maanantai 28. syyskuuta 2015

Jos liikaa voi rakastaa

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Halusin rajua ja repivää, ja toisinaan näköjään saa mitä tilaa. Breaking the Waves, jota Jarkon kanssa olimme viime perjantain teatteritreffeillä katsomassa, ei ole ensitreffien näytelmä, vaikka suuren rakkauden äärellä koko kaksi ja puolituntinen häärätäänkin. Vaaleanpunaisen hattaran sijaan Breaking the Wavesin rakkaus on nimittäin sysimustaa ja sairasta.

Tarinan ytimessä on nuori hupakko Bes, joka rakastuu itseään reippaasti vanhempaan, öljynporauslautalla töitä paiskivaan Janiin. Parin rakkaus kukoistaa eikä edes Besin vanhoillisuskonnollinen yhteisö asetu totaalisesti poikkipuin. Pienen taivuttelun jälkeen hääkellot soivat, tai siis soisivat jos kirkossa sellaiset olisi, ja hämmentävä pari saa toisensa loppuelämäkseen. Yhteinen iäisyys ei ole kuitenkaan ruusuinen, vaan lyhyen onnenhetken jälkeen Jan loukkaantuu vakavasti porauslautalla ja tuore avioliitto joutuu venymään uusiin asetelmiin.

Breaking the Waves on lopulta yhden naisen tarina, joka elää ja etenee hänen ylitsevuotavan ja sairaan rakkautensa kautta jokaisessa hahmossa. Lopulta tuntuu, ettei millään muulla oikeastaan ollutkaan väliä kuin Besillä. Kun tuoreeltaan kotiin kävellessä pohdin, mitä juuri koin, en ollut varma mistään. Yhtä aikaa minusta tuntui, että näin lavalla Besin hahmon uskomattoman kasvun, jota jokainen Helmi-Leena Nummelan liike ja ele tukivat, ja jonka kaikkia tasoja yhdellä katselukerralla ei voi edes oivaltaa, mutta toisaalta petyin, koska yhden hahmon ympärille kietoutunut synkkä rakkaustarina jäi minusta osin epäaidoksi.

Iso ongelma suhtautumiselleni koko näytelmään on Besin ja Janin rakkauden järjettömyys. Joinakin hetkinä tuntui sairaalta katsella vanhan miehen ja henkisesti epävakaan ja lapsen lailla sokeasti rakastavan Besin suhdetta. Vanha ukko pyörimässä lakanoissa lapsen kanssa. Näytelmä ei kaunistele. Tarina kietoutuu niin vahvasti seksuaalisuuden ympärille, että oikeastaan se määrittelee koko näytelmän. Avioliitossa on seksiä, oli avioliiton asetelma millainen vain. Seksin lisäksi on myös rakkautta, ja rakkaudessahan toisen paras on oma paras. Tämä ohjenuoranaan Bes elää hetkessä sydän auki rakastaen. Rakastaen niin lujaa ja ehdoitta, että jos liikaa voi rakastaa, hän sen tekee.

Breaking the Waves käyttää Logomon salia tilana todella nokkelasti. Sama tila on öljynporauslautta, kaunis rantamaisena, kirkko, koti, hautausmaa ja meri. Tilan luova käyttö on katsojalle todella piristävää. Puvustus, jonka kellanruskea värimaailma on hauskaa kyllä todella kuuma juttu juuri tänä syksynä, ja musiikki palauttavat ajatukset säännöllisin väliajoin tarinan tapahtuma-aikaan 1970-luvulle, josta meinaan koko ajan karata kauemmas historiaan. Jotenkin tiukka uskonnollinen yhteisö, seksuaalinormit ja avioliiton tärkeys ohjailevat mielikuviani kauemmas. Noina hetkinä onkin hämmentävää tajuta Janin tulevan kotiin öljynporauslautalta helikopterilla.

Epäsoveliasta rakkautta, ankara uskonnollinen yhteisö ja päähenkilön vakava loukkaantuminen. Taas on tähdet niin oikeassa asennossa minua, suurten tarinoiden rakastajaa varten, mutta valitettavasti täysi bingo jää tällä kertaa huutamatta, koska en kykene ottamaan parin rakkautta todesta. En näe paria, vaan vanhan miehen ja sairaalla tavalla rakastavan lapsen, joiden ei ylipäätään kuuluisi olla yhdessä. Hetkeäkään en kuitenkaan antaisi pois, koska erityisesti väliajan jälkeen käyntiin lähtevän synkän tapahtumaketjun intensiteetti sitoo jakkaraan ja saa unohtamaan ajankulun. Jarkon sanoin. "Tää on vähän niinku Puhdistus. Koko ajan vaan tulee paskaa niskaan eikä toivoa näy missään."

Kuvat: Turun Kaupunginteatteri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti