähän on jo Turku. Ja minulla viimein ihana kangaskassi! Hiukan hitaan lämpenemisen jälkeen, olen viimeisen puolen vuoden aikana rakastunut totaalisesti Saana ja Olli:n (vai Saanan ja Ollin?) Varför Paris, vi har ju Åbo -kasseihin. Muistan viimeksi käyttäneeni kangaskassia laukkuna ala-asteen luokkaretkellä, mutta luulen, että huomenna kymmenen vuoden kagaskassitauko on tuleva tiensä päähän.


Meillä on kasseja tosiaan nyt aivan kaksin kappalein, koska tilasimme Jarkon kanssa molemmat omat. Jarkko päätyi pienen harkinnan jälkeen klassisempaan valko-mustaan, kun minä taas rakastuin sini-vaaleanpunaiseen erikoisvärjäyksen. Sini-pinkkiä on tosiaan tarjolla vain rajoitettu erä, koska väritys on tehty vuoden 2015 Turku Design Festivalia varten, joten ostopäätöksen kanssa kannattaa olla perusvärejä sähäkämpi.

Sanotaan, että yhden oven sulkeutuessa toinen ovi aukeaa, ja karmivalla tavalla tämän kassin kanssa taisi käydä niin, vaikka vielä en luovukaan toivosta. Ekologisena ihmisenä tarjosin nimittäin pari viikkoa sitten syvällä rakkaudella vaalimaani YleX:n Vihreä kyylä -kangaskassia puolitutulle kauppakassiksi, koska olimme kaupasta menossa samaan paikkaan jatkamaan iltaa. Illan rientojen lomassa kassi-raukka kuitenkin unohtui ja tragedia paljastui vasta seuraavana päivänä, kun olin itse lähdössä kauppareissulle. Nyt maailman paras kauppakangaskassini on Jarkon kaverinkaverin kämpillä eikä minulla keinoja pelastaa sitä. Ei muuten, mutta kassi on oikeasti maailman paras kauppakangaskassi lyhyiden hihnojensa ja paksun materiaalinsa vuoksi, ja lisäksi, olen voittanut sen takavuosien Ylex Aamun top4 lista -osiosta, johon lähetin oman top4-listani luettavaksi. Ja jos sekään ei vielä mitään, tuo aamukokoonpano sattui olemaan paras kaikista eikä elämäni suuren radiopersoonarakkauden Ilen jäätyä tänä kesänä pois radiosta, minulla ole kassini lisäksi enää mitään muuta konkreettista muistoa tuosta showsta. Ja nyt kassikin on mennyttä.


Vaikka Åbo-kassini joutuu ensi alkuun toimittamaan laastarin virkaa, uskon meidän suhteemme kestävän. Minä rakastan Turkua, samoin kassini. Siinä onnemme salaisuus.

lauantai 22. elokuuta 2015

Kännissä

Vedin eilen aivan järkyttävät perseet, näin rumasti sanottuna. Ilta loppuikin suht lyhyeen, kun kahdentoista aikaan olin jo aivan valmis lähtemään kaverin luota omaan kotiin nukkumaan. Onneksi oli sentään hauska ilta, vaikka emme mitään ihmeellistä tehneetkään. Kuuntelimme musiikkia Spotifysta, ihailimme kaverin uutta asuntoa, lörpöttelimme tyhmiä juttuja ja pelasimme Monopolya. Tämä riitti minulle. Humalani oli valmis.

En juonut eilen tippaakaan alkoholia (ellei lasketa naamaani sumutettua ylipaineviiniä, jota leijaili pitkin asuntoa kaverin leikkiessä täyteen puhalletulla hanapakkauspussilla). En myöskään polttanut pilveä, tupakoinut tai vetänyt muita huumeita kompensoimaan alkoholittomuuttani, älkööt peljätkö. Minä vain humalluin totaalisesti seurasta ympärilläni. Lenkin jälkeisissä endorfiineissa humalluin seurasta, humalluin hölmöistä jutuista, humalluin perjantai-illan huumasta ja humalluin Monopolysta. Olin aivan kännissä.


Miksi en voi vain sanoa olleeni iloinen kavereiden kesken vietetystä perjantaista, miksi minun pitää vetää humala tähän mukaan? Koska minä olin humaltunut. En ollut vain iloinen, vaan käyttäydyin aivan samoin, kuin olisin juuri siinä kaikista hilpeimmässä nousuhuman vaiheessa. Noina hetkinä en osaa pitää suutani kiinni, puhun vähän muiden päälle, lauon jokaisen päähäni pälkähtäneen jutun ääneen, nauran paljon ja rakastan koko maailmaa. Se on tunne, jonka takia alkoholia ylipäätään toisinaan nautin, mutta toisaalta pelkään noina hetkinä olevani kammottavan ärsyttävä. Hyperaktiivinen muija, joka ei osaa pitää suutaan kiinni. Kammottavinta on, että tuossa moodissa en saa itseäni lopettamaan olemaan sellainen. Suu vain suoltaa puhetta, vaikka kuinka yritän miettiä, että nyt olen hetken vain hiljaa, etten ala ärsyttää muita.

Jostain aivokemiastahan tässä varmasti on kyse. Joku välittäjäaine vapautuu jonnekin ja sitoutuu johonkin, ja sen seurauksena minä saan kavereista ja valkkarista samanlaisia fiiliksiä. Hassua vain, että kaverihumalaa on vielä alkoholihumalaakin hankalampi ennustaa. Se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä saattaa vain huomata rakastavansa koko maailmankaikkeutta ja puhuvansa aivan liikaa, vaikka on nauttinut vain pullollisen vissyä ja viisi kaveria.

perjantai 21. elokuuta 2015

Tulin, näin ja pistin

Minulla ei ollut se kaikista onnistunein ensimmäinen verinäytteenottokerta fetusvuonna. Epäonnistuin ensiyrittämällä ja sain takaraivooni ajatuksen, että minä en händlää pistämistä. Sama ajatus on pysynyt takaraivossani edelleen, vaikka takana on muutamia hyvin onnistuneita näytteenottoja. Ensimmäisen kerran totaalijäätyminen vain on jämähtänyt todella vahvana kokemuksena mieleeni ja toisaalta empatisoin pistämistä jännittäviä potilaita ehkä liiaksikin. Siinä meitä sitten on kaksi jännittäjää, yksi neulan kummassakin päässä, koska tänä syksynä menemme treenaamaan näytteenottoa oikeilta potilailta ja oikeassa laboratoriossa.

Koska minkäänlaista rutiinia näytteenottoon ei vielä kolmen piston jälkeen ole, olin hyvin kiitollinen tämän viikon tiistaina olleesta pistoharkasta. Kymmenen hengen pienryhmällemme ja kahdelle opettajalle oli varattu puolitoista tuntia aikaa harjoitella näytteenottoa, jotta jokainen varmasti saisi hyviä kokemuksia pohjalle ennen oikeaa labraharjoittelua. Alkuun kertasimme teoriaa tekniikoista, näyteputkista sekä mahdollisista ongelmista ja niiden ratkaisuista, mutta suurin osa harkasta oli varattu pistämiseen. Hihat ylös ja hommiin!

Oli uskomattoman hienoa huomata omasta itsestä, että vaikka aikaisempia pistokertoja ei ole taustalla montaa, kaikki sujuu kuitenkin niin paljon rutinoituneemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Silloin sähelsin jännityksissäni jo neulan kokoamisen kanssa, kun taas tiistaina kokoaminen sujui kuin vettä vaan. Pistohetkellä päätin, että en anna itselleni edes mahdollisuutta jäätyä neula kädessä vaan minä pistän, kun kerran pistettävä on. Ja minä myös pistin! Enkä vain yhtä tai kahta kertaa, vaan kolme kertaa, ja jokaisella kerralla onnistuin. Silti joka kerralla minua vain jännittää, että minkäänlaisesta rentoudesta touhussani ei voi vielä puhua. Jännitys ei kuitenkaan ole halvaannuttavaa vaan sellaista uteliasta jännitystä, johon kuitenkin edelleen liittyy paljon latausta pätevyydestäni olla lääkäri, mikä on aivan typerää. Aivan kuin kolmosvuoden verinäytteenotto sitä määrittäisi. Kuitenkin tässä vaiheessa, käytännön lääkäröinnin ollessa vielä niin vähäistä, jokainen ns. toimenpide on minulle itselleni jonkinlainen pätevyystesti. Mieleni voisi vain opetella arvostelemaan näitä testejä hiukan laajemmalla asteikolla kuin sysihuono lääkäri vs. maailman paras lääkäri, koska yksi neulanpisto ei varmasti käännä tuota vaakaa mihinkään suuntaan.
 
Tiistain harkassa, ihmisten hääräillessä toistensa suonten parissa, huoneessa tuntui minusta uudenlainen lataus, erilainen innostus. Harkka oli ensimmäinen, jossa pistimme toisiamme pelkästään ajatuksella tämä on treeniä potilaita varten, treeniä työtämme varten. Ihmisten silmissä ja puheessa oli aivan erilaista intoa kuin papereidenpyörittely-harkoissa ja me vaihtelimme keskenämme parejakin ihan vain, että saimme tuon 1,5 tunnin aikana revittyä mahdollisimman paljon kokemuksia erilaisten suonten pistämisestä.

Kaksi pistettävää, kolme kättä, kolme suonta ja yksi pistäjä. Minä tein sen :)

torstai 20. elokuuta 2015

Reilipäivät 9-11: Wien

Lausahdus *aska reissu mutta tulipahan tehtyä, sopii ikävä kyllä meidän Wienin reissuun. Sää alkoi viiletä jo viimeisenä Kroatiapäivänä, mutta Wienissä saimme vielä vettäkin niskaamme. Lisäksi asuimme kalliisti, söimme huonosti emmekä hennoneet mennä sisään yhteenkään turistinähtävyyteen, koska kaikki oli meille joko liian kallista tai liian vähän kiinnostavaa hintaansa nähden. Hännänhuippuna tutustuimme muutaman tunnin ajan paikallisen terveydenhuollon päivystysjärjestelmään, koska minulle iski virtsatientulehdus. Siinä oikeastaan kaikki, mitä Wienistä muistan. Wien oli meidän kummakin se huonoin paikka reilillä.


Oli Wienissä oikeasti puolensakin, ehkä vain pienemmät kuin muissa reissun kohteissa. Arkkitehtuuri oli näyttävää ja kulttuurinnälkäisille kaupungista löytyy maailmanluokan orkesterimenoa. (Kuka muistaa lastenohjelman, jossa seikkaili sininen piano nimeltä Oskar? Jo siinä ohjelmassa on riittävästi syytä mennä Wieniin.) Harmillista vain, että Wien oli budjettimatkailijalle turhan kallis ja hieno kaupunki. Lisäksi kaupunki oli tyhjä! Tuntui, että sade ja viileys sai paikalliset ihmiset piiloutumaan koteihinsa ja kadut ammottivat tyhjllään. Meillä ei onneksi ollut Wienin suhteen mitään toiveita tai odotuksia, joten kahden yön haahuilu autiokaupungissa ei edes harmittanut mahdottomasti. Voipahan sano käyneensä ja mahdollisesti menevänsä isomman rahapussukan kanssa uusiksi.

Melkein alkumatkan teemaksemme muodostunut pride jatkui myös Wienissä, jossa osuimme sattumalta sateenkaarikansan puistojuhlaan. Jarkon keräämien katseiden (hih!) lisäksi saimme myös valokuvamuiston tapahtuman kuvauspömpelistä. Jotain hyvää oli myös sateessa, koska pridekansa sai räpsytellä kännykkäkameroitaan kohti taivasta, sateenkaaren muodostuessa tapahtuman ylle.


 Meidän reilin ainut yöjunaan verrattava kokemus osui muuten matkalle Zagrebista Wieniin. Junamme kulki varausmaksuttomasti illalla/yöllä Zagrebista Itävallan Villachiin, josta jatkoi varausmaksullinen juna Wieniin kello yhden maissa yöllä. Päätimme säästää yhteensä 20 euroa ja odottaa yöjunan sijaan aamujunaa, jolla Villach-Wien välin sai matkustaa ilmaiseksi. Tosin säästö tarkoitti samalla yli neljän tunnin odottelua Villachin asemalla keskellä yötä. Kun teimme päätöksen odottaa, olin aivan varma, että viimeistään parin tunnin päästä vihaamme itseämme, mutta neljä tuntia sujahtikin todella helposti. Minä luin kirjaa ja kirjoitin matkapäiväkirjaa, Jarkko luki, kuunteli musiikkia ja kikkaili diaboloilla. Hetkessä olimmekin jo junassa ja seuraavassa jo Wienissä jonottamassa mäkkäristä ruokaa.

Wienvinkit tiiviisti:
- ööö
- öööö
- ööööö
- Viiniä?
- Palatsi ja parlamenttitalo
- Huvipuiston maailmanpyörä
  
Mä en tiedä Wienistä mitään. Kai täs on aikaa nyt sit opetella.

perjantai 14. elokuuta 2015

Kohti klinikkaa

Taitaa ne meistä sittenkin leipoa ihan oikeita lääkäreitä. Vuosi sitten katsoin silloisia kolmosia ja olin onnellinen, että meillä oli vielä vuosi turvallista preklinikkaa jäljellä. Nyt vuosi on melkein mennyt ja tuntuu, että minä olen edelleen sama opiskelija kuin viimekin vuonna. Kuitenkin eilen lähti tilaukseen sairaanhoitopiirin kuvallinen varmennekortti ja käteeni ojennettiin henkilökohtaiset tunnukset sairaalan verkkoon. O-ou....


Syksyn harkkatyötkään eivät ole enää entisensä. Sen sijaan, että lukkari täyttyisi ryhmätöistä, labrapipetöinneistä tai aivodissektioista, otammekin laskimoverinäytteitä ja kanyloimme. Itse asiassa koko syksy on pelkkää lääkärileikkiä, koska pakollisten harkkojemme lista näyttää tältä:
  • Kanyylinlaitto
  • Injektio
  • Vuorovaikutusharkka
  • Psykiatrian video
  • Anamneesin otto
  • Silmänpohjan tutkiminen
  • Neurologian ryhmätyöt 1&2
  • Reseptinkirjoitusharjoitus
  • Statusharkka: malli ja pari sekä tutoroitu
  • Laskimoverinäytteenotto: harkka ja potilasharjoittelu
Yllämainittujen lisäksi meillä on muutama potilasseminaari ja labraharjoitus. Tästäkö se nyt lähtee?

Minä olen puoliksi innoissani ja puoliksi kauhuissani. Luennoilla on ollut kivempaa kuin ikinä, koska aiheet ovat jännittäviä ja käytäntöön valmistavia esim. kanylointi ja turvotusten syyn selvittäminen, mutta samalla jännään hetkeä, jolloin luennolla kuultu pitäisi kyetä soveltamaan käytäntöön oikean potilaan ja ohjaavan lääkärin edessä. Jo tämän syksyn aikana käymme haastattelemassa sairaalassa ensimmäiset potilaamme, ja samalla kohtaamme ensi kertaa potilaan kandeina, koska kandeja meistä ihan pian tulee! Tiedän, että tulen hajoamaan jännityksen määrästä monta kertaa tulevan vuoden aikana, mutta juuri tällä hetkellä minusta tuntuu, että tulta päin vain. Siitä sitä oppii ja ehkä lopulta uskaltaa hengittääkin potilaan seurassa ollessaan.

Mielessäni on käynyt myös hassu ajatus, että entä jos tämä onkin seuraavat neljä vuotta aina näin kivaa.

torstai 13. elokuuta 2015

Reilipäivät 6-9: Kroatia

Ljubljanan jälkeen siirryimme vain couchsurfarin syleilystä toiseen, koska Zagrebin juna-asemalla meitä oli vastassa viime kevättalven vieraamme Davor. Tuolla junamatkalla pääsimme ensimmäistä kertaa junien myöhästelyn makuun, koska saavuimme Zagrebiin yli tunnin myöhässä. Jännittävää oli, että emme saaneet infottua viivästyksestä Davoria, joten Zagrebissa loikkasimme junasta hiukan epävarmoina. Entä, jos Davor onkin jo lähtenyt? Mitä vielä. Löysimme toisemme nopeasti laiturilta ja heitettyämme rinkat autoon, teimme pienen kierroksen Zagrebin kaduilla, josta todisteena tosin vain aivan ylin kuva.



Kroatia oli meille supererikoisherkku. Saimme asua kolme yötä paikallisen kaverimme luona hänen vanhempiensa loma-asunnolla pikkuisessa kroatialaisessa rannikkokaupungissa Zadarissa. Asuimme oikeastaan vieläkin pienemmässä paikassa Virin saarella, mutta kaikkina päivinä ajoimme ainakin käymään Zadarissa. Davorin äiti oli laittanut meitä varten mukaan valmiiksi maustettua lihaa ja kaikenlaisia ruoka-aineksia, mm. kasviksia heidän omilta pelloiltaan. Saimme Jarkon kanssa myös oman makuuhuoneen ja pääsimme ensimmäistä kertaa reissun aikana pesemään pyykkiä, mikä oli hyvin tarpeen hikoiltuamme viikon Italian superhelteissä. Kroatia oli meille todellista lomaa loman keskellä.

Ei meillä ollut päivillemme erityisempiä suunnitelmiakaan. Heräilimme aamuisin rauhassa ja söimme aamupalaksi uunituoretta leipää lähileipomosta. Aamupalan/lounaan jälkeen kävimme seikkailemassa rannoilla, ihmettelimme kerta toisensa jälkeen meriveden kirkkautta ja tutkimme Zadaria lähialueineen. Rannikko on vahvasti kesäseutua, mutta kesäkuun alkupuoliskolla kroatialaisten lomailusesonki oli vasta aivan aluillaan, joten saimme nauttia rannoista ja uimisesta melkein keskenämme. Kuulemma pari viikkoa meidän reissustamme eteenpäin ja kaupunki on kuin muurahaispesä täynnä turisteja.



Spesiaalijuttuina kävimme Kroatiassa urban exploratiomassa (wikipedian mukaan suomeksi urbaani löytöretkeily) vanhalla sisällissodan aikaisella kasarmialueella. Tai no vanhalla ja vanhalla, koska Kroatian sota käytiin 90-luvulla. Jarkko oli aivan liekeissä, koska hylättyjä taloja, sotaa ja vieläpä sisällissotaa, ja minäkin jaksoin roikkua mukana, koska palkintona oli alueen isoimman uimarannan tsekkaus seikkailun jälkeen.



Paluumatkalla rannikolta Zagrebiin kävimme Plitvicen kansallispuistossa, joka kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Eikä syyttä. Puisto koostuu 16 eri korkeuksilla olevasta järvestä, joista vesi valuu järvi järveltä alemmas upeiden vesiputousten kautta. Lisäksi koska ollaan Kroatiassa, vesi on kirkasta kuin lasi. Järveen katsoessa pystyi näkemään metritolkulla kohti pohjaa. Hiukan eri tavalla kauniin näköistä, kuin Suomen sameat humusjärvet. Plitvice oli kuin sadusta. Vesiputouksia, vihreitä köynöksiä, veden kohinaa ja vedessä uivia kaloja kaikkialla, minne silmä vain eksyi. Tietysti silmiin osui myös aika monta kanssaturistia, minne vain silmä eksyi, mutta ainakaan kesäkuussa ihmisten määrä ei ollut millään tapaa ongelmallinen. Parhaimmillaan puistokokemus olisi ollut eväsleipien ja termospullon kanssa, mutta ehkä ensi kerralla osaamme varautua paremmin... 




Ei tuota paikkaa voi sanoin tai edes näillä miljoonalla kuvalla kuvata. Menkää Kroatiaan, menkää Plitvice-järville! 

Kroatiavinkit tiiviisti:
- Rannikko ja rannat
- Huumaavan kaunis ja kirkas merivesi
- Plitvice-järvet

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Opiskelija, mene teatteriin!

Minulla oli tänään tarkka suunnitelma, kuinka toimin koulun jälkeen iltapäivällä, että saan sisätautien sisäänpääsytenttiin lukemisen aloitettua huolella. Ensin luen puoli tuntia ruotsinkielistä sanomalehteä, sitten alan opiskella ja muutaman tunnin päästä olen todella tyytyväinen itseeni, koska olen ollut paras. Tämä oli ajatukseni lyhykäisyydessään. Suunnitelma toimikin aukottomasti siihen asti, että pääsin kotiin. Eteisen lattiamatolla minua odotti posti. Raskaan Duokkarin pystyin kiertämään ongelmitta, mutta sen lisäksi luukusta oli tipahtanut Turun kaupunginteatterin syksyn 2015 ohjelmisto, ja nyt olen liian innoissani lukeakseni ennen kuin olen kirjoittanut!

Tuleva syksy on kiinnostava. Ohjelmistossa mikään ei saanut aikaan aivan Seilin tapaista mun on pakko nähdä toi -reaktiota, mutta toisaalta olin tasaisen innostunut kaikesta. Voisin milloin vain lähteä katsomaan mitä tahansa esityksistä. Breaking the Wavesistä saimme bloggariporukalla viime keväänä 10 minuutin teaserin, ja pätkän repivyys sai minut innostumaan. Haluan teatterilta vahvoja tunteita, en haaleaa lötinää, ja Waves vaikutti ihanan synkältä ja suurelta. Kaikki oikein kiinnostaa kotimaisuuden takia. Tamara tulee olemaan iso musikaali upeine lavasteineen ja puvustuksineen, ja minä olen kovasti, paino sanalla kovasti, musikaaliseksuaali. Uusi Domino-teatteri taas nostaa lavalle standup-komedian Luolamiehen ruuhkavuodet, enkä ole ikinä kokeillut stand up:ia missään muodossa. Haluan kaiken!

Opiskelijalle seuraava kysymys on, kuka maksaa? 469 euron Kelan myöntämästä kuukausibudjetista Tamaran 40 euron opiskelijalippu vastaa 8,5% koko kuukausituloista, joista täytyy maksaa kulttuurihupien lisäksi myös vuokra, laskut, opiskelutarvikkeet ja sellainenkin turhuus kuin ruoka. Kaksi lippua esimerkiksi pariskunnalle tekee jo yli 17% loven toisen alunperinkin pieneen kuukausibudjettiin. Se on hullua ja ikävää, koska opiskelijoissa on paljon ihmisiä, joita teatteri kiinnostaisi. Siksipä minä olin tänään erityisen fiiliksissä, kun plärättyäni ohjelmalehtisen loppuun, huomasin tämän:

Teatteri tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden ostaa saman päivän näytöksiin lipun 10 eurolla, jos näytöksessä vain on tilaa. Etu on voimassa maanantain-torstain näytöksissä. Kympillä ei nykyään pääse edes leffaan. Nyt sillä pääsee teatteriin! Toivon koko sielustani, että systeemi toimii ja opiskelijoille jää vapaita paikkoja lunastettavaksi, koska tämä on hyvä. Erittäin hyvä. Vastaavalla saman päivän -etu tyylillä muuten myös Turun Filharmoninen Orkesteri tarjoaa opiskelijoille alennettuja 3 euron lippuja sinfoniakonsertteihin. Minä aion mennä.

tiistai 11. elokuuta 2015

Minifestarikesä

Jos on ylipäätään luvallista sanoa mahtavan reilin aikana olleensa kateellinen Suomeen jääneille kavereille, niin Ruisrock-viikonlopun aikana minä vähän olin. Suomea helli aurinko ainoaa kertaa koko kesän aikana ja Facebook sekä Instagram tursusivat kauniita kesäihmisiä, jotka olivat maailman onnellimman näköisiä. En minä onneksi oikeasti ollut kateellinen vaan ainoastaan superiloinen kaikkien kavereiden puolesta, jotka saivat nauttia auringosta ja ruissifiiliksestä yhden mahtavan viikonlopun ajan. Jos Suomessa olisin ollut, niin Ruissalo olisi kyllä kutsunut, mutta onneksi Turku ei jätä kylmäksi festareiden suhteen elokuussakaan. Sunnuntaina järjestettiin nimittäin 10. Musapiknik Kupittaan Seikkailupuistossa!

Jos Ruissin aikaan sää helli, viime sunnuntaina sää lempi turkulaisia vähintään yhtä lailla. Puiston ohjelmat starttasivat kahdeltatoista lastenesiintyjillä ja iltapäivä neljän maissa lavat siirtyivät ns. nuorisomusiikin edustajille. Täysin ilmaisen tapahtuman kolmelle lavalle (ihan kun oikeet festarit!) nousi iltapäivän ja illan aikana sellaisia nimiä kuin Juno, Jukka Poika ja Paperi T. Meille Paperi T oli oikeastaan ainut esiintyjä, ketä odotimme, muiden esiintyjien soljuessa kivasti taustafiilistelynä. Jarkko on kovanluokan Paperi T -fani, jos noin katu-uskottavan artistin kovanluokan fani edes voi olla (jotenkin tulee direktionerit tai elliotterit mieleen), ja sen muutaman sadan kerran aikana, jonka levy meillä kotona on soinut, minäkin olen huomaamattani oppinut kaikki biisit. Olin siis utelias näkemään tämän mystisen synkän miehen.




Viiden aikaan, kun me Kupittaalle siirryimme, puisto oli täynnä. Aivan täynnä. Ja se oli mahtavaa! Ihanaa, että ihmiset tarttuivat kaupungin ja seurakuntayhtymän yhteistyönä järkkäämään tapahtumaan noin täysillä. Puisto oli pullollaan lastenrattaita, vaunuja, nuoria, vauvoja, opiskelijoita, aikuisia, äitejä, isiä ja kouluikäisiä, joten selkeästi yhden kohderyhmän tapahtumaksi Musapiknik ei leimaudu, vaikka lapsia ja nuoria perheineen tapahtuma minusta erityisesti kosiskeli. Me keskityimme lähinnä pikniköimään, mutta muutamalla kävelyretkellä bajamajoille, puiston hiekkateillä sai fiiistellä ihka oikeita festareita. Myyntikojuja siellä, musiikkia tuolla ja kaikkialla hymyileviä ihmisiä kesävaatteissa. Minä sain kuin sainkin festarikesän, vaikka Ruissi meni heinäkuussa sivu suun.



Jos jostain saan ihan pikkasen marmattaa, tapahtuman alkoholisäännöstö oli minusta turhan tiukkaa. Ymmärrän, että koko perheen tapahtuman tulee olla koko perheelle mukava ja turvallinen, mutta kun oman seurueen kesken omalla piknikviltillä nautitut yksittäiset juomat pyydetään kaatamaan maahan tapahtuma-alueen aivan reunamilla, on sääntö-Suomi taas iskenyt. Varsinkin kellon käydessä jo yli seitsemää illalla. Kuulostan näiden kahden viimeisimmän postauksen jälkeen kauhealta alkoholimonsterilta, mutta kai sisälläni vain vielä asuu idealisti, joka uskoo suomalaisten kykenevän sivistyneeseen piknikkulttuuriin sunnuntai-iltana. Musapiknikillä tätä ei tarvinnut edes kokeilla.

Päivän aikana kävijöitä oli puistossa yli 15 000, mikä on aivan uskomaton määrä. Mahtavaa Turku! ♥

maanantai 10. elokuuta 2015

Fuksi, piltti, fetus. Mitä näitä nyt on.

Kolme eri syksyä. Kolme eri nimeä. Ehdin ennen lääkistä aloittaa yliopiston kaksi kertaa. Olen ollut vuoden fuksi Kuopiossa ja vuoden piltti Turussa ennen kuin minusta viimein tuli lääkiksen fetus. Olen aloittanut korkeakouluopinnot siis kolme kertaa tarkoittaen, että olen rämpinyt fuksiaiset, kastajaiset, kaupunkisuunnistukset, leikkimielisen alastomuuden, lahjontapullot ja kaiken ekaan vuoteen liittyvän kolmeen kertaan läpi. Voi minua. Ihme, että olen selvinnyt.

Korkeakoulun aloitus on vaarallista puuhaa. Ensimmäistä kertaa omillaan asuva nuori, jolla ei ole vastuuta kuin itsestään eikä kokemusta kuin äidin helmoista, isketään vastuuseen koko elämästään ja tulevaisuudestaan. Pitää selvitä täysin uudenlaisista opinnoista, täytyy hoitaa vuokra, pitää syödä jotakin ja pitäisi elää sitä elämän parasta aikaa, opiskelijaelämää. Olla yhtä aikaa hullumpi ja vastuuntuntoisempi kuin ikinä. Tuutorit ja ainejärjestöt koittavat parhaansa mukaan avittaa uuden elämän alkuun neuvomalla opinnoissa, luomalla suhteita ja järjestämällä ohjelmaa opintojen alkuviikoiksi, ettei kenenkään tarvitsisi kohdata uutta elämänvaihetta yksin. Samalla tuutorit ja ainejärjestöt kuitenkin asettavat uudet opiskelijat kiusallisiin ja alistaviin tilanteisiin pelaamalla heidän kanssaan noloja pelejä, ruokkivat seksistisiä käsityksiä ja juottavat fetuksilleen, pilteilleen tai fukseilleen aivan liikaa alkoholia. Pahat tuutorit.

Minulla on takanani kolme aivan mahtavaa ykkösvuoden aloitusta. Olen juonut epäilemättä liikaa alkoholia. Olen varmasti nolannut itseni. Olen ollut alasti tehtävärastilla. Olen tanssinut videokameran edessä. Olen kiusannut ohikulkijoita hölmöillä tehtävillä. Olen juonut kammottavia juomasekoituksia. Olen sotkenut vaatteeni. Olen nauranut valtavasti. Olen tuntenut eläväni elämäni parhaita hetkiä. Olen iloinnut.

Minä uskon rämäpäisyyteen ja nuoruuden huumaan, mitä tulee ykkösen aloittamiseen. Minulle opintojen aloittaminen on joka vuosi ollut askel uuteen tuntemattomaan ja mahdollisuus elää hetkiä, joita en voi kenties elää milloinkaan toiste. Mahdollisuus olla vähän hölmö ihan luvan kanssa. Harva maisteri potkii menemään yliopiston pihalla lasten muovimopolla raksahaalariin puettuna keskellä viikkoa kymmenen samanmoisen kannustaessa vieressä. Ongelman edessä ollaan vasta, jos jotakuta pakotetaan johonkin suoraan tai välillisesti sosiaalisen paineen kautta. Jos tehtäväkierroksella tarjottava viina on pakko juoda. Jos vaateletkarastilla on pakko heittää kaikki vaatteet pois. Aina, jos joku pakotetaan johonkin leikin varjolla, ollaan pahasti hakoteillä. Kaiken tulee perustua vapaaehtoisuuteen ja toisen ihmisen kunnioittamiseen. Ei on ei aivan kaikessa ykkösvuonnakin.

Minä muistan vain yhden kerran paheksuneeni ykkösen syksyn touhuja, koska sillon meno meni minusta liian seksistiseksi. Jos nainen joutuu öljyämään bikinikehonsa litralla rypsiöljyä ja syömään miehen haaroväliin asetettua banaania noin 100 hengen katsellessa, on raja minusta ylitetty. Sen verran nipoa minussakin asuu. Onneksi yhden heikon muiston rinnalla on liian monta hyvää muistoa edes muistettavaksi. Kolmena syksynä olen päässyt tekemään aivan överihölmöjä juttuja uusien tuttavuuksien kanssa, nauranut valtavasti ja saanut mahtavia muistoja. Unohtakaa uudet ykköset siis kauhutarinat pirtun tykityksestä suoraan suoneen tai pakkoalastomuudesta, ja nauttikaa sen sijaan rennosti yhdestä parhaasta elämänvaiheesta, josta jää ihania muistoja loppuelämäksi. Olkaa yhden syksyn ajan vähän hölmöjä ihan luvan kanssa.

♥llä: ex-fuksi-piltti-fetus

Ps. Tänään alkoi kolmosvuosi!