maanantai 31. elokuuta 2015

Aijjaa, sä et uskalla vai?

En mä nyt tiedä kehtaanko mä.
Pitäskö ne mua ihan pellenä, jos mä menisin sinne?
Mä oon vasta tän ikänen. Kaikki muut on mua vanhempii ja taitavampii.

Minä olen elämäni aikana menettänyt valtavan määrän kokemuksia ja mahdollisuuksia, koska en ole uskaltanut mennä mukaan. Olen jättänyt kesken partion, koska en uskaltanut änkeä valmiiseen kaveriporukkaan. En ole edelleenkään kokeillut spinningiä, koska en uskalla mennä paikalle, koska en osaa säätää pyörää oikein. Speksin jokasyksyiset improharkat olen skipannut jo kahden vuoden ajan, koska rohkeus ei vain ole antanut periksi mennä, vaikka intoa olisi valtavasti. Tuoreimpana tapauksena jätin menemättä NLY:n sählyvuorolle sunnuntaina, koska epäilin olevani liian huono/nuori/kokematon/ruma/hiljainen/ujo/taitamaton/reppana/luuseri. Jäi sählyt, vaikka pelipaikka sijaitsee alle 500 metrin päässä meiltä kotoa.

Missä menee nössöyden ja luonteenpiirteen raja? Miksi toisille on annettu rohkeutta valtamerialuksen kokoisella kauhalla ja toisille maustemitalla? En aio ruikuttaa, että nyyh nääh elämäni valuu ohi minun nössöillessäni, vaan ainoastaan ihmetellä, miten toiselle maailman luonnollisin asia voi vaatia toiselta hullun päänsisäisen sparraamisen, ja jäädä silti tekemättä. Keksin kaveripiiristäni ihmisen ihmisen perään, jotka olisivat vain marssineet liikuntasaliin sählymaila kädessä ja olleet kotonaan. Minä sen sijaan hautasin mailan syvemmälle kaappiin ja poltin koko kerrostalomme, että olisi tarpeeksi uskottava tekosyy olla menemättä. Toinen klassikko on olla ajattelematta koko asiaa. Yllättäen sitä yhtäkkiä huomaa päivämäärän lipuneen ohi ja voi helpottuneena huokaista jälleen yhden mahdollisuuden karanneen käsistä.


Ettei jäisi liian laahaava kuva elämästäni, olen minä tehnyt asioita oikeastikin enkä vain mielikuvituksen tasolla. Olen uskaltautunut mukaan speksiin. Olen uskaltanut mennä tankotanssitunnille. Olen uskaltautunut itämaisen tanssin tunnille. Olen uskaltanut mennä ryhmäliikuntatunneille. Olen uskaltanut tutustua Jarkon sosiaaliseen sosionomikaveriporukkaan. Olen uskaltanut majoittaa yksin tuntemattomia ulkomaalaisia kodissani. Olen uskaltanut vetää sudenpennuille partiotapaamisen. Olen uskaltanut elää. Olen uskaltanut olla nuori. Olen uskaltanut rakastua. Olen uskaltanut olla onnellinen.

Huolimatta siitä, että uskon toisinaan olevani aika kelpo muija tälläisenakin, viimeisen puolen vuoden ajan olen yrittänyt tietoisesti vähentää ajattelemista ennen suuni avaamista. En kuitenkaan osaa arvata vastajuttelijoideni ajatuksia (aina) täydellisen oikein, joten aivan sama antaa möläytyksen vain mölähtää. Liiallisen ajattelun lopettaminen on ollut virkistävää, mutta itseni totaalikaraisuun en ole aikeissa ryhtyä. En aio pakottaa itseäni tuutoroimaan kansainvälisiä vaihtareita, vaikka tiedän sen tekevän hyvää. En aio hypätä laskuvarjohyppyä, vaikka tiedän sen olevan valtava kokemus. En myöskään aio pyrkiä vaihtoon vain, koska tiedän sen olevan hyvä "elämänkoulu". Haluan uskoa, että kaikesta nössöydestä irti kasvaminen olisi jo minuuteni sorkkimista. Ehkä minun kuulukin olla juuri tällainen -vähän nössö, mutta onnellinen.

6 kommenttia:

  1. Vaikka minä olen ns. menevä ja erittäin sosiaalinen tyypppi, niin inhoan yli kaiken uusia tilanteita. Juurikin ensimmäistä kertaa mennä uudelle ryhmäliikuntatunnille tai soittaa uuteen paikkaan jne. Kuitenkaan esitelmien pidot tai vastaavat ei tunnu missään. Itse olen kuitenkin saanut rohkeutta partion kautta, kun siellä joutuu jatkuvasti hyppäämään uusiin tilanteisiin. Jollain keinolla saan itseni pakotettua menemään ja sitten onkin vain kivaa :D Kannattaa vaan pikkuhiljaa mennä mukaan uusiin juttuihin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle ei myöskään esitelmien pidot tuota mitään ongelmaa, mutta uudet "oon heikoilla jäillä" -tilanteet on ikäviä. Ja tuo on kans niin tuttua et aina on tosi kivaa, kun vaan uskaltaa mennä. Lopulta vaan miettii, että olinpa idiootti, kun edes harkitsin tän väliinjättämistä... Mä luotan pienen pakon kautta uusiin tilanteisiin hyppäämiseen ja siksi mulla on kova luotto tähän koulutusvalintaan. Lääkis tulee pakottaa mut astumaan epämukavuusalueelle niin monta kertaa tulevien vuosien aikana, että väkisinkin oma uskallus laajenee. Hellästi, mutta väkisin :D

      Poista
  2. Mutta sitten sä ootkin niin rohkea, että pohdit näitä juttuja julkisessa blogissa:) Ei yhtään nössöä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneks mun jännääminen ei mikään salaisuus ole missään vaiheessa ollutkaan, joten mistään massiivisesta kaapistaulostulosta tässä ei ollut kyse :D Mun rohkeus on vaan ärsyttävän valikoivaa riippuen missä asemassa näen itteni kuviossa: olenko altatavastaaja vai onko kaikki tilanteessa samalla viivalla.

      Poista
  3. Yleensä ne kaikista hauskimmat muistot ja mieleenpainuvimmat kokemukset tapahtuu siellä omalla epämukavuusalueella. Se on samaan aikaan hirveää, mutta toisaalta tosi luonnollista! Itse yritän juuri pitää mielessä, mitä kaikkea olen saanut kokea kun olen uskaltanut lähteä vaikka ensin on pelottanut. Joskus ei ookaan kivaa, mutta aina on se mahdollisuus että onkin!
    Lääkis varmaan kouluttaa osaltaan, helppo kuvitella että lääkiksessä ja lääkärinä kohtaa epävarmuutta tosi usein.
    Rohkeasti kuitenkin kirjoitit aiheesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä onkin ärsyttävää :D Kun itsekin tietää, että mukaan heittäytyminen melkein aina kannattaa, mutta etukäteisjännäämisen määrä on niin epämukavaa, että mieluummin jättää menemättä. Mulla on kans kova luotto lääkikseen. Tiedän, että tuun monta kertaa olemaan aivan hermoraunio tässä tulevien vuosien aikana, mutta pienen pakon sanelemana omaa rohkeutta on vaan pakko venyttää. Ja kun sitä venyttää, ei se enää edes palaudu yhtä pieneks kun alunperin oli, vaan aina muuttuu rohkeemmaks :) Sen takia en ole murheellinen. Mä kyllä selviän kaikesta, vaikka pitäiskin vähän etukäteen tuskailla.

      Poista