torstai 29. lokakuuta 2015

Reilipäivät 26-28: Andorra la Vella

Kaiken maailman tentti- ja naamiaskiireiden vuoksi olemme reilitarinassakin jumahtaneet Toulouseen jo kahdeksi viikoksi. Asia on pikimmiten korjattava, koska Toulouse oli todellakin vain pakollinen välistoppi ennen seikkailun sisäistä seikkailua Andorraan.

Andorra paljastui matkan edetessä Jarkon märäksi päiväuneksi ja vähemmän salaiseksi haaveeksi, mutta reissaaminen Ranskan ja Espanjan vuoriston väliseen kääpiövaltioon tuntui mahdottomalta toteuttaa reilin puitteissa. Koska maahan ei mene rautateitä eikä reililippuun kuuluvia busseja, jokainen Andorraan tuhlattu päivä olisi aikaa ja rahaa pois todelliselta reilaamiselta. Lisäksi bussiyhteydet Ranskan puolelta Andorran pääkaupunkiin Andorra la Vellaan kulkivat äärimmäisen huonoihin aikoihin niin, että matkaaminen bussilla olisi syönyt täysin yhden reissupäivän. Onneksi hätä ja yolohenki (=Jarkko) keinot keksii ja jaksaa taivutella Kristankin niihin, joten pääsimme kuin pääsimmekin Andorraan. Me liftasimme.



Lähtöaamuna heräsimme ääriaikaisin Toulousessa ja nappasimme ensimmäisen mahdollisen junan kohti juuri ja juuri Ranskan puolella sijaitsevaa Andorre L'Hospitaletia. Halusimme olla ajoissa, koska emme lainkaan tienneet, millaiset liikennemäärät kaupunkien välillä kulkevat, ja toisaalta tahdoimme jättää itsellemme aikaa keksiä pakokeinon, jos liftaussuunnitelma kaatuisikin omaan yolouteensa. 13 kilometrin matka Andorre L'Hospitaletista Andorran puolen ensimmäiseen kaupunkiin Pas de la Casaan oli naurettavan helppo. Pari minuuttia peukku ojossa ja meidät poimittiin kyytiin kohti tuntematonta. Tuolla välillä suhasi sellainen ranskalaisten viinaralli, että Suomi-Viro -akseli jää melkein toiseksi. Auto toisensa perään saapui kylään lastaamaan kaiken löytyvän tilan täyteen verotonta viinaa ja tupakkaa, jonka jälkeen auton nokka käännettiin takaisin kohti kotoranskaa. Tämän vuoksi siirtyminen Pas de la casasta Andorra la Vellaan oli huomattavasti kinkkisempi juttu, mutta parin tunnin peukuttelun jälkeen meidät nappasi kyytiinsä maailman ihanin espanjalaismoldovalainen pariskunta, joka oli matkalla Andorra la Vellaan shoppailemaan.
 


Andorra oli täysin oma lukunsa. Joka suunnasta ympäröivien vuorten väliin puristuksiin jäänyt uudenkarhea kaupunki, jossa kaiken pystyi näkemään yhdellä vilauksella. Minusta kaupunki oli kuin valtava risteilyalus, koska kaikkialla säntäili turisteja tax free -ostoksilla ja pinnat kiilsivät kaikkialla uutuuttaan. Toisaalta kaiken kulutusparatiisia ympäröivät ehkä reissun upeimmat maisemat, koska suomalainen silmä on jotenkin erityisherkkä vuoristoille. Andorrassa vuorta oli kaikkialla, minne katsoi. Kaupungista ulos vievät tiet luikertelivat käärmeinä vuorien välissä, kunnes katosivat näkyvistä, ja kaupunki päättyi siihen, missä vuori alkoi.

Meidän Andorramme piti sisällään vain hajuvedenoston verran shoppailua, mutta muuten tutkimme kaupunkia, istuskelimme puistossa piknikillä ja otimme pientä tuntumaa vuoristoon vaeltelemalla kaupungin rinteillä. Jos aikaa olisi ollut enemmän ja lämpötila muuta kuin +38 astetta, melko läheltä kaupunkia olisi lähtenyt kunnon vaellusreitti, joka olisi ollut mahtavaa ottaa haltuun. Tässä minun rajani tuli kuitenkin vastaan ja taivuttelin Jarkon tyytymään helpompaan seikkailuun, joka onneksi kuitenkin nostatti meitä suht korkealle rinteille.



Asumisesta pakko sanoa sen verran, että ensimmäisen Andorra la Vella -yön nukuimme neljän tähden hotellissa. Oli aika priimaa, huh huh. Onneksi kakkosyö meni taas tutummin nuhjuisessa perushotellissa, ettemme ehtineet liian hyvään tottua. Summa summarum, Andorra oli mahtava kokemus, jonka vuoksi kannatti ehdottomasti taas soveltaa reilisuunnitelmaa.

Andorravinkit tiiviisti:
- Mene sinne!
- Vuorilla vaeltelu
- Shoppailu
- Ihmeellisen kaupungin ihmettely
- Maisemien ihailu

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

#aurispietarissa

Turun lääkiksen klassinen kolmosvuoden hautajaismatka Venäjälle kruunasi minun hurjan matkustusvuoteni. Yhden kalenterivuoden sisään mahtui reissu Etelä-Koreaan moikkaamaan Jarkkoa, hartaasti sunniteltu interrail ja kurssin ensimmäinen yhteinen reissu Pietariin. Tuli vuoden aikana käytyä 13 eri valtiossa, kun mukaan lasketaan kääpiövaltiot Vatikaani ja Andorra, huh.

Kolmosen Pietarinmatka tosiaan on vuosikymmenten(?) takainen klassikko, josta ei ainakaan tänä vuonna vielä annettu lupaa luopua. Siispä noin 150 aurislaista pakattiin kolmeen bussiin torstain ja perjantain välisenä aamuyönä hiukan yli kuukausi sitten, suljettiin ovet ja lähdettiin huristamaan kohti itärajaa. Koska Venäjä on kuitenkin Venäjä, ei matkanteko kuitenkaan ollut aivan noin yksinkertaista, vaan ennen reissua kaikki matkaanlähtijät täyttivät pilkuntarkasti viisumihakemukset, joiden myötä jokaiselle bussille myönnettiin ryhmäviisumi, joka oli rajanylityksien ajan ehdoton elämännarumme.



Linja-autossa ompi tunnelmaa, linja-autossa matka katkeaa. Näinhän se meidänkin bussimme lopulta teki -13 tuntia Medisiinan pihasta lähdön jälkeen, kaksi tuntia ensimmäistä bussia myöhemmin. Mutta en minä valita, koska ystävien kanssahan minä siellä bussissa napotin ja lisäksi kuskimme oli äärimmäisen leppoisa ja ammattitaitoinen kaveri, joka hoiti koko reissun ajan myös turistioppaan virkaa. Mennessä kiertelimme Viipurin läpi maisemareittiä, bongasimme tienreunoilta mysteerihenkilön punaiseksi maalaamia kivenmurikoita ja kuulimme laajat selitykset kaikista matkan varrella näkyvistä asioista. Eikä matkassa useinkaan ole kyse määränpäästä, vaan matkasta itsestään.



Pietari oli todella kaunis. Vanhoja, valtavia, kauniinvärisiä rakennuksia kaikkialla keskustan alueella, paljon vettä ja siltoja sekä historiaa. Minut kauneus yllätti täysin. Odotin totaaliharmaata, masentavaa, vodkanhajuista kaupunkia, jossa jokainen vastaantulija yskii päälleni tuberkuloosia, mutta kukaan 150:stä ei onnistunut minun tietojeni mukaan saamaan edes kunnon mahatautia. Muun hengitystieinfektion kuin tubin onneksi sen sijaan saivat melkein kaikki, joten johonkin vanhassa kunnon Venäjässä voi kuitenkin luottaa. Luottaa pystyi myös vodkan halpuuteen (n. pari euroa pullo) ja palvelun toimimattomuuteen, koska homma tuntui takkuavan kaikkialla, minne menimme. Hotellin sisäänkirjaus kesti ikuisuuden, koska huonekortit eivät olleet aakkosjärjestyksessä, Neva-risteilyllä 150-hengen ryhmäämme palveli tasan yksi baarimikko ja baletissa kurssimme varaamat liput olivat kadonneet. Mutta taaskaan minä en valita, koska kaikki takkuilu teki matkasta vain ikimuistoisemman.





Ehdimme viettää Pietarissa vain perjantai-illan, kokonaisen lauantain ja sunnuntaiaamua kello 12 asti ennen uutta 12 tunnin bussimatkaa takaisin kotiin. Perjantai-illalle meille oli etukäteen buukattu Nevaristeily kolmen ruokalajin illallisineen. Alus oli hieno kuin mikä, mutta asiakaspalvelu ja ruoka eivät aivan yltäneet hulppeiden puitteiden tasolle. Valtavalle opiskelijalaumalla halvan viinan maassa raskainta oli kuitenkin tasan yhden baarimikon pyörittämä baari, joka puolen illallisen kestäneen jonotuksen jälkeen myi viiniä, olutta ja drinkkeja siihen hintaan kuin milloinkin halusi. Minä maksoin vodkasta ja mehumikseristä 100 ruplaa (1,4e), kun joku hetkeä aiemmin oli maksanut samasta setistä kolminkertaisen hinnan. Onneksi muistot illasta olivat kaikille yhtä ilmaisia. Erään kurssikaverin nerokasta lausahdusta lainatakseni: ei sen paikan hinta-laatusuhdetta voinu määrittää, kun ei nollalla voi jakaa.


Lauantain vietimme aluksi bussissa ja eremitaasissa kierrellen niin turisteina kuin turistit vain voivat olla ja illan täytti vapaamuotoinen hotellijuhlinta tai etukäteen varattu venäläinen baletti. Illan päätös oli koko porukalla kuitenkin sama: kovaa juhlintaa klubilla aamuyön tunteihin saakka. Sunnuntaiaamun darra-/väsymystaistelun keskelle jäi minulla hoidettavaksi vielä reissun ainoa tavoite eli löytää itselle matkamuistoksi kaunis maatuska. En edelleenkään ymmärrä, kuinka selvisin aamulla kello yhdeksän aamupalalle ja klo 10 kaupoille, mutta hyvä, että selvisin, koska nyt hyllyllä komeilee juuri sellainen maatuska kuin halusinkin.




Pikaisesta viikonloppureissusta jäi vielä ehdottomasti kipinä päästä tutkimaan Pietaria tulevaisuudessa kunnolla, mutta toisaalta pidän edelleen Venäjää hiukan pelottavana maana. Kurssin kanssa oli joka tapauksessa mahtavaa matkustaa eli innolla vitosen gynen matkaa jo odotellen! ;)

tiistai 27. lokakuuta 2015

Hei hei mitä kuuluu?

Vanhana Apulantafanina en malttanut jättää lainausta käyttämättä. Koska syksy viilettää villiä vauhtia ja alan salaa unelmoida joulukuusen pystyttämisestä (kaksi vuotta sitten meillä oli tässä vaiheessa kuusi) ajattelin mennä tänään puhtaalla fiilistelypostauksella. Mitä minulle kuuluu just nyt?

Koulussa tulee yhtä aikaa tulosta... Muutaman viikon takainen kuukauden kestänyt tenttiputki saatiin keikattua kunnialla kumoon, joskin viimeisimmän laboratoriolääketieteen tentin tuloksia odotellaan vielä pari päivää. Vasta sen jälkeen huokaisen lopullisesti helpotuksesta, koska sisälläni kalvaa yksi potentiaalisesti väärinymmärtämäni tehtävä, joka osaa niellä pisteeni alle läpipääsyrajan. Virallisesti taaksejäänyttä ja opintorekisteriin kilahtanutta elämää ovat kuitenkin jo sisätautien sisäänpääsyntentti, jonka ekasta yrityksestä nappasin lääkisurani ensimmäisen hylätyn, propedeutiikan kurssi ja ruotsin kurssin kirjallinen osuus, joka ennen rekisteriin siirtymistään piti yllä jännitystä ylimääräiset pari päivää opettajan pienen virheen vuoksi. Noita neljää tenttiä tässä on edellinen kuukausi tahkottu kaiken juhlimisen seassa, mutta onneksi riemu ei kuitenkaan vielä lopu.


ja turpaan. Tulevana perjantaina edessä on mikrobiologian kurssin alkukuulustelu. Jee. Siirryimme mikrobilsan maailmaan viime viikolla ja tätä kurssia jatketaan aina joululomaan asti niin, ettei joululomalla varmasti uskalla koskea mihinkään, ettei vain saa kuolettavaa virusinfektiota liian kauan seisoneesta joulukinkusta. Ennustan nimittäin kurssin aikana muuttuvani mikrobineurootikoksi tai ainakin -foobikoksi, koska kammottavaa kyllä mikrobeja on (ja tottakai kuulukin olla) aivan kaikkialla ja tuntuu, että milloin vain joku niistä saattaa rueta riehumaan ja tappaa samalla puolet koko maapallosta. Tuollaisia asioita minä oikeasti pelkään. Käsistä riistäytyneitä sairauksia, jotka ottavat kenet haluavat. Tällä hetkellä pelkään kuitenkin toistaiseksi enemmän loppuviikkoa, koska en tiedä, kuinka selviän vielä kolmesta päivästä pelkkiä luentoja. Viime viikko ja nämä kaksikin päivää tällä viikolla tuntuvat olleen jo liikaa.

Alan tosissaan päästä loppusyksymoodiin. Minä haluan kynttilöitä, punaviiniglögiä, itsenäisyyspäivän ja synttärit tänne nyt. Mieluiten heti, kiitos. Olisin aivan valmis ihmettelemään ensilunta ja valittamaan liian kylmää säätä, jos vain saisin joulusuklaata ja -torttuja kanssani sohvalle. Kauhukseni luin jostakin, että Fazerin joulusuklaata ei enää saisi, mutta olen tiukasti kieltäytynyt uskomasta sitä. Joulusuklaata myydään ja Leonardo DiCaprio on edelleen yhtä söpö ja nuori kuin Titanicin aikaan. Case closed.

Pian saa kaivaa PuMa-identiteetin jälleen esiin. Huomenna pidetään tulevan speksin eka pumamiitti ja rattaat lähtee taas pikkuhiljaa surraamaan. Hurraa!

Tuleva viikonloppu on jälleen juhlaviikonloppu. Koska pukujuhlat ovat parhaat juhlat, kannattaa viettää kolme viikkoa peräjälkeen teemabileissä. Kaksi edellistä viikkoa kuitenkin tylsistyttivät ompeluintoni hetkellisesti sen verran pahasti, että ajattelin vetää halloweenbileet viime vuoden asulla. Onko halloweenbileisiin muuten pakko pukeutua pelottavaksi? Eikö pelkkä hieno asu mitenkään riittäisi täyttämään etikettivaatimusta?

Tänään on hyvä ilta. Puhdas, juuri siivottu koti, omatekoinen riisipuuro, ystävät ympärillä sekä Hottikset ja Ensitreffit alttarilla peräkkäin telkkarista. Mitä muuta ihminen saattaa elämältään toivoa?

Ps. Vaikka lumi ja pakkanen on kivaa, tämä syksy on kyllä ollut jotain aivan järjettömän siistiä!

maanantai 26. lokakuuta 2015

Meidän näköinen ilta

Koska elämässä ei voi juhlia turhia asioita liikaa, me jatkoimme minun kandiutumiseni juhlimista vielä tänäkin viikonloppuna. Juhlimme hienosti ja juhlimme rennosti, juuri meidänlaisesti.

Hienossa ravintolassa syöminen on minusta yksi suuri näytelmä. Asiakas saa leikkiä kultturellia kulinaristia nyökyttelemällä tottakai terästynnyrissä kypsytetylle valkoviinille ja punaviinin merlotrypäleille ja tuntea hetken olevansa totaalisen irti arjestaan. Toisaalta ravintolan henkilökunta sitoutuu rakentamaan aikuisten leikille lavasteet ja tarjoamaan vastaleikkijät esittelemään viinien vivahteita ja lautaselle aseteltuja ruokapaloja. Yhtä aikaa olen ja en ole sama ihminen fine dining -paikan pitkän ruokailuvälinerivin välissä istuessani, kuin Yo-kylän kaksiossa makaronia keittäessäni, enkä näe sitä pahana asiana, koska aikuisena elämässä tulee aivan liian harvoin leikittyä.


Jos ison ihmisen roolileikki vaatii herkkuruuan syömistä, huulipunasuuna hymyilemistä ja itsensä erityiseksi tuntemista, minä leikin mielelläni. En voi kuitenkaan kieltää, etten tuntisi oloani hiukan typeräksi tammitynnyreiden tuomille vivahteille hymyillessäni. Leikin taika, jonka isoksi kasvaessa liian usein unohtaa, onkin hetkeksi jättää miettimättä, miltä näyttää ulkopuolelle ja heittäytyä vain hetkeen. Ei yksikään lapsi naura itselleen omaa höperyyttään häpeillen leikkiessään leopardia patjakasan muodostamassa viidakossa, vaan lapsi antaa leikin roolin vain soljua sisästään ylimääräisiä miettimättä. Sillä innolla mekin lauantaina leikimme. Emme olleet väärän ravintolaan eksyneitä, sinne oikeasti aivan liian köyhiä opiskelijoita, jotka eivät tiedä viinirypälelajikkeista kuin punaisen ja vihreän, vaan olimme nuoria aikuisia, jotka tykkäävät hyvästä ruuasta ja toistensa seurasta.

Illan tyylikkään osuuden jälkeen kaivoin pikkulaukustani punaisen kalastajapipon mieheni päähän ja loikkasimme Varissuon bussiin matkalle kohti Paperi T:n keikkaa. Puolen tunnin matkan aikana heitimme henkisesti roskiin fiinin Pinellaindentiteettimme ja solahdimme muina miehinä seuraaviksi kolmeksi tunniksi lähiökapakan vakiasiakkaiden ja trendikkään hipsterräppärin kuuntelijakunnan joukkoon, koska sinnekin me kuuluimme.




Kahden, joskus ajatuksissa aivan liian mustavalkoisesti toisensa poissulkevan, maailman yhdistyessä eräänä lokakuisena lauantaina, syntyi lopulta juuri meidän näköinen ilta. Viimein voimme hyvillä mielin lopettaa tämän kandin juhlimisen.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Mikä tahansa, kunhan en minä itse

Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta, mutta viime viikot elämäni on tuhrautunut oman itseni pakenemiseen. Viime viikon valmistauduin verhoamaan itseni ensin tyylikkään kauniiksi lääketieteen kandidaatiksi, sitten hulluksi kaalinaiseksi ja tällä viikolla seilattiin Turun lääkiksen perinteinen lääkisristeily, jossa sääntöjä on tasan kaksi: buffet on otettava ja jokaisella hytillä on oltava teema-asut. Hauskinta tässä asuleikissä on, että se jatkuu yhä, koska juuri risteilyasun valmistelun ollessa kuumimmillaan, sain kutsun seuraavalle perjantaille halloweenbileisiin. Huh huh...


Jos kaalinaisen elämä oli äärimmäisen yksinkertaista, halinallen elämä ei sitä ollut. Pelkän mekon ja kaalin sijaan ei-kenenkään-tuntemaksi -nalleksi muuttumiseen tarvittiinkin karvakangasta, ompelukone, valkoiset ylipolvensukat, valkoista nahkaa, irtoripset, akryylimaalit, pampulakorvikset, aikaa, neljät karvapölylle uhtatut hengityselimet ja yksi karvaa oksentava villakoira. Onneksi ajatella ei sentään tarvinnut itse, koska meidän neljän hengen hyttiin osui käsissään kaiken kullaksi muuttava käsityötaituri, joka kaavoitti ja leikkasi meidän kaikkien mekot. Minun hommaksi jäi tuttuun pumatyyliin vain ommella käskyn mukaiseksi karvakappaleita yhteen ja senhän minä händläsin. Tai händläsin ainakin huppuun asti, jonka ompelin paikalleen väärinpäin. Myös helman kanssa epäonnistuin niin, että vielä vuorokausi ennen lähtöä venyttelin kostutettua mekkoa pyyhkeen sisällä, että saisin helmasta edes hiukan pidemmän...



Mutta onhan totuus vain se, että opiskelijaristeilyissä on aivan oma taikansa. 23 tunnin ajan maailma kutistuu yhden risteilyaluksen kokoiseksi, kun netti ei toimi ja kotiin ei vain pääse. Ainoa vaihtoehto on heilua laivan mukana ja nauttia viinintäyteisistä, 9 neliön hyttiin aivan liian monen hengen bileistä, koska ei opiskelijaelämässä olla kuitenkaan loputtoman pitkään. Onneksi tätä leikkiä on vielä kuitenkin turvalliset kolme vuotta jäljellä ♥

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

C. Auriksen hautajaiset

Olen yrittänyt tämän syksyn ajan selittää brutaalilta kuulostavien hautajaisten syvintä olemusta lääkiksen ulkopuolisille kavereille ja perheenjäsenille, koska on tuntunut hirveältä hypettää viikkoja ja kuukausia etukäteen juhlivansa lokakuussa hautajaisia ja tarvitsevansa sitä varten tyylikkään pikkumustan ja toisaalta täyteen kaalinlehtiä ommellun mekon. Kaikki nurinkurinen hypetys oli kuitenkin ansaittua, koska viime perjantai oli mahtava päivä! Niin paljon hymyä, skumppaa, naurua, kauneutta ja hyvää mieltä.



Hautajaisaamussa oli vähän samaa fiilistä kuin vanhojentansseissa tai mitä voisin kuvitella hääaamun olevan. Pitää herätä aikaisin, väkertää hiukset ja meikki paineen alaisena kuosiin senhetkisen elämän tärkeintä hetkeä varten, sumpailla monta eri vaatekertaa mukaan, ahdistua ajan vähyydestä ja juoda lopulta onnellisena skumppaa ystävien kanssa, kun kaikki on kuitenkin lopulta mennyt juuri niin kuin pitääkin, ja kaikki naiset ympärilläsi näyttävät aivan kuolemankauniilta jumalolennoilta. Koska huhhuh sitä kauniiden naisten ja komeiden miesten määrää Medisiinalla viime perjantaina!



Hautajaisten voima on niiden kahdet eri kasvot. Päivä aloitettiin leikkimällä niin fiiniä aikuista että, ja päätettiin tanssimalla kaalimekko päällä Tivolilla. Noiden aktien väliin mahtui lisäksi koko kurssin yhteinen ruokailu Kupittaan Paviljongissa, mikä toi edelleen juhlavuutta preklinikan taaksejättöön. Koska sitähän me, hampaiden kanssa yhteisen taipaleen päättymisen suremisen ohella, perjantaina juhlimme: kandiutumista ja klinikkaan siirtymistä. Minäkin pääsin viimein käyttämään H&M:ltä jo vuosia sitten ostamaani huntupantaa, jota olen jemmannut hautajaisia varten ykkösvuodesta asti, kun ensi kertaa kuulin, että kolmosella vietetään kuoppajuhlia. Ja tuo sää, jonka lokakuun 16. päivälle saimme! En kestä. Liikaa ihanuutta yhteen päivään pakattuna ♥
 
Loppuun vielä ilmainen vinkki kaikille kaaliasusta haaveileville: ompeleminen vie aikaa ja kaali painaa valtavasti, mutta muutoin lämpimästi tervetuloa kaalinaisten iloiseen joukkoon. Kaali on enemmän kuin pelkkää ruokaa, kaali on elämäntapa.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

ja KÄY!

Koska minussa näköjään esiintyy pieniä suisidaalisia piirteitä viikonlopun ihanista ulkoilureissuista huolimatta, päädyin maanantaina leikkimään lääkäriä videokameran eteen. Eikä riittänyt, että "vastaanottoani" tallensi parin metrin päässä nököttävä kamera, vaan huoneen peililasin takana tilannetta seurasi livenä kolme kurssikaveria ja yleislääketieteen opettaja. Kuinka tässä näin pääsi käymään?

Meillä oli näyttelijöiden kanssa simuloitu vastaanottotapaaminen jo aiemmin syksyllä, mutta silloin meidät säästettiin videotallennukselta ja muu ryhmäkin seurasi tilannetta samassa huoneessa reunoilla istuen. Aiheesta innostuneille ja itseään väkisten karaista tahtoville (hep!) tiedekunta kuitenkin tarjosi mahdollisuuden viedä homma nextille levelille videokameroiden ja agenttilasin kanssa. Koska se mikä ei tapa vahvistaa, ilmoittauduin. Eilen maanantaina minä sitten seisoin Portissa (Turun kliinisten taitojen oppimiskeskus) katumassa päätöstäni. Kuitenkin koska se joka pelkää, myös pelaa, eikä itku auta markkinoilla, oli vedettävä valkoinen takki niskaan, käynnistettävä kamera ja ruettava töihin. 


 *avaa oven odotushuoneeseen
- Virtanen. Ai, hei, päivää. Käykää istumaan vaan.

Saamieni esitietojen perusteella vastaanotolleni oli tulossa 15-vuotias tyttö e-pillereiden aloittamisen takia. Todellisuus oli hiukan värikkäämpi. Huoneeseen vyöryi kaksi ihmistä.

- HEI, minä oon tämän Jessikan äiti. Mihikäs me istutaan, ai siihen, jooo hyvä. Niin sitä me tänne tultiin, että meijän Jessikalla on nyt poikaystävä, ollu tässä jo jonkun aikaa ja nyt sitten pitäs e-pillerit saada. Jessika on vaan tosi ujo, että hän ei uskalla ite jutella mistään näistä nii minä sitten oon tässä mukana kertomassa, kun me kuitenkin Jessikan kanssa jutellaan kaikesta, eikö niin Jessika? Kaikki intiimitkin asiat me kyetään yhessä juttelemaan. Ja ei hän ite oikein osaa kertoo ja niinkun näätte niin hän ei oikein uskalla jutella, kun on niin kovin ujo. Mutta niin mitenkäs ne pillerit sitten?

Sen lisäksi, että minun piti vastaanoton alkuun päästä eroon erittäin vahvaluonteisesta äidistä, täytyi minun jutella ujon 15-vuotiaan kanssa seksistä, ehkäisystä, keskeytetyistä yhdynnöistä ja raskauden mahdollisuuden selvittämisestä äidin tietämättä. Ja se oli mahtavaa! Kamera oli todella helppo unohtaa ja hetkittäin "vastaanotosta" suorastaan nautti. Tietysti heti tilanteen mentyä ohi, mieleen tuli noin miljoona asiaa, jotka olisi voinut tehdä toisin tai unohtui tehdä kokonaan, mutta kokonaisuutena olin itseeni tosi tyytyväinen. Aikaisempaan harkkaan verrattuna olo tuntui jo rennommalta ja ajatuksetkin pysyivät astetta paremmin paketissa, mikä jätti itselle paremman fiiliksen. Uskon, että tilannetta myös helpotti olla potilaan kanssa huoneessa kaksin, koska kun muun ryhmän eleitä, ilmeitä ja liikkeitä ei voinut nähdä, oli helpompaa pitää tilanne rauhallisena.

Kolmen tunnin harkka huipentui videoshowhon, jossa katsoimme ja keskustelimme läpi meidän kaikkien neljän kandin potilastapaamiset. Luonnollisesti oman äänen ja olemuksen katseleminen ja arvioiminen videolta yhdessä kuuden muun ihmisen kanssa tuntui typerältä, mutta todellisuudessa se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa kuin etukäteen odotin. Mitään kammottavia maneereita ei keneltäkään paljastunut vaan kaikki hoidimme tapauksemme tyylikkäästi, mutta omannäköisinämme, kotiin. Tarkoitan, että minusta on ollut vapauttavaa tajuta, että jokainen lääkäri tuo vastaanottoon aina myös itsensä, eikä vain lääkärin kuorta, joka pakottaa toimimaan tietyllä tavalla. Minä olen minä, vaikka olenkin lääkäri.  

maanantai 12. lokakuuta 2015

Ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä

Jos syksy on tälläista, vedän kilttinä tyttönä takaisin jokaisen pahan sanani kesän loppumisen ankeudesta. Edellinen viikko on ollut taivas säiden puolesta. Aurinkoa, kylmiä kuulakoita aamuja, kuuraa ja vielä kerran aurinkoa. Siksi on pakko mennä ulos. Tuollaisella säällä ei vain voi olla sisällä.



Sain lauantaina syyslomailevan siskoni Kuopiosta kylään ja eilisen upean syyspäivän kunniaksi keräsimme kaiken urbaanin retkiasenteemme, nappasimme kaulaan coolin järjestelmäkameramme, päähän swägit pipomme ja lähdimme Turkuretkelle. Reittimme kulki turkulaisittain Aurajoen rantaa ensin Yo-kylästä Koroisten sunnuntaikahvilalle ja siitä edelleen joenrantaa pitkin, muutaman geokätkön kautta, kohti keskustaa. Retkemme päätimme kunnollisten urbaanien retkeläisten tavoin Stockan Hulluille päiville.






Ja voi mikä päivä! Jos jokaisella suomalaisella olisi mahdollisuus viettää oman rakkaan ihmisensä kanssa säännöllisesti tuollainen hyvän mielen retkipäivä ilman kiirettä mihinkään ja huolia mistään, ei tarvittaisi Sipilää leikkaamaan terveydenhuollon budjettia. Oikeasti, sanonpa vain. Pienillä asioilla on väliä.