maanantai 14. syyskuuta 2015

Lääkärileikki

Lääkäreiden vuorovaikutustaidoista märistään usein. Valitetaan, että pääsykoe ei mittaa tarpeeksi (eli ei siis yhtään) lääkiskandidaatin kykyä selviytyä potilaan kohtaamisesta ja moniammatillisesta yhteistyöstä. Esimerkiksi hoitajat keitetään monenlaisessa liemessä jo pääsykokeessa ennen kuin koulun ovet aukeavat. Täytyy selvitä psykologin haastattelusta, mahdollisesti hakata kanssakeskustelijat ryhmähaastetteluissa, tehdä psykologisia testejä ja analysoida itseään satojen väittämien verran. Lääkiksen fysiikka-kemia-biologia -helvetti taas imee sisäänsä kaikki, jotka vain osaavat ja jaksavat riittävän sitkeästi laskea ja lukea. Koe ei testaa sosiaalista älykkyyttä vaan jokainen antisosiaalinen laskimennakuttaja on tervetullut, kunhan pisteet vain riittävät. Me emme pohdi, uusia käyttötarkoituksia CD-levylle, vaan laskemme, millä kulmakiihtyvyydellä levy soittimessa hyrisee. Me emme juttele psykologin kanssa, miksi haluamme kouluun, vaan me joko osaamme laskea tarpeeksi hyvin päästäksemme kouluun tai sitten emme. Numeroihin ja faktoihin ei keskustelua tarvita. 

Koska avain toimivaan potilas-lääkärionneen kuitenkin on vuorovaikutus, koulu yrittää suitsia meitä ruotuun nyt kolmannen vuoden alussa. Kun klinikka oikeiden potilaiden jatkuvine virtoineen häämöttää jo aivan liian läheisen nurkan takana, tiedekunta tuntee ilmeisesti painetta tukea antisosiaalisen pääsykokeen läpäisseitä opiskelijoitaan. Siispä meille opetetaan nyt kolmosen syksyllä vuorovaikutustaitoja muutaman tuplaluennon ja harkkatyön voimalla.

Minun ryhmäni marssi viime maanantaina vuorovaikutusharkkaan ensimmäisten ryhmien (ellei jopa aivan ensimmäisenä ryhmänä) joukossa. Olin epätunnollisena opiskelijana tarkistanut etukäteen harjoitustyöstä vain nimen. Aijaa vuorovaikutusharkka. Varmaan pohditaan jotain vaikeita, mutta ääristereotyyppisiä tilanteita, tai katellaan jotain videoita. Tylsät ja turhat kolme tuntia tiedossa. Nii-in... Onneksi en tiennyt enempää niin en turhaan ehtinyt stressailemaan. Harkan idea oli nimittäin näytellä näyttelijän kanssa lääkäriä haastavassa vuorovaikutustilanteessa oman, vajaan kymmenen hengen, ryhmän seuratessa tilannetta sivusta.


Harkka oli M-A-H-T-A-V-A! Jännitti aivan hurjasti, mutta toisaalta jännäyksen kautta oppi valtavasti. Tehtävänämme oli vuoronperään vetäistä lääkärintakki niskaan ja, aivan muutaman rivin esitietolappusen luettuamme, kutsua potilas (= meille vieras näyttelijä) sisään huoneeseen, ja lähteä vyöryttämään vastaanottotilannetta käyntiin meistä hyvällä tavalla. Esimerkkeinä tilanteista voisin heittää syöpälöydöksestä kertomisen, elämäntapamuutokseen kannustamisen, työn ulkopuolelta tutun potilaan kohtaamisen, dementiapotilaan vastaanoton ja lapsen syöpäepäilystä masentuneen potilaan kohtaamisen, mikä oli minun keissini. Kaikki tilanteet olivat todellisia saattaa osua omalle kohdalle -tilanteita, joten treeni oli suoraan elämää varten.

Pedagogisesti harkan anti oli, että toisten työskentelyä sivusta seuratessa on todella helppo pysyä tilanteen herrana ja keksiä järkevää kyseltävää tai juteltavaa juuri kyseisen potilaan kanssa, mutta kun oma aika koittaa, pää tyhjenee täysin. Tuntui, että kiersin puheissani koko ajan samaa rataa pääsemättä eteenpäin, ja että lauseen suusta päästettyäni unohdin samantien, mitä olinkaan juuri sanonut. Aivoni eivät toimineet lainkaan järjestelmällisesti vaan pulputin suustani tasan sen, mitä mieleeni sillä hetkellä pulpahti. Silti minä selvisin, opin ja sain potilaan kyyneleetkin hetkeksi kuivattua.

Iso osa harjoitustyön jännittävyyttä oli muun ryhmän läsnäolo. Ensi kertaa meidän piti paljastaa toisillemme jotakin konkreettista pikkuisesta lääkäriminästämme, joka on ottamassa ensiaskeleitaan potilaan kohtaamisessa. Piti heittäytyä, leikkiä ja luottaa, että oma ryhmä kannattelee, vaikka jäätyisikin tai mokaisikin. Kyllä se olisi kannatellut, sen tiedän, mutta ei ketään onneksi tarvinnut kanniskella, koska kaikki hoitivat homman kunnialla aivan itsekseenkin.

2 kommenttia:

  1. En oo ennen kommentoinut, mutta oon lukenut sun blogia nyt kesän alusta saakka, ja lukaisinkin silloin kertarytinällä suuren osan vanhoista postauksista läpi. Hain ite lääkikseen tänä vuonna, mutta en valitettavasti päässyt vielä sisään. Mutta ei se mitään, ensi keväänä uusi yritys. :) Halusin vaan tulla sanomaan, että kiitos tosi mielenkiintoisesta blogista! Kivaa lukea, millaista se opiskelu sitten todella on siellä lääkiksessä. Antaa hyvin lisämotivaatiota omalle luku-urakalle, joka on välillä aika yksinäistä puurtamista. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, että kommentoit! Just tälläsiä tarinoita kävijälaskureiden takaa on mahtava kuulla. Hyvä, jos oon onnistunu tsemppaamaan, ja kun meidän koulunkäynti siirtyy nyt koko ajan kliinisempään suuntaan, lääkisjutuista ei pitäis olla pulaa tulevaisuudessakaan. Sulla on tosi hyvä asenne ton pääsykoetaistelun kanssa. Yks epäonnistuminen ei merkkaa yhtään mitään, vaan sit vaan uutta matoa koukkuun ;) Jaksamista lukemiseen ja saa kommentoida tulevaisuudessakin *vink vink :D

      Poista