keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Ensimmäinen anamneesi

Lääkiksen kolmosvuosi on Turussa yhtä ekojen kertojen riemujuhlaa. Ekaa kertaa me otamme verinäytteitä, kanyloimme, kirjaudumme ikiomilla tunnuksilla sairaanhoitopiirin koneille, noudamme valkoiset takit ja kohtaamme potilaan. Kaikki on vähän ekstrajännää, koska ekat kerrat yleensä tuppaavat jännittämään (eikä näillä ekoilla kerroilla jännäystä voi edes lievittää viinilasillisella...), ja silti juuri niin täsmälleen sitä mitä pitääkin. Koulunkäynti on vähän ristiriitaista juuri nyt, koska yhtä aikaa haluan todella malttamattomasti päästä tässä lääkäritouhussa eteenpäin, mutta toisaalta tämä siirtymävaihe preklinikan ja klinikan välillä on raskasta. Raskasta, koska kaikki tapahtuu ekaa kertaa.

Ekat kerrat ovat usein vähän räpellystä ja sähellystä, koska ei kukaan ole seppä syntyessään eikä huippukliinikko lääkikseen päästyään, mutta jotenkin ne täytyy kuitenkin vain rämpiä haparoiden läpi, ja toivoa kehittyvänsä tulevan kokemuksen myötä paremmaksi. Tällä viikolla oli vuorossa ensi kertaa potilaan kohtaaminen lääkärin roolissa, kun menin Tyksin sisätautiosastolle haastattelemaan potilasta.



Ja sehän meni hyvin ekan kerran räpellyssähellyksestä huolimatta! Hikoilin valkoisen takkini alla kuin pieni possu koko puolituntisen ajan, mutta osaston ovista ulos marssiessani jaksoin oikeasti hetken uskoa, että minusta tulee vielä huippulääkäri. En siksi, että anamneesinottoni olisi mennyt mitenkään erityisen superhyvin vaan, koska olin vain järkyttävän iloinen hoidettuani homman kunnialla ja vieläpä hiukan nauttineeni siitä. Minä olin ensimmäistä kertaa hetken lääkäri, joka keskustelee kahden kesken potilaan kanssa tämän oireista ja elämästä. Ei haitannut, että tämä lääkäri sekoili teitittelyn ja sinuttelun kanssa, jätti varmasti monia oleellisia asioita kysymättä, kysyi kysymänsä asiat ei-parhaalla-mahdollisella -tavalla, toisteli asioita, oli kaikilla tavoin epälooginen kysymystensä järjestyksen kanssa ja kuunteli pitkät tovit potilaan juttelua ihan vain niistä näistä. Ei väliä ja ihan sama, koska minä hoidin anamneesinoton omasta mielestäni juuri niin hyvin kuin ekalla kerralla voidaan vaatia hoidettavankin.

2 kommenttia:

  1. Hih, minusta on ihanaa olla "oppikappaleena", oli sitten kyse kampaajasta, kaupan kassasta tai kandista (ei sillä, että koskaan olisin päässyt kandin käsiin). Tai ihanaa silloin, kun minulla on aikaa :D Kaikki tietää, miten jännittävää on tehdä uutta ekaa kertaa, varsinkin kun on kyseessä aidot ihmiset ja suoritettava homma liittyy ihan oikeisiin elämiin. Silloin on vain niin ihanaa, että asiakas toteaa olevansa kiireetön ja haluaa antaa mahdollisuuden. On ymmärtäväinen, kun sanon tekeväni tätä ekaa kertaa. Haluan antaa mahdollisuuden oppia avullani, olla sellainen kiireetön, ymmärtäväinen, mukava asiakas, jonka jälkeen työntekijä voi hymyillä onnistuneen suorituksen jälkeen :) Tiedän, miltä se tunne tuntuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Mullakin saa aivan vapaasti harjotella. Monesti ekoja kertoja jotain tekevä tekee hommansa vielä eristyishuolella, edellyttäen siis, että hän tietää edes vähän mitä on tekemässä ja haluaa todella onnistua siinä. Lääkäri-potilasreenissä oon tähän mennessä työskennelly tosi mukavien potilaiden kanssa, jotka on ollut just asenteella, että onpas ihana kun kerrankin huolella tutkitaan ja että tekemällähän sitä vaan oppii. Oman jännityksensä tuovat sitten vaan oikeasti kipeät ja sairaat potilaat, joilla on pitelemistä olossaan ilman kanylointia opettelevaa kandiakin... Tuo onnistumisen voittajafiilis on kyllä vaan jotain niin mahtavaa :)

      Poista