tiistai 8. syyskuuta 2015

Valkoinen takki niskaan vedä

Viimeinen viikko (tai oikeastaan puolikaskin viikko riittää) on saanut minut vetämään lääkärintakin niskaani melkein useammin kuin kaksi vuotta lääkistä yhteensä. Aiemmat kokemukseni valkotakista ovat tasan juonneopetuksesta, jolloin neljänä päivänä ykkösvuonna pääsimme tutustumaan terveyskeskuksen arkeen oikean lääkärin siivellä. Nyt minulla on kuitenkin ensi kertaa oman kokoiseni takki, jonka aivan itse kävin sairaalan suojavaatevarastolta hakemassa. (Ei puhuta siitä, että eksyin matkalla ja löysin tieni varastolle vasta vanhemmilta opiskelijoilta kysyttyäni. Kiitos kollegiaalisuus ♥) Ensi kertaa alkaa tuntua konkreettiselta, että tuo vaate tulee olemaan työvaatteeni, jonka käyttökertoja en todennäköisesti jaksa enää keväällä laskea yhtä hartaasti kuin tähän asti.


Perjantaiaamuna jouduin kohtaamaan pistojännitykseni, kun aamu, jonka olemassaolon olin kovasti yrittänyt unohtaa, pakotti minut heräämään itseensä. Olin viime perjantaina puolitoista tuntia T-sairaalan labrassa ottamassa potilailta laskimoverinäytteitä. Jännitin pistämistä aivan hurjasti ja käteni olivat kuin kaksi sähkövatkaimen päätä, kun ensimmäinen potilas istui tuoliin pistettäväkseni. Minulla on luonnostaankin melko täriseväiset kädet, ja jännitystilassa kaikki jännäys tuntuu valuvan erityisesti käsiini, joten tärinäni näkyi perjantaina varmaan naapurihuoneeseen asti. Onneksi sekä ohjaajani että potilaat olivat todella ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia. Kukaan ei kieltäytynyt pistostani, vaan kaikki suhtautuivat asiaan neutraalisti ja osa jopa todella kannustavasti. Täytyyhän sitä saada harjoitella.
 
Minulle itselleni tärinä oli vain todella kiusallista, koska vaikka kuinka yritin vinkkien mukaisesti tukea kättäni potilaan käsivartta vasten, minä vain heiluin. Samalla heilui varmasti myös neula potilaan kädessä, mutta onneksi kukaan ei vaikuttanut kärsivän epäinhimillisen paljon. Ikävästi minulle osui juuri harjoittelun alkuun = suurimman tärinän vaiheeseen potilaita, joilta otettiin lähemmäs kymmenen putkea verta. Kymmenen putken vaihtaminen ohjaimeen tarkoitti paljon tärinää ja paljon odottelua putkien täyttyessä. Välillä jouduinkin lepuuttaamaan myös vapaata kättä vasten potilaan käsivartta, koska vapaasti ilmassa heiluessaan tärinätöppöseni näytti yksinkertaisesti liian pakokauhuiselta. Voi, kun kehoaan osaisi komentaa jotenkin pysymään paikoillaan, koska tärinästä ei ole kuin haittaa.


Itse pistäminen sujui kuitenkin kaikkien kohdalla todella hyvin, mikä oli mahtavaa, koska ensi kertaa neulan alla oli täysin eri-ikäisiä ihmisiä kuin koulussa pistäessä. Ensi kertaa neulan alla oli myös ihmisiä, joilla on joku oikea syy verinäytteelle. He ovat hakemassa hoitoa ja minä olin ensi kertaa osa tuota hoitoketjua.

Valkoinen takki päälläni tuntui hiukan mölöltä, koska tuntuu, että takkiin liittyy paljon taitolatausta, mutta todelliset taidot odottavat vielä oppijaansa. Kuitenkin huijaisin, jos väittäisin, että lääkärintakin pukeminen sairaalan ovien sisäpuolella ei olisi tuntunut aivan äärimmäisen hyvältä. Ja tuossahan sitä oppii. Nyt kun harkka, ja siihen liittyvä hermoilu, on takanapäin, en voi sanoa kuin että hyvä, että tuollainen harjoitus on olemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti