tiistai 15. syyskuuta 2015

C-kasettilapset

Uskomatonta kyllä ikivanhat kasetit tulevat taas. Konkreettisesti kasettien toistamisen uusi tuleminen vyöryi kotiimme eilen, kun Jarkko taisteli Kuopiosta Turkuun vanhempieni, jo vuosia sitten käytöstä poistuneen, C-kasettisoittimen. Kasettejahan meillä on ollut Jarkon musiikki-innostuksen takia jo pitkään, mutta vasta nyt löytyy jytäkämmät välineet kassujen toistamiseen. Henkilökohtausesti joudun myöntämään, että minun sieluani hiukan raastaa huippuäänenlaadun aikana vanhan, ratisevan ja vaurioherkän formaatin paluu, mutta on kaseteissa puolensakin. Ne ovat visuaalisesti kauniita. Ne ovat tunnelmallisia. Ne ovat konkreettisia. Ja ne ovat muisto.

Me 90-luvun alun C-kasettilapset alamme olla viimeiset laatuamme, koska jo minun lapsuusvuosinani kavereiden koteihin alkoi ilmestyä CD-soittimia. Minunkin ensimmäinen smurffikasettini oli kaverin uudesta cd-levystä tehty kopio, mutta toisaalta olen lapsi, joka katsoi ensi kertaa VHS-videoitakin vasta 4-vuotiaana. Meillä ei noina vuosina liidetty tekniikan aallonharjalla. Meidän aallonpohjallamme kuunneltiin vain kasetteja, mutta onneksi oli mitä kuunnella. Löytyi perinteisiä lastenlauluja, Smurffeja, radiosta nauhoitettuja omia kasetteja sekä lisäksi tietysti näitä klassikkoja.


Meillä oli kotona iso pino Disneyn musiikkisatuja punaiseen muovikoriin aseteltuna. Punaiset kasetit ja valkoiset tarrat, joissa seikkailivat Mikki ja Aku, sekä neliön muotoiset tarinakirjaset. Niistä oli minun lapsuuteni viihdetekniikka tehty. Koska meistä Jarkon kanssa kasvoi molemmista näinkin mainioita kansalaisia, päätimme uskaltaa harkita C-kasettikasvatuksen jatkamista myös mahdollisen seuraavan sukupolven kanssa. Kaukaa viisaina potentiaalisina tulevina hipstervanhempina ostimme kirpparilta parilla eurolla kappale kaksi musiikkisatua, kun sellaiset vastaan tulivat. Bernard ja Bianca oli kummallekin uusi kasettituttavuus, mutta Työn touhussa -tarinan musiikki/lorutyyli oli minulle tuttu saman Löytöretkellä-sarjan toisen kasetin myötä.

Olen hurjan innoissani löydöistämme! Minä en mistään 2010-luvun räppikassuista kiinnostu, ehtaa 90-luvun Disneytä sen olla pitää.

4 kommenttia:

  1. Minä muistan kuunnelleeni tuota ensimmäistä! Vanhan kunnon äänikirjat kunniaan (94-lapsonenkin oli vielä tekniikan paremmasta maailmasta tietämätön...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin! Taisi meillä saada oman osansa kasettiäänisaduista vielä 2000-luvun kieppeillä syntynyt pikkusiskokin :D

      Poista
  2. "Kun kuulet tämän äänen *pling*, tiedät että on aika kääntää sivua". 28-vuotias muistelee vanhaan postaukseesi, hei :D

    VastaaPoista