torstai 10. syyskuuta 2015

Miksi vihasin lääkistä?

Nyt kolmosvuoden alussa olen toistaiseksi lääkistaipaleen onnellisimmillani. Joka hetki oma kurssini tuntuu enemmän omalta ja ihmismassan sisäiset rakenteet alkavat olla pysyviä. Seilausta kaveriporukasta toiseen tapahtuu enää vähän, mikä on toisaalta harmillista, mutta minunlaiselleni rutiinirakastajalle myös helpotus. Tiedän, että tuon henkilön kaveri on tuo ja tuon taas tuo toinen. 150 hengen muodostaman palapelin palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ja joku on vielä heittänyt kontaktimuovin palojen päälle. Minulle se tuo turvaa, varsinkin kun viimein tunnen minun viereeni sopivat palikat pelissä.

Turvakuplan sisään päästyäni olen huomannut itsessäni aivan uusia piirteitä. Minä olen rakastunut. Lääkis vie minua koko ajan lujemmin kuin pässiä narussa, vaikka alkuun pyristelin kaikin voimin lääkispumpuliin katoamista vastaan. Täällä minä nyt olen, hei vaan, ja vajoan koko ajan syvemmälle. Rakastan yhdenmukaisuutta ja kollegiaalista tuskaa, josta ihmiset kärsivät vuodesta toiseen, koska kurssit ovat kaikille suurin piirtein samat. Rakastan samojen kasvojen näkemistä päivästä toiseen, koska pikkuhiljaa kasvot käyvät tutuiksi. Tykkään Medisiinan muusta yliopistosta eristäytyneestä rakennuksesta, koska lähes kaikki sen käytävillä haahuilevat vaeltavat saman unelman perässä kuin minäkin. Rakastan (mutta myös vähän pelkään) ihmisten valtavaa kunnianhimoa. Olen kääntänyt kaiken inhoamani ihastukseksi.

Olen viime aikoina keittiöpsykologisoinut itseäni oikein olan takaa, kun olen oivaltanut uudet lempeät tunteeni kouluani kohtaan. Miksi vihasin lääkistä koko ensimmäisen vuoden? Mitä minulle sitten tapahtui? Miksi aloin sulaa ja luopua kapinastani? Ratkaisu on ärsyttävän simppeli. Minä olin katkera lääkikselle. Vihasin koulua, joka ei sekunnissa toteuttanut unelmaani ja käänsin sen jokaisen ominaisuuden sitä vastaan, jotta voisin inhota koulua vielä hiukan enemmän. Keikuin ensimmäisen vuoden hämmennyksessä, koska sisälläni olin valtavan ylpeä, että olin viimein osa lääkistä, unelmaani, mutta toisaalta en kestänyt ajatusta olla lääkisläinen. En halunnut nähdä kaikkea hyvää, mitä lääkiksellä ja lääkisläisillä oli minulle tarjota, vaan keskityin pitämään itseni ulkopuolella kaikesta, vaikka todellisuudessa en mitään muuta enempää halunnutkaan kuin päästä sisään. Kun ovi ei kerralla auennut kunnolla, päätin itse lukita sen ja nielaista avaimet.

Kakkosvuoden aikana aineenvaihduntani oli viimein valmis oksentamaan avaimet ulos, koska kun oven ulkopuolelta koputettiin, minä avasin. Vihani alkoi sulaa sillä sekunnilla, kun tunsin oloni turvalliseksi ja aidoksi itsekseni koulun käytävillä ja luentosaleissa. Yksin muurin purkaminen ei kuitenkaan olisi onnistunut. Ilman ystäviä, jotka minulle oven takaa huutelivat, keskittyisin todennäköisesti edelleen vihaamaan lääkistä ja salaa yksin suremaan vihaani.

Mistä ne ystävät yhtäkkiä tupsahtivat juuri kakkosen alussa? En todellakaan tiedä, mutta yhdestäkään muusta asiasta en lääkiksen aikana ole ollut yhtä onnellinen. Kiitos, että tulitte ja opetitte minut rakastamaan tätä ♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti