keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Ensimmäinen anamneesi

Lääkiksen kolmosvuosi on Turussa yhtä ekojen kertojen riemujuhlaa. Ekaa kertaa me otamme verinäytteitä, kanyloimme, kirjaudumme ikiomilla tunnuksilla sairaanhoitopiirin koneille, noudamme valkoiset takit ja kohtaamme potilaan. Kaikki on vähän ekstrajännää, koska ekat kerrat yleensä tuppaavat jännittämään (eikä näillä ekoilla kerroilla jännäystä voi edes lievittää viinilasillisella...), ja silti juuri niin täsmälleen sitä mitä pitääkin. Koulunkäynti on vähän ristiriitaista juuri nyt, koska yhtä aikaa haluan todella malttamattomasti päästä tässä lääkäritouhussa eteenpäin, mutta toisaalta tämä siirtymävaihe preklinikan ja klinikan välillä on raskasta. Raskasta, koska kaikki tapahtuu ekaa kertaa.

Ekat kerrat ovat usein vähän räpellystä ja sähellystä, koska ei kukaan ole seppä syntyessään eikä huippukliinikko lääkikseen päästyään, mutta jotenkin ne täytyy kuitenkin vain rämpiä haparoiden läpi, ja toivoa kehittyvänsä tulevan kokemuksen myötä paremmaksi. Tällä viikolla oli vuorossa ensi kertaa potilaan kohtaaminen lääkärin roolissa, kun menin Tyksin sisätautiosastolle haastattelemaan potilasta.



Ja sehän meni hyvin ekan kerran räpellyssähellyksestä huolimatta! Hikoilin valkoisen takkini alla kuin pieni possu koko puolituntisen ajan, mutta osaston ovista ulos marssiessani jaksoin oikeasti hetken uskoa, että minusta tulee vielä huippulääkäri. En siksi, että anamneesinottoni olisi mennyt mitenkään erityisen superhyvin vaan, koska olin vain järkyttävän iloinen hoidettuani homman kunnialla ja vieläpä hiukan nauttineeni siitä. Minä olin ensimmäistä kertaa hetken lääkäri, joka keskustelee kahden kesken potilaan kanssa tämän oireista ja elämästä. Ei haitannut, että tämä lääkäri sekoili teitittelyn ja sinuttelun kanssa, jätti varmasti monia oleellisia asioita kysymättä, kysyi kysymänsä asiat ei-parhaalla-mahdollisella -tavalla, toisteli asioita, oli kaikilla tavoin epälooginen kysymystensä järjestyksen kanssa ja kuunteli pitkät tovit potilaan juttelua ihan vain niistä näistä. Ei väliä ja ihan sama, koska minä hoidin anamneesinoton omasta mielestäni juuri niin hyvin kuin ekalla kerralla voidaan vaatia hoidettavankin.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Jos liikaa voi rakastaa

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Halusin rajua ja repivää, ja toisinaan näköjään saa mitä tilaa. Breaking the Waves, jota Jarkon kanssa olimme viime perjantain teatteritreffeillä katsomassa, ei ole ensitreffien näytelmä, vaikka suuren rakkauden äärellä koko kaksi ja puolituntinen häärätäänkin. Vaaleanpunaisen hattaran sijaan Breaking the Wavesin rakkaus on nimittäin sysimustaa ja sairasta.

Tarinan ytimessä on nuori hupakko Bes, joka rakastuu itseään reippaasti vanhempaan, öljynporauslautalla töitä paiskivaan Janiin. Parin rakkaus kukoistaa eikä edes Besin vanhoillisuskonnollinen yhteisö asetu totaalisesti poikkipuin. Pienen taivuttelun jälkeen hääkellot soivat, tai siis soisivat jos kirkossa sellaiset olisi, ja hämmentävä pari saa toisensa loppuelämäkseen. Yhteinen iäisyys ei ole kuitenkaan ruusuinen, vaan lyhyen onnenhetken jälkeen Jan loukkaantuu vakavasti porauslautalla ja tuore avioliitto joutuu venymään uusiin asetelmiin.

Breaking the Waves on lopulta yhden naisen tarina, joka elää ja etenee hänen ylitsevuotavan ja sairaan rakkautensa kautta jokaisessa hahmossa. Lopulta tuntuu, ettei millään muulla oikeastaan ollutkaan väliä kuin Besillä. Kun tuoreeltaan kotiin kävellessä pohdin, mitä juuri koin, en ollut varma mistään. Yhtä aikaa minusta tuntui, että näin lavalla Besin hahmon uskomattoman kasvun, jota jokainen Helmi-Leena Nummelan liike ja ele tukivat, ja jonka kaikkia tasoja yhdellä katselukerralla ei voi edes oivaltaa, mutta toisaalta petyin, koska yhden hahmon ympärille kietoutunut synkkä rakkaustarina jäi minusta osin epäaidoksi.

Iso ongelma suhtautumiselleni koko näytelmään on Besin ja Janin rakkauden järjettömyys. Joinakin hetkinä tuntui sairaalta katsella vanhan miehen ja henkisesti epävakaan ja lapsen lailla sokeasti rakastavan Besin suhdetta. Vanha ukko pyörimässä lakanoissa lapsen kanssa. Näytelmä ei kaunistele. Tarina kietoutuu niin vahvasti seksuaalisuuden ympärille, että oikeastaan se määrittelee koko näytelmän. Avioliitossa on seksiä, oli avioliiton asetelma millainen vain. Seksin lisäksi on myös rakkautta, ja rakkaudessahan toisen paras on oma paras. Tämä ohjenuoranaan Bes elää hetkessä sydän auki rakastaen. Rakastaen niin lujaa ja ehdoitta, että jos liikaa voi rakastaa, hän sen tekee.

Breaking the Waves käyttää Logomon salia tilana todella nokkelasti. Sama tila on öljynporauslautta, kaunis rantamaisena, kirkko, koti, hautausmaa ja meri. Tilan luova käyttö on katsojalle todella piristävää. Puvustus, jonka kellanruskea värimaailma on hauskaa kyllä todella kuuma juttu juuri tänä syksynä, ja musiikki palauttavat ajatukset säännöllisin väliajoin tarinan tapahtuma-aikaan 1970-luvulle, josta meinaan koko ajan karata kauemmas historiaan. Jotenkin tiukka uskonnollinen yhteisö, seksuaalinormit ja avioliiton tärkeys ohjailevat mielikuviani kauemmas. Noina hetkinä onkin hämmentävää tajuta Janin tulevan kotiin öljynporauslautalta helikopterilla.

Epäsoveliasta rakkautta, ankara uskonnollinen yhteisö ja päähenkilön vakava loukkaantuminen. Taas on tähdet niin oikeassa asennossa minua, suurten tarinoiden rakastajaa varten, mutta valitettavasti täysi bingo jää tällä kertaa huutamatta, koska en kykene ottamaan parin rakkautta todesta. En näe paria, vaan vanhan miehen ja sairaalla tavalla rakastavan lapsen, joiden ei ylipäätään kuuluisi olla yhdessä. Hetkeäkään en kuitenkaan antaisi pois, koska erityisesti väliajan jälkeen käyntiin lähtevän synkän tapahtumaketjun intensiteetti sitoo jakkaraan ja saa unohtamaan ajankulun. Jarkon sanoin. "Tää on vähän niinku Puhdistus. Koko ajan vaan tulee paskaa niskaan eikä toivoa näy missään."

Kuvat: Turun Kaupunginteatteri

lauantai 26. syyskuuta 2015

Liian nuori teatteritreffeille?

Minä rakastan treffejä. On maailman parasta päättää, että viikonloppuna tehdään jotain kivaa ihan kaksin. Juodaan ehkä vähän viiniä, mennään ulos ihmettelemään Turkua ja oivalletaan taas uudestaan, miksi ollaankaan yhdessä. Joskus harvemmin, Alkon alahyllyn valkkaripullon lisäksi, iltaan on kiva panostaa vähän enemmänkin, jopa ihan laittautua tärskyille. Eilen oli tuollainen panostuspäivä. Meillä oli teatteritreffit.

Vaikka panostuksesta ja laittautumisesta puhutaan, en halua nähdä teatteria jäykkänä keski-ikäisten rouvien näyttelyhallina, jonka täyttää liian raskaiden hajuvesien ylimäärä ja pikkurilli ojossa nautitut kahvikupposet, vaan kaikkien ikivanhasta kulttuurimuodosta nauttivien kohtaamispaikkana. Tämä ajatus oli eilisen teema. Me kuulumme teatterijoukkoon, vaikka olemme tasan omia itsiämme: vähän yli kaksikymppisiä opiskelijoita. Minä vedin jalkaani ohuiden sukkisten päälle lyhyet keinonahkashortsit ja Jarkko paritti kauluspaidan kaveriksi kirkkaan punaisen pipon. Molemmat heitimme päähän asustelasit ihan vain, koska se tuntui hyvälle. Käsilaukun jätin suosiolla kotiin ja kaikki mitä tarvitsimme pakattiin Jarkon second hand -Kånkeniin. Teatterille kävelimme, tennareissa.


Olimme kaukana kultturellista jakkupukueläkeläispariskunnasta, joka väliajalla maiskuttaa etukäteen maksettua kakkupalaa ja näytöksen jälkeen hurauttaa taksilla takaisin kotiovelle. En tiedä, onko tämä tiukka teatterikatsojastereotypia vain minun päässäni, ja siksi sitä vastaan kapinoiminen tuntuu minusta näin erityisen hyvältä, mutta olin eilen meistä vain äärimmäisen ylpeä. Kaksi parikymppistä feikkilasipäistä nuorta viettämässä perjantai-illan treffejä teatterissa, ja kuulumassa sinne silti sataprosenttisesti. Eikä teatteri ketään syrji, ihan oma pää noita raja-aitoja kehittelee, ja aivan turhaan tietysti.

Kulttuuri kuuluu kaikille. Myös meille, jotka korkkareiden sijaan valitsemme tennarit.


Ps. Sinänsä hölmöä ottaa tekstin silmätikuksi juuri teatteriin laittautuvat hajuvesipilven sisään verhoutuneet rouvashenkilöt, koska hajuvettä lukuunottamassa unelmin vuosien päästä olevani juuri sellainen. Minä en aio jumahtaa, minä aion elää ja mennä, ja ihailen jokaista joka elämässään tekee niin.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Reilipäivät 18-21: Amsterdam

Amsterdam oli kahden edellisen pysäkin jälkeen paluu tonne me tosissaan halutaan -kaupunkeihin. Me molemmat halusimme Euroopan vapauden Mekkaan eikä kumpikaan ollut kuullut kaupungista ainuttakaan pahaa sanaa. Amsterdamin piti siis olla taivas.

Olimme täynnä riemua, kun junien myöhästelyjen jälkeen lopulta saimme vaunumme Amsterdamin rautatieaseman laiturille. Suunnitelmanamme oli viipyä Damissa kolme yötä, joista kahdelle viimeiselle olimme jo junamatkalla varanneet hotellin. Harmillista vain, että ensimmäisen yön majapaikka yhä uupui, ja saapuessamme kaupunkiin kello kääntyi jo iltaan. Oli lauantai ja joka ikinen kaupungin hotelli/hostelli/dormi oli täynnä tai aivan liian kallis, koska ilmeisesti moni muukin tykkää reissata Amsterdamiin kesäviikonlopuksi. Epätoivoiset reissaajat tekevät epätoivoisia päätöksiä ja illan pimetessä päätimme pysyä ensimmäisen yön ulkona. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kesäyönä seikkailee koko yön ulkona. Tosin ikinä ennen seikkailua ei ollut tullut tehtyä ventovieraassa kaupungissa, joka sallii kannabiksen käytön ja prostituution.


Niin se taitaa mennä, että reissaaminen ottaa ja reissaaminen antaa. Amsterdamin asunnottomuuden ja muiden 37 reilipäivän riemun hinnaksi määräytyi tällä kertaa yksi iPad2 ja 50 euroa käteistä. Minut ryöstettiin Brysselin aamujunassa seikkailuyömme käännyttyä jo aamuun. Tarina sai koko reissun jälkeen onnellisen lopun, kiitos matkavakuutuksen, mutta jokainen voi arvata, kuinka taivaana minä Amsterdamia pidin tuon kokemuksen jälkeen. Vihasin koko kaupunkia. Saastainen rikollisuuden pesä, joka kierot lurjuslonkerot ulottuvat kaikkialle.


Amsterdamin kauneus lipesi melkein käsistämme minun mustan mieleni, itsesyyttelyni ja itkuni vuoksi, mutta onneksi yhden visusti hotellihuoneen suojissa löllötetyn illan ja hyvin nukutun yön jälkeen maailman värit alkoivat pikkuhiljaa palautua. Kanavien vesi ei enää ollutkaan sysimustaa myrkkytervaa vaan aurinko leikitteli veden pinnalla kauniista ja veneet lipuivat ohi iloiset kesälomalaiset kyydissään ilman, että hirveä vesimonsteri ahmaisi heitä kitaansa. Koska vähäisestä ajastamme iso osa kului synkistelyyn ja osa poliisiasemalla jonottamiseen, en valitettavasti osaa Amsterdamista sanoa paljon muuta kuin, että sinne on oikeasti päästävä tulevaisuudessa uudestaan. En halua jäädä vihaamaan kaupunkia, jota niin moni tuttuni ylistää. Teoriassahan kaikki tähdet ovat oikeassa asennossa minun ja Amsterdamin rakkaustarinalle: on vettä ja kauniita taloja, on sopivan vähän ihmisiä ja on edullista juotavaa. Mitä muuta sitä saattaa unelmakaupungiltaan vaatia.



Amsterdamvinkit tiiviisti:
- Pidä tavaroistasi huoli!
- Anne Frankin talo (Me kävimme vain ulkopuolella, koska jono oli valtava.)
- Kanavien varsille kuljeskelu
- Punaisten lyhtyjen alue

Ps. Anne Frankin talosta pakko sanoa, että huhhei miten karmivaa ajatella noin kauniissa kaupungissa tapahtuneen sellaisia hirveyksiä. Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan moneen kertaan, mutta mielikuvittelemani Amsterdam ei lainkaan vastannut todellisuutta. Minä näin päässäni vain harmautta ja surkeutta, mutta kaupunki olikin kaunis kuin mikä. Kammottava kontrasti ja palautus todellisuuteen. Kauheita asioita tapahtuu tavallisissa paikoissa, ei elokuvien kauhulavasteissa.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Kanylointiharkka

Jos laskimoverinäytteiden ottamisen harjoittelua sairaalan labrassa, ensimmäistä anamneesin ottoa potilaalta ja vuorovaikutustilanteiden reenaamista näyttelijöiden kanssa ei lasketa, jännitin kolmosen alkusyksyssä eniten kanylointiharkkaa. Minusta on täysin luonnotonta, että pieniin kädenselän suoniin työnnetään pitkän neulan avulla muovinen pikkuputki, joka suostuu pysymään auki keskellä virtaavaa verta. Yhtälö on minusta täysin mahdoton, mutta huolimatta henkilökohtaisesta hämmennyksestäni, kanyyli on kuitenkin lääketieteelle maanpäällinen paratiisi, joka mahdollistaa nopean lääkkeen- ja nesteenannon potilaalle sekä näppärän näytteenoton. Siksi meidän on se osattava.

Koska ainakin itselleni käsite kanyyli oli viime viikkoon asti mysteeri, avaan kuviota hiukan, jos joku vaikka on yhtä kujalla kuin minä olin. Käytännössä kanyloinnissa on kyse pienen muoviputken liu'utuksesta laskimon sisään. Koska pehmeällä muovilärpäkkeellä ei ihmisen ihoa lävistetä, tarvitaan neula, jonka avulla putki juotetaan suonen sisään. Kun putken pää on neulan avulla viety suoneen, neula poistetaan ja loppu putki työnnetään suonen sisään, kunnes ihon pinnalle jää vain kaikille tuttu kanyylitötterö, jota puhuttelen näin ammattitaitoisesti, koska en tunne oikeampaa termiä. Päälle heitetään tarrat pitämään paketti paikallaan, ja näin meillä on nopea suoniyhteys avoinna lääkkeitä, nesteitä tai näytteenottoa varten. Sinillä siivous sujuu ja kanyylilla suoni aukeaa!

  
Minut kanyloitiin elämäni ensimmäistä kertaa viime keväänä, kun osallistuin vapaaehtoisena lääketutkimukseen. Nyt monta kuukautta jälkikäteen kehtaan ehkä myöntää, että vuorokauden mittaisen palkallisen hetkeni potilaan roolissa -kokemuksen lisäksi juuri käteen tuikattava kanyyli sai minut hakemaan tutkimukseen. Samalla tavoin pistäminen motivoi minua menemään verenluovutukseenkin. Minä tykkään olla pistettävänä. Minusta on uskomattoman kiehtovaa, että nykypäivänä ihmisen verisuonistoon, joka on yksi elämämme alku ja juuri, voidaan kajota pienin riskein ja todella siististi.

Jos kurssikoot ovatkin kasvaneet, kanylointiharkkaan ryhmäkokojen kasvatus ei onneksi ole vielä iskenyt. Saimme kolmen parin eli kuuden hengen kesken harjoitella yhden opettajan ohjauksessa kaksi kokonaista tuntia toistemme pistämistä. Alkuun kertasimme nopsaan aiheeseen liittyvän perusteorian, jonka jälkeen katsoimme yhden mallikanyloinnin, jonka jälkeen stage olikin meidän. Seuraavat puolitoista tuntia pistimme toisiamme käsien laskimoihin niin, että veri tirskui ja käsivarret turposivat.


Harkka oli valtavan antoisa. Jos jo verinäytteenotossa jännitti toisen fyysisyyteen kajoaminen, niin nyt tuota fiilistä koeteltiin vielä hiukan enemmän, koska kanylointi osaa sattua, vaikka sen kuinka onnistuneesti tekisi. Tuntui todella hyvältä nähdä veren nousevan kanyylin kammioon merkkinä suoneen osumisesta, koska kuten laskimonäytteissä, kanyloinnissakaan ei voi olla seppä syntyessään, ja lisäksi tässä leikissä pelissä on vielä perusverinäytettä enemmän kipua ja jännitystä. Ihmiset tietävät, että kanylointi sattuu ja on ns. hurjempi juttu, joten olisi kiva löytää toimenpiteeseen itse edes jonkinlainen rauha ja rutiini, ettei tarvitsisi vapista potilaan kanssa kilpaa. Voisin ainakin kuvitella osumatarkkuuden paranevan, jos täriseviä kappaleita on kahden sijasta vain yksi.


Vaikka minua jännitti joka kerta ennen pistämistä, joka kerta tiesin haluavani tehdä sen. Se tuntui hyvältä, koska on hauskaa innostua tekemästään. Tätä lisää! Samoin kuin sitä innostunutta fiilistä harkkahuoneessa.

torstai 17. syyskuuta 2015

Reilipäivät 16-18: Hampuri

Jos Berliini ei alunperin kuulunut reittisuunnitelmaamme, Hampuri kuului vieläkin vähemmän. Onneksi meidän suunnitelmamme olivat alunperinkin tehty muutettaviksi, joten kaverin kutsu tulla moikkaamaan häntä ja hänen saksalaista poikaystäväänsä Hampuriin, oli maailman helpoin hyväksyä. Hiukan venkslausta matka-aikatauluihin ja yhtäkkiä kahden päivän Hampurointi sopikin suunnitelmiimme täydellisesti. Yksi reissun parhaita päätöksiä näin jälkiviisaasti arvioituna.



Hampuri oli minun Saksasuosikkini. Kauniin vehreä, mutta silti suuri. Vesistön rannalla ja ylpeä siitä. Tietysti myös käytännön asetelmat olivat Hampurin puolella. Berliinin yksinäisen seikkailun sijaan meillä oli Hampurissa kahden päivän ajan paikallinen suomalaisopas, jonka mielenkiinnonkohteet mätsäsivät hyvin sutjakkaasti minun ja Jarkon intresseihin. Lisäksi Siiri oli meitä heti asemalla vastassa, emmekä joutuneet aloittamaan uuteen kaupunkiin tutustumista samalla tavoin yksin U- ja S-Bahnien viidakossa seikkailemalla kuin Berliinin avaruusalusrautatieasemalla. Kun hehkutuslinjalle lähdettiin, ylistetään samantien pois alta myös mahtava Hampurikotimme, joka oli vanha, valtava, lautalattioilla varustettu kerrostaloasunto metroaseman ja kivan kuppila-alueen vieressä. Kauniissa väliaikaiskodissamme nautittiin aamupalaksi tuoretta vastajauhetuista pavuista keitettyä kahvia, puuroa ja tuoreita sämpylöitä erilaisilla lisukkeilla radion rallatellessa saksalaista musiikkia, mistä kaikesta tuli pitkästä aikaa todella kotoisa olo. Hampuri oli meille ihanaa lepoa, mutta kuitenkin täynnä mahtavaa tekemistä.


Niistä yhteisistä mielenkiinnonkohteista. Ehdimme kahden päivän aikana käydä kirpparilla, levykaupassa, rannalla, puistokävelyllä, satamassa, krepseillä, saunassa, pyöräilemässä ja ulkona syömässä, noin muutamia puuhia mainitakseni. Lisäksi ehdimme myös juoda viiniä ja käydä kuuluisalla merimiesten alueella Sankt Paulissa. Viileiden Prahan, Wienin ja Berliinin jälkeen Hampurissa myös sää alkoi olla taas enemmän puolellamme ja saimme nauttia lämpenevästä ja sateettomasta kaupungista, mikä tekee aina helpommaksi rakastua uuteen paikkaan.

Rakastua minä vähän taisin. Tai sitten Siiri vain rakkaushuuruissaan markkinoi Hampurin meille hyvin. Joka tapauksessa lähtisin uudestaan milloin vain, jos tilaisuus tulisi. Toisaalta lähtisin uudestaan mihin tahansa reilikaupungeista, jos mahdollisuus kävelisi vastaan, mutta kukapa ei tykkäisi reissata. Rakkauden ohella mainitsen St. Paulin (Reeperbahn) alueesta, joka on vanhaa merimiesten rietasteluseutua ja edelleen punaisten lyhtyjen aluetta, jopa niin tiukasti, että yksi alueen kaduista on kokonaan naisilta suljettu. Kadulle saavat mennä sisään vain miehet ja paikallislähteiden mukaan sisään änkevät naiset kivitetään mädillä tomaateilla. Emme Siirin kanssa testanneet, vaan jäimme kiltisti odottamaan aidan ulkopuolelle poikien käydessä kävelemässä kadun läpi.

  
Hampurin ehkä hauskin kokemus oli kuitenkin suomalaisen merimieskirkon ylläpitämä sauna, jonne sotkimme kovalla kiirellä pyörillä. Saunoimme vuoron tappiin asti suomalaiseen tapaan alasti, suomalaista Karhua nautiskellen ja suomen kielen soljuessa korviimme myös naapurisaunasta, ollessamme kuitenkin keskellä Hampuria, Saksaa. Merimieskirkko oli hämmentävä suomalaisuuden keidas keskellä saksalaisten currywurstiaavikkoa. Saunan ja hengenravinnon lisäksi kirkon kahviosta saa ostaa suomalaista olutta, karjalanpiirakoita, ruisleipää jnejne, jos koti-ikävä alkaa Saksan komennuksella vaivata.


Hampurivinkit tiiviisti:
- Planten Un Blomen -puisto
- Satama ja sen viereinen ranta (pääsee julkisilla lautoilla tai kävellen)
- St. Paulin alue, ihan vaan koska punaiset lyhdyt ja Sankt Pauli ja Reeperbahn, sinne veri vetää uudestaaaaan!
- Kiva kuppila-alue meidän metroaseman vieressä. Selvitän tämän ja lisään nimen myöhemmin!

Ps. Tähän loppuvat minun kamerani reilikuvat. Kaikki tulevien reilikaupunkien kuvat siis Jarkon puhelimen varassa minun puhelimeni toissaviikkoisen äkkityhjenemisen takia.

tiistai 15. syyskuuta 2015

C-kasettilapset

Uskomatonta kyllä ikivanhat kasetit tulevat taas. Konkreettisesti kasettien toistamisen uusi tuleminen vyöryi kotiimme eilen, kun Jarkko taisteli Kuopiosta Turkuun vanhempieni, jo vuosia sitten käytöstä poistuneen, C-kasettisoittimen. Kasettejahan meillä on ollut Jarkon musiikki-innostuksen takia jo pitkään, mutta vasta nyt löytyy jytäkämmät välineet kassujen toistamiseen. Henkilökohtausesti joudun myöntämään, että minun sieluani hiukan raastaa huippuäänenlaadun aikana vanhan, ratisevan ja vaurioherkän formaatin paluu, mutta on kaseteissa puolensakin. Ne ovat visuaalisesti kauniita. Ne ovat tunnelmallisia. Ne ovat konkreettisia. Ja ne ovat muisto.

Me 90-luvun alun C-kasettilapset alamme olla viimeiset laatuamme, koska jo minun lapsuusvuosinani kavereiden koteihin alkoi ilmestyä CD-soittimia. Minunkin ensimmäinen smurffikasettini oli kaverin uudesta cd-levystä tehty kopio, mutta toisaalta olen lapsi, joka katsoi ensi kertaa VHS-videoitakin vasta 4-vuotiaana. Meillä ei noina vuosina liidetty tekniikan aallonharjalla. Meidän aallonpohjallamme kuunneltiin vain kasetteja, mutta onneksi oli mitä kuunnella. Löytyi perinteisiä lastenlauluja, Smurffeja, radiosta nauhoitettuja omia kasetteja sekä lisäksi tietysti näitä klassikkoja.


Meillä oli kotona iso pino Disneyn musiikkisatuja punaiseen muovikoriin aseteltuna. Punaiset kasetit ja valkoiset tarrat, joissa seikkailivat Mikki ja Aku, sekä neliön muotoiset tarinakirjaset. Niistä oli minun lapsuuteni viihdetekniikka tehty. Koska meistä Jarkon kanssa kasvoi molemmista näinkin mainioita kansalaisia, päätimme uskaltaa harkita C-kasettikasvatuksen jatkamista myös mahdollisen seuraavan sukupolven kanssa. Kaukaa viisaina potentiaalisina tulevina hipstervanhempina ostimme kirpparilta parilla eurolla kappale kaksi musiikkisatua, kun sellaiset vastaan tulivat. Bernard ja Bianca oli kummallekin uusi kasettituttavuus, mutta Työn touhussa -tarinan musiikki/lorutyyli oli minulle tuttu saman Löytöretkellä-sarjan toisen kasetin myötä.

Olen hurjan innoissani löydöistämme! Minä en mistään 2010-luvun räppikassuista kiinnostu, ehtaa 90-luvun Disneytä sen olla pitää.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Lääkärileikki

Lääkäreiden vuorovaikutustaidoista märistään usein. Valitetaan, että pääsykoe ei mittaa tarpeeksi (eli ei siis yhtään) lääkiskandidaatin kykyä selviytyä potilaan kohtaamisesta ja moniammatillisesta yhteistyöstä. Esimerkiksi hoitajat keitetään monenlaisessa liemessä jo pääsykokeessa ennen kuin koulun ovet aukeavat. Täytyy selvitä psykologin haastattelusta, mahdollisesti hakata kanssakeskustelijat ryhmähaastetteluissa, tehdä psykologisia testejä ja analysoida itseään satojen väittämien verran. Lääkiksen fysiikka-kemia-biologia -helvetti taas imee sisäänsä kaikki, jotka vain osaavat ja jaksavat riittävän sitkeästi laskea ja lukea. Koe ei testaa sosiaalista älykkyyttä vaan jokainen antisosiaalinen laskimennakuttaja on tervetullut, kunhan pisteet vain riittävät. Me emme pohdi, uusia käyttötarkoituksia CD-levylle, vaan laskemme, millä kulmakiihtyvyydellä levy soittimessa hyrisee. Me emme juttele psykologin kanssa, miksi haluamme kouluun, vaan me joko osaamme laskea tarpeeksi hyvin päästäksemme kouluun tai sitten emme. Numeroihin ja faktoihin ei keskustelua tarvita. 

Koska avain toimivaan potilas-lääkärionneen kuitenkin on vuorovaikutus, koulu yrittää suitsia meitä ruotuun nyt kolmannen vuoden alussa. Kun klinikka oikeiden potilaiden jatkuvine virtoineen häämöttää jo aivan liian läheisen nurkan takana, tiedekunta tuntee ilmeisesti painetta tukea antisosiaalisen pääsykokeen läpäisseitä opiskelijoitaan. Siispä meille opetetaan nyt kolmosen syksyllä vuorovaikutustaitoja muutaman tuplaluennon ja harkkatyön voimalla.

Minun ryhmäni marssi viime maanantaina vuorovaikutusharkkaan ensimmäisten ryhmien (ellei jopa aivan ensimmäisenä ryhmänä) joukossa. Olin epätunnollisena opiskelijana tarkistanut etukäteen harjoitustyöstä vain nimen. Aijaa vuorovaikutusharkka. Varmaan pohditaan jotain vaikeita, mutta ääristereotyyppisiä tilanteita, tai katellaan jotain videoita. Tylsät ja turhat kolme tuntia tiedossa. Nii-in... Onneksi en tiennyt enempää niin en turhaan ehtinyt stressailemaan. Harkan idea oli nimittäin näytellä näyttelijän kanssa lääkäriä haastavassa vuorovaikutustilanteessa oman, vajaan kymmenen hengen, ryhmän seuratessa tilannetta sivusta.


Harkka oli M-A-H-T-A-V-A! Jännitti aivan hurjasti, mutta toisaalta jännäyksen kautta oppi valtavasti. Tehtävänämme oli vuoronperään vetäistä lääkärintakki niskaan ja, aivan muutaman rivin esitietolappusen luettuamme, kutsua potilas (= meille vieras näyttelijä) sisään huoneeseen, ja lähteä vyöryttämään vastaanottotilannetta käyntiin meistä hyvällä tavalla. Esimerkkeinä tilanteista voisin heittää syöpälöydöksestä kertomisen, elämäntapamuutokseen kannustamisen, työn ulkopuolelta tutun potilaan kohtaamisen, dementiapotilaan vastaanoton ja lapsen syöpäepäilystä masentuneen potilaan kohtaamisen, mikä oli minun keissini. Kaikki tilanteet olivat todellisia saattaa osua omalle kohdalle -tilanteita, joten treeni oli suoraan elämää varten.

Pedagogisesti harkan anti oli, että toisten työskentelyä sivusta seuratessa on todella helppo pysyä tilanteen herrana ja keksiä järkevää kyseltävää tai juteltavaa juuri kyseisen potilaan kanssa, mutta kun oma aika koittaa, pää tyhjenee täysin. Tuntui, että kiersin puheissani koko ajan samaa rataa pääsemättä eteenpäin, ja että lauseen suusta päästettyäni unohdin samantien, mitä olinkaan juuri sanonut. Aivoni eivät toimineet lainkaan järjestelmällisesti vaan pulputin suustani tasan sen, mitä mieleeni sillä hetkellä pulpahti. Silti minä selvisin, opin ja sain potilaan kyyneleetkin hetkeksi kuivattua.

Iso osa harjoitustyön jännittävyyttä oli muun ryhmän läsnäolo. Ensi kertaa meidän piti paljastaa toisillemme jotakin konkreettista pikkuisesta lääkäriminästämme, joka on ottamassa ensiaskeleitaan potilaan kohtaamisessa. Piti heittäytyä, leikkiä ja luottaa, että oma ryhmä kannattelee, vaikka jäätyisikin tai mokaisikin. Kyllä se olisi kannatellut, sen tiedän, mutta ei ketään onneksi tarvinnut kanniskella, koska kaikki hoitivat homman kunnialla aivan itsekseenkin.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Reilivideo

Kahden vuoden säästämisen tulos. Kolmen erilaisen suunnitelman lopputulema. Jarkon valtavan työn hedelmä. Meidän reilikesä 2015, videolla!

 

Iloisuusvaroitus. Saattaa aiheuttaa hallitsematonta himoa juoda sangriaa ja matkustaa jonnekin, missä aurinko kutittelee olkapäitä ja aallot suolaavat bikinit. Reilikesä 2015 ♥

torstai 10. syyskuuta 2015

Miksi vihasin lääkistä?

Nyt kolmosvuoden alussa olen toistaiseksi lääkistaipaleen onnellisimmillani. Joka hetki oma kurssini tuntuu enemmän omalta ja ihmismassan sisäiset rakenteet alkavat olla pysyviä. Seilausta kaveriporukasta toiseen tapahtuu enää vähän, mikä on toisaalta harmillista, mutta minunlaiselleni rutiinirakastajalle myös helpotus. Tiedän, että tuon henkilön kaveri on tuo ja tuon taas tuo toinen. 150 hengen muodostaman palapelin palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ja joku on vielä heittänyt kontaktimuovin palojen päälle. Minulle se tuo turvaa, varsinkin kun viimein tunnen minun viereeni sopivat palikat pelissä.

Turvakuplan sisään päästyäni olen huomannut itsessäni aivan uusia piirteitä. Minä olen rakastunut. Lääkis vie minua koko ajan lujemmin kuin pässiä narussa, vaikka alkuun pyristelin kaikin voimin lääkispumpuliin katoamista vastaan. Täällä minä nyt olen, hei vaan, ja vajoan koko ajan syvemmälle. Rakastan yhdenmukaisuutta ja kollegiaalista tuskaa, josta ihmiset kärsivät vuodesta toiseen, koska kurssit ovat kaikille suurin piirtein samat. Rakastan samojen kasvojen näkemistä päivästä toiseen, koska pikkuhiljaa kasvot käyvät tutuiksi. Tykkään Medisiinan muusta yliopistosta eristäytyneestä rakennuksesta, koska lähes kaikki sen käytävillä haahuilevat vaeltavat saman unelman perässä kuin minäkin. Rakastan (mutta myös vähän pelkään) ihmisten valtavaa kunnianhimoa. Olen kääntänyt kaiken inhoamani ihastukseksi.

Olen viime aikoina keittiöpsykologisoinut itseäni oikein olan takaa, kun olen oivaltanut uudet lempeät tunteeni kouluani kohtaan. Miksi vihasin lääkistä koko ensimmäisen vuoden? Mitä minulle sitten tapahtui? Miksi aloin sulaa ja luopua kapinastani? Ratkaisu on ärsyttävän simppeli. Minä olin katkera lääkikselle. Vihasin koulua, joka ei sekunnissa toteuttanut unelmaani ja käänsin sen jokaisen ominaisuuden sitä vastaan, jotta voisin inhota koulua vielä hiukan enemmän. Keikuin ensimmäisen vuoden hämmennyksessä, koska sisälläni olin valtavan ylpeä, että olin viimein osa lääkistä, unelmaani, mutta toisaalta en kestänyt ajatusta olla lääkisläinen. En halunnut nähdä kaikkea hyvää, mitä lääkiksellä ja lääkisläisillä oli minulle tarjota, vaan keskityin pitämään itseni ulkopuolella kaikesta, vaikka todellisuudessa en mitään muuta enempää halunnutkaan kuin päästä sisään. Kun ovi ei kerralla auennut kunnolla, päätin itse lukita sen ja nielaista avaimet.

Kakkosvuoden aikana aineenvaihduntani oli viimein valmis oksentamaan avaimet ulos, koska kun oven ulkopuolelta koputettiin, minä avasin. Vihani alkoi sulaa sillä sekunnilla, kun tunsin oloni turvalliseksi ja aidoksi itsekseni koulun käytävillä ja luentosaleissa. Yksin muurin purkaminen ei kuitenkaan olisi onnistunut. Ilman ystäviä, jotka minulle oven takaa huutelivat, keskittyisin todennäköisesti edelleen vihaamaan lääkistä ja salaa yksin suremaan vihaani.

Mistä ne ystävät yhtäkkiä tupsahtivat juuri kakkosen alussa? En todellakaan tiedä, mutta yhdestäkään muusta asiasta en lääkiksen aikana ole ollut yhtä onnellinen. Kiitos, että tulitte ja opetitte minut rakastamaan tätä ♥

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kahden kameran väkeä

Meillä juhlittiin viime viikonloppuna neljättä vuosipäivää. Uskomatonta, kuinka nopeasti aika menee ja muut kliseiset blääblääblööt, jotka tälläiseen merkkipaaluun yleensä liittyvät. (Ei sillä, että se ei olisi totta. Aika menee uskomattomalla vauhdilla.) Erityisen hauskaa skumpanjuonnin ohella perjantain juhlahumussamme oli kuitenkin lahjojen vaihtaminen. Me annoimme toisillemme kamerat ristiin.

 
Koreapariskunnan ollessa vieraanamme elokuun alussa, ihastuimme molemmat heidän retroon polaroidkameraansa. Niin turha, niin ihana, niin Jarkko. Mies, joka naljailustani huolimatta hamuaa itselleen kirpputoreilta kannettavia c-kasettisoittimia, kaipaa juuri niin turhaa ja hipsteriä vuosipäivälahjaa kuin polaroidkameraa. Lisäksi taloudessamme saattaa ehkä asua myös toinen tämäntyyppisistä turhuuksista tykkäävä, vaikka hän kirpparilla jättääkin kasettisoittimet täysin omaan arvoonsa. Kesällä meistä otetut kuvat vain sulattivat sydämeni täysin.

Jarkon kamera on malliltaan vaaleansininen Fujifilmin instax mini 8, ja tilasin sen Pixmanian nettikaupasta. Kameran lisäksi tilasin lahjapakettiin valmiiksi yhden 10 kuvan paketin filmiä Verkkokauppa.comista. EBayn kautta molemmat saa varmasti halvemmalla, jos vain on aikaa odotella tavaroiden toimitusta. Myöhäinen lintu kalliimman kameran+filmin nappaa, mutta nopeammin, ja minulle aika oli tällä kertaa rahaa. Seuraava etappi meilläkin on kuitenkin laittaa isompi filmierä eBayn kautta tilaukseen, koska säästö on huomattava: 1,7e vs. 0,8e /per kuva.


Jos minun antamani lahjakamera oli puhdas tunnehourahdus, Jarkon lahja iski käytännön kamerointiin. Meidän taloutemme täydentyi ensi kertaa iphonen kameraa järeämmällä kuvaustekniikalla, kun minun paketistani paljastui täydellisenä yllätyksenä Canonin 1200D -järjestelmäkamera. En ikimaailmassa odottanut tällaista lahjaa. En ikinä. Mutta voi että se on hieno! Olen täysin rakastunut ja täynnä intoa päästä harjoittelemaan kuvaamista. En ole ikinä omistanut järkkäriä, eikä minulla ole mitään hajua, kuinka kameraa käytetään siitä kaikki riemu irti repien, mutta onneksi minulla on intoa ja aikaa opetella. 


Hauskaa, kuinka saatoimme täysin toisistamme tietämättä, etsiä toisillemme niin samanlaiset lahjat. Kummallakin taisi onneksi olla tasapuolisesti myös vähän oma lehmä ojassa, koska kumpikaan ei taida laittaa hanttiin välillä lainata toisen kameraa. Kaksi kameraa, mutta täysin erilaiset kuvat, joista valita fiiliksen ja tilanteen mukaan.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Valkoinen takki niskaan vedä

Viimeinen viikko (tai oikeastaan puolikaskin viikko riittää) on saanut minut vetämään lääkärintakin niskaani melkein useammin kuin kaksi vuotta lääkistä yhteensä. Aiemmat kokemukseni valkotakista ovat tasan juonneopetuksesta, jolloin neljänä päivänä ykkösvuonna pääsimme tutustumaan terveyskeskuksen arkeen oikean lääkärin siivellä. Nyt minulla on kuitenkin ensi kertaa oman kokoiseni takki, jonka aivan itse kävin sairaalan suojavaatevarastolta hakemassa. (Ei puhuta siitä, että eksyin matkalla ja löysin tieni varastolle vasta vanhemmilta opiskelijoilta kysyttyäni. Kiitos kollegiaalisuus ♥) Ensi kertaa alkaa tuntua konkreettiselta, että tuo vaate tulee olemaan työvaatteeni, jonka käyttökertoja en todennäköisesti jaksa enää keväällä laskea yhtä hartaasti kuin tähän asti.


Perjantaiaamuna jouduin kohtaamaan pistojännitykseni, kun aamu, jonka olemassaolon olin kovasti yrittänyt unohtaa, pakotti minut heräämään itseensä. Olin viime perjantaina puolitoista tuntia T-sairaalan labrassa ottamassa potilailta laskimoverinäytteitä. Jännitin pistämistä aivan hurjasti ja käteni olivat kuin kaksi sähkövatkaimen päätä, kun ensimmäinen potilas istui tuoliin pistettäväkseni. Minulla on luonnostaankin melko täriseväiset kädet, ja jännitystilassa kaikki jännäys tuntuu valuvan erityisesti käsiini, joten tärinäni näkyi perjantaina varmaan naapurihuoneeseen asti. Onneksi sekä ohjaajani että potilaat olivat todella ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia. Kukaan ei kieltäytynyt pistostani, vaan kaikki suhtautuivat asiaan neutraalisti ja osa jopa todella kannustavasti. Täytyyhän sitä saada harjoitella.
 
Minulle itselleni tärinä oli vain todella kiusallista, koska vaikka kuinka yritin vinkkien mukaisesti tukea kättäni potilaan käsivartta vasten, minä vain heiluin. Samalla heilui varmasti myös neula potilaan kädessä, mutta onneksi kukaan ei vaikuttanut kärsivän epäinhimillisen paljon. Ikävästi minulle osui juuri harjoittelun alkuun = suurimman tärinän vaiheeseen potilaita, joilta otettiin lähemmäs kymmenen putkea verta. Kymmenen putken vaihtaminen ohjaimeen tarkoitti paljon tärinää ja paljon odottelua putkien täyttyessä. Välillä jouduinkin lepuuttaamaan myös vapaata kättä vasten potilaan käsivartta, koska vapaasti ilmassa heiluessaan tärinätöppöseni näytti yksinkertaisesti liian pakokauhuiselta. Voi, kun kehoaan osaisi komentaa jotenkin pysymään paikoillaan, koska tärinästä ei ole kuin haittaa.


Itse pistäminen sujui kuitenkin kaikkien kohdalla todella hyvin, mikä oli mahtavaa, koska ensi kertaa neulan alla oli täysin eri-ikäisiä ihmisiä kuin koulussa pistäessä. Ensi kertaa neulan alla oli myös ihmisiä, joilla on joku oikea syy verinäytteelle. He ovat hakemassa hoitoa ja minä olin ensi kertaa osa tuota hoitoketjua.

Valkoinen takki päälläni tuntui hiukan mölöltä, koska tuntuu, että takkiin liittyy paljon taitolatausta, mutta todelliset taidot odottavat vielä oppijaansa. Kuitenkin huijaisin, jos väittäisin, että lääkärintakin pukeminen sairaalan ovien sisäpuolella ei olisi tuntunut aivan äärimmäisen hyvältä. Ja tuossahan sitä oppii. Nyt kun harkka, ja siihen liittyvä hermoilu, on takanapäin, en voi sanoa kuin että hyvä, että tuollainen harjoitus on olemassa.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Reilipäivät 13-16: Berliini

Berliini ei alunperin ollut edes meidän reilimatkallamme. Ensimmäiset kaksi suunnitelmavedosta kiersivät Berliinin liian itäisenä, mutta kun käänsimme kelkkamme Prahaan, alkoi Berliini vaikuttaa sittenkin potentiaaliselta Saksa-kohteelta, mikä ei ollut lainkaan huono, koska Berliini kiinnosti meistä kumpaakin. Mars Euroopan lähihistorian polttopisteeseen siis!



Meidän matkamme Prahasta Berliiniin oli täydellinen reilijunamatka. Törmäsimme melkein täpötäyteen junaan noustessamme priimaa suomea puhuvaan saksalaismiekkoseen, jonka Kiroileva siili -paitaa olimme ihmetelleet samana aamuna Prahan vanhankaupungin kaduilla. Meidän täyteen varattuja vaunuosastoja huokaillessamme, takaamme kuului vain yhtäkkiä Moi, oletteko Suomesta -tervehdys. Mies paljastui kielitieteen opiskelijaksi, joka oli Suomivaihdon aikanaan opetellut puhumaan täydellistä suomea ja tunnisti nyt meidän höpötyksemme. Uskomatonta. Suomea puhuva saksalainen ja me Prahassa! Juttelimme koko viiden tunnin junamatkan Berliiniin SUOMEKSI ja aika kului kuin hujauksessa. Oli kuitenkin hämmentävää, että vierasmaalaisen kanssa jutellessa ei voinutkaan paeta suomenkielen turviin Jarkolle jotain salaviestittäessä, vaan kaikki mitä sanoi oli kaikkien ymmärrettävissä, vaikka keskellä Eurooppaa olimmekin.


Berliinin päärautatieasema oli kuin avaruusalus. Monen monta kerrosta, portaita, kauppoja, rullaportaita eri suuntiin jne. Olimme alkuun aivan hukassa ja wifittömiä, koska edes Mäkkäri ei tällä kertaa meidän nettitilannettamme pelastanut. Ihmettelimme S-Bahnin ja U-Bahnin eroa, ja yritimme hahmottaa, mille laiturille meidän tuli löytää, että pääsisimme hostellillemme. Olimme totaalisen pihalla ja sen huomasi englantia taitamaton vanhempi herrasmieskin, joka opasti elekielellä meidät Berliinin junasysteemin maailmaan. Ilman tuota ystävällistä herraa pyörisimme Berliinin asemalla todennäköisesti vieläkin.

Tuleville sukupolville tiedoksi S-Bahn on siis lähijuna, joka kulkee kehää kumpaankin suuntaan ympäri Berliinin, ja U-Bahn on metro, joka leikkaa S-Bahnin kehäpysäkeiltä sisään kaupungin ytimeen päin. Näppärä systeemi, kun sen vain oivaltaa, varsinkin, kun S-Bahnit kuuluvat junina reilikortin piiriin.


Berliini oli meidän reissumme ainut kaupunki, jossa asuimme jaetussa dormissa. Jaoimme sekahuoneen juuri rempatussa hostellissa kuuden muun kanssa aivan S-Bahn -pysäkin vieressä. Huone oli järjettömän halpa. Maksoimme kahdestaan kolmesta yöstä loistavien kulkuyhteyksien äärellä 78 euroa. Ennen ja jälkeen Berliinin kaikki dormit, joiden hinnat tarkistin, kiskoivat lähemmäs kolmeakymppiä (tai ylikin) per vuodepaikka, joten meille tuli kaksin lähes halvemmaksi asua edullisemman tason hotelleissa. Kokemuksena Berliinin Generator-dormi oli kuitenkin mainio. Paikka oli todella siisti ja nuorekas, turvallinen sekä hyvien yhteyksien varrella. Huonekaverimme olivat myös silkkaa kultaa: kaikki mukavia, ja saksalaisesta Annasta saimme jopa ekalle illalle oppaan/istuskeluseuraa kaupunkikierrokselle. Myöhempinä päivinä Anna vielä vinkkaili meille kivoja kohteita nähtäväksi ja jätti jopa matkaoppaansa, johon oli merkkaillut nähtävyyksiä, meidän käyttöön.



Meillä ei ollut selkeitä pakko nähdä -kohteita, Berliinin muurin lisäksi tietty, mutta kaverin kaverilta olimme saaneet muutaman vinkin hauskoista asuinalueista ja yhdestä hyvästä korealaisesta ravintolasta. Sateisessa kaupungissa emme pistäneet hanttiin kuppiloissa istuskelulle ja ensi kertaa reissun aikana olimme tosissamme menossa museoonkin sadetta pitämään. Se suunnitelma lopulta vesittyi ajanpuutteeseen ja aikatauluongelmiin, mutta nuorekkaiksi mainostetut asuinalueet ja korealaisen paikan kävimme tsekkaamassa. Lisäksi kävimme yleisen kaupunkihaahuilun ohessa TV-tornissa ja holokaustin muistomerkillä, joka oli todella vaikuttava. Muistomerkki koostuu eri kokoisista kivipaaseista, jotka muodostavat harmaan, symmetrisen paasiviidakon. Ehdoton must see -kohde Berliinissä, jos minulta nykyään kysytään.



Saksan randoneimpana päädyimme villeihin teknobileisiin Suicide Circus -nimiselle klubille. Olimme hämmentyneitä metron heitettyä meidät ulos pari pysäkkiä ennen kotipysäkkiä, koska linja lopetti kulkemisensa, ja kahden paikallisen nuoren kanssa tilannetta ihmetellessämme tulimme kutsutuiksi heidän mukaansa klubille. Paikka oli todellinen huumeteknoluola, mutta ilta oli mahtava. Lopulta pääsimme hotellille lähempänä kuutta yhtä aikaa aamutöihin matkavien saksalaisten kanssa.

Tuosta korealaisesta ravintolasta on myös pakko mainita, että ruoka oli yksi parhaista syömistäni, mutta huhhuh mikä paikka. Ravintolan seinät oli vuorattu valtavilla lakanoilla, jotka oli piiperretty täyteen raamatuntekstejä. Seinäpropagandan lisäksi ravintolan menusta 80% oli käännytystyötä ja 20% itse ruokalajeja. Asiakkaita paikassa kuitenkin riitti jonoksi asti, joten ehkä hyvän ruuan vuoksi kannattaa sietää hetki propagandaakin.

Berliinivinkit tiiviisti:
- Generator-hostelli
- Holokaustin muistomerkki
- TV-torni, jos tykkää kaupunkitorneista
- Piknik Berliinin muurilla
- korealainen ravintola Nollendorfplatzilla lähellä Wintersplatz-aukiota
- Hermannplatzin kuppilat

Ps. Hauska huomata, miten kahden nihkeämmän kaupungin jälkeen Berliinissä tuntui tapahtuvan niin paljon, että teksti uhkaa venyä romaaniksi.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Sinne meni, hups vain

Sanotaan, että fiksut oppivat toisten virheistä, tavalliset ihmiset omista virheistään ja tyhmät eivät niistäkään. Jos jostain syystä olin pitänyt itseäni erityisen fiksuna, niin ei tarvitse enää moisia luuloja ruokkia.

Sen oli määrä olla aivan tavallinen yö. Minä, Jarkko ja puhelimet hämyisessä makuuhuoneessa. Kaikki latautumassa tahoillaan -toiset unessa ja toiset pistokkeissa. Tavalliseen tapaan olin ennen uneen vaipumista asettanut kolme eri herätystä aamukahdeksan molemmin puolin. Yksi varttia vaille, toinen tasalta ja varahälytys viisi yli. Harmillista vain, että kaikki tavallisuus päättyi tuohon hetkeen, joka oli tavallisuuden perikuva. Yksikään herätyksistä ei nimittäin soinut. Puhelimeni ei aamulla päästänyt pihahdustakaan.

Joku mystinen voima herätti minut 8.18 tajuamaan, että jotain on pielessä. Tuolla kellonlyömällä katseeni kohtasi puhelimeni viimeisen kerran, koska vain muutama sekunti vilkaisuni jälkeen kaikki pimeni. Ei ollut enää kosketusnäyttöä, ei pääsykoodia eikä valoa iphonen silmissä. Raja oli ylitetty. Hän oli mennyt.


Ei siinä menemisessä mitään, mutta olisi voinut jättää reilikuvani jälkeensä! Iphoneni selittämättömän ja hetkellisen kiukkukuoletuskohtauksen takia menetin eilen puolet interrail-reissun kuvistani, koska viimeisin varmuuskopio puhelimesta oli tehty 27. kesäkuuta. Sinne menivät kaikki kuvat Hampurista eteenpäin eli hyvästi jää Amsterdam, La Rochelle, Toulouse, Andorra La Vella, Barcelona ja Malaga. Älkää kysykö, mikä suurempi voima sai meidät siirtämään reilivideot kahta päivää ennen romahdusta tietokoneelle (tai no kysykää vaan, koska vastaus on Jarkon viimeinen lomapäivä), minkä myötä ne säästyivät tuholta ja unelma meidän kesän pakettiin kasaavasta videosta elää yhä. Nyt totaalinollauksen jälkeen luuri tietysti elää ja hengittää oikein mainiosti (kusipää), aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä sen sijaan saan itseinhota itseäni, koska ihan oma syy.

Kokemusasiantuntijan vinkkinä siis kaikille, että vaikka puhelimen ja tietokoneen yhteenliittämistä kuinka vihaisi, se kannattaa tehdä, koska ikinä ei voi tietää, milloin on se viimeinen päivä yhdessä muistojen kanssa.