perjantai 21. elokuuta 2015

Tulin, näin ja pistin

Minulla ei ollut se kaikista onnistunein ensimmäinen verinäytteenottokerta fetusvuonna. Epäonnistuin ensiyrittämällä ja sain takaraivooni ajatuksen, että minä en händlää pistämistä. Sama ajatus on pysynyt takaraivossani edelleen, vaikka takana on muutamia hyvin onnistuneita näytteenottoja. Ensimmäisen kerran totaalijäätyminen vain on jämähtänyt todella vahvana kokemuksena mieleeni ja toisaalta empatisoin pistämistä jännittäviä potilaita ehkä liiaksikin. Siinä meitä sitten on kaksi jännittäjää, yksi neulan kummassakin päässä, koska tänä syksynä menemme treenaamaan näytteenottoa oikeilta potilailta ja oikeassa laboratoriossa.

Koska minkäänlaista rutiinia näytteenottoon ei vielä kolmen piston jälkeen ole, olin hyvin kiitollinen tämän viikon tiistaina olleesta pistoharkasta. Kymmenen hengen pienryhmällemme ja kahdelle opettajalle oli varattu puolitoista tuntia aikaa harjoitella näytteenottoa, jotta jokainen varmasti saisi hyviä kokemuksia pohjalle ennen oikeaa labraharjoittelua. Alkuun kertasimme teoriaa tekniikoista, näyteputkista sekä mahdollisista ongelmista ja niiden ratkaisuista, mutta suurin osa harkasta oli varattu pistämiseen. Hihat ylös ja hommiin!

Oli uskomattoman hienoa huomata omasta itsestä, että vaikka aikaisempia pistokertoja ei ole taustalla montaa, kaikki sujuu kuitenkin niin paljon rutinoituneemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Silloin sähelsin jännityksissäni jo neulan kokoamisen kanssa, kun taas tiistaina kokoaminen sujui kuin vettä vaan. Pistohetkellä päätin, että en anna itselleni edes mahdollisuutta jäätyä neula kädessä vaan minä pistän, kun kerran pistettävä on. Ja minä myös pistin! Enkä vain yhtä tai kahta kertaa, vaan kolme kertaa, ja jokaisella kerralla onnistuin. Silti joka kerralla minua vain jännittää, että minkäänlaisesta rentoudesta touhussani ei voi vielä puhua. Jännitys ei kuitenkaan ole halvaannuttavaa vaan sellaista uteliasta jännitystä, johon kuitenkin edelleen liittyy paljon latausta pätevyydestäni olla lääkäri, mikä on aivan typerää. Aivan kuin kolmosvuoden verinäytteenotto sitä määrittäisi. Kuitenkin tässä vaiheessa, käytännön lääkäröinnin ollessa vielä niin vähäistä, jokainen ns. toimenpide on minulle itselleni jonkinlainen pätevyystesti. Mieleni voisi vain opetella arvostelemaan näitä testejä hiukan laajemmalla asteikolla kuin sysihuono lääkäri vs. maailman paras lääkäri, koska yksi neulanpisto ei varmasti käännä tuota vaakaa mihinkään suuntaan.
 
Tiistain harkassa, ihmisten hääräillessä toistensa suonten parissa, huoneessa tuntui minusta uudenlainen lataus, erilainen innostus. Harkka oli ensimmäinen, jossa pistimme toisiamme pelkästään ajatuksella tämä on treeniä potilaita varten, treeniä työtämme varten. Ihmisten silmissä ja puheessa oli aivan erilaista intoa kuin papereidenpyörittely-harkoissa ja me vaihtelimme keskenämme parejakin ihan vain, että saimme tuon 1,5 tunnin aikana revittyä mahdollisimman paljon kokemuksia erilaisten suonten pistämisestä.

Kaksi pistettävää, kolme kättä, kolme suonta ja yksi pistäjä. Minä tein sen :)

2 kommenttia:

  1. Varmasti ollut jännää! Jotenkin lääkärissä käydessä ei ikinä ajattele, että opiskelijalle pienetkin jutut on uusia ja jännittäviä tilanteita, kun on tottunut kokeneempien lääkäreiden rutiiniin. Tsemppiä kovasti harkkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitäpä! Toisaalta tuo myös tosi lohduttavaa tajuta, että jokainen niistä rutinoituneista ammattilaisistakin on joskus ollut ekaa kertaa tekemässä asioita, ja sieltä on noustu senhetkiseen tyyneyteen. Kiitos tsempistä! Mitä oon muilta, harkassa jo olleilta kuullu, on ollut tosi kivaa ja ohjaajat mukavia, mikä tekee tilanteesta varmasti jo paljon helpomman :)

      Poista