lauantai 26. syyskuuta 2015

Liian nuori teatteritreffeille?

Minä rakastan treffejä. On maailman parasta päättää, että viikonloppuna tehdään jotain kivaa ihan kaksin. Juodaan ehkä vähän viiniä, mennään ulos ihmettelemään Turkua ja oivalletaan taas uudestaan, miksi ollaankaan yhdessä. Joskus harvemmin, Alkon alahyllyn valkkaripullon lisäksi, iltaan on kiva panostaa vähän enemmänkin, jopa ihan laittautua tärskyille. Eilen oli tuollainen panostuspäivä. Meillä oli teatteritreffit.

Vaikka panostuksesta ja laittautumisesta puhutaan, en halua nähdä teatteria jäykkänä keski-ikäisten rouvien näyttelyhallina, jonka täyttää liian raskaiden hajuvesien ylimäärä ja pikkurilli ojossa nautitut kahvikupposet, vaan kaikkien ikivanhasta kulttuurimuodosta nauttivien kohtaamispaikkana. Tämä ajatus oli eilisen teema. Me kuulumme teatterijoukkoon, vaikka olemme tasan omia itsiämme: vähän yli kaksikymppisiä opiskelijoita. Minä vedin jalkaani ohuiden sukkisten päälle lyhyet keinonahkashortsit ja Jarkko paritti kauluspaidan kaveriksi kirkkaan punaisen pipon. Molemmat heitimme päähän asustelasit ihan vain, koska se tuntui hyvälle. Käsilaukun jätin suosiolla kotiin ja kaikki mitä tarvitsimme pakattiin Jarkon second hand -Kånkeniin. Teatterille kävelimme, tennareissa.


Olimme kaukana kultturellista jakkupukueläkeläispariskunnasta, joka väliajalla maiskuttaa etukäteen maksettua kakkupalaa ja näytöksen jälkeen hurauttaa taksilla takaisin kotiovelle. En tiedä, onko tämä tiukka teatterikatsojastereotypia vain minun päässäni, ja siksi sitä vastaan kapinoiminen tuntuu minusta näin erityisen hyvältä, mutta olin eilen meistä vain äärimmäisen ylpeä. Kaksi parikymppistä feikkilasipäistä nuorta viettämässä perjantai-illan treffejä teatterissa, ja kuulumassa sinne silti sataprosenttisesti. Eikä teatteri ketään syrji, ihan oma pää noita raja-aitoja kehittelee, ja aivan turhaan tietysti.

Kulttuuri kuuluu kaikille. Myös meille, jotka korkkareiden sijaan valitsemme tennarit.


Ps. Sinänsä hölmöä ottaa tekstin silmätikuksi juuri teatteriin laittautuvat hajuvesipilven sisään verhoutuneet rouvashenkilöt, koska hajuvettä lukuunottamassa unelmin vuosien päästä olevani juuri sellainen. Minä en aio jumahtaa, minä aion elää ja mennä, ja ihailen jokaista joka elämässään tekee niin.

2 kommenttia:

  1. Haha! Onpa ihastuttava stereotypia teatteri-ihmisistä... Ei muuten sovi yhtään siihen maailmaan, mitä vähän tunnen :D loistava kuvaus, tällaisia ihmisiä tapasin kun olin balettia katsomassa... Tai no, en kohdannut heitä ollenkaan, oltiin vain samassa paikassa.

    Toivottavasti oli kiva ilta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun hajuvedentäyteinen stereotypia iskee lähinnä peruskaupunginteattereiden katsojakuntaan. Jotenkin vaan nään peruskatsojan ennakkoluuloissani tosi pölyisenä ja jäykkänä, vaikka ei kai se niin mene. Ihan toisenlaista stereotypiaa olis sit tarjolla, jos aletaan miettiä pienempien harrastelijateattereiden katsojia tai katsomon edessä tuskaansa vuodattavia näyttelijöitä. Siellä nään mielessäni vaan värejä, revittelyä ja luovaa hulluutta :D

      llta oli kyllä kiva! :)

      Poista