maanantai 26. lokakuuta 2015

Meidän näköinen ilta

Koska elämässä ei voi juhlia turhia asioita liikaa, me jatkoimme minun kandiutumiseni juhlimista vielä tänäkin viikonloppuna. Juhlimme hienosti ja juhlimme rennosti, juuri meidänlaisesti.

Hienossa ravintolassa syöminen on minusta yksi suuri näytelmä. Asiakas saa leikkiä kultturellia kulinaristia nyökyttelemällä tottakai terästynnyrissä kypsytetylle valkoviinille ja punaviinin merlotrypäleille ja tuntea hetken olevansa totaalisen irti arjestaan. Toisaalta ravintolan henkilökunta sitoutuu rakentamaan aikuisten leikille lavasteet ja tarjoamaan vastaleikkijät esittelemään viinien vivahteita ja lautaselle aseteltuja ruokapaloja. Yhtä aikaa olen ja en ole sama ihminen fine dining -paikan pitkän ruokailuvälinerivin välissä istuessani, kuin Yo-kylän kaksiossa makaronia keittäessäni, enkä näe sitä pahana asiana, koska aikuisena elämässä tulee aivan liian harvoin leikittyä.


Jos ison ihmisen roolileikki vaatii herkkuruuan syömistä, huulipunasuuna hymyilemistä ja itsensä erityiseksi tuntemista, minä leikin mielelläni. En voi kuitenkaan kieltää, etten tuntisi oloani hiukan typeräksi tammitynnyreiden tuomille vivahteille hymyillessäni. Leikin taika, jonka isoksi kasvaessa liian usein unohtaa, onkin hetkeksi jättää miettimättä, miltä näyttää ulkopuolelle ja heittäytyä vain hetkeen. Ei yksikään lapsi naura itselleen omaa höperyyttään häpeillen leikkiessään leopardia patjakasan muodostamassa viidakossa, vaan lapsi antaa leikin roolin vain soljua sisästään ylimääräisiä miettimättä. Sillä innolla mekin lauantaina leikimme. Emme olleet väärän ravintolaan eksyneitä, sinne oikeasti aivan liian köyhiä opiskelijoita, jotka eivät tiedä viinirypälelajikkeista kuin punaisen ja vihreän, vaan olimme nuoria aikuisia, jotka tykkäävät hyvästä ruuasta ja toistensa seurasta.

Illan tyylikkään osuuden jälkeen kaivoin pikkulaukustani punaisen kalastajapipon mieheni päähän ja loikkasimme Varissuon bussiin matkalle kohti Paperi T:n keikkaa. Puolen tunnin matkan aikana heitimme henkisesti roskiin fiinin Pinellaindentiteettimme ja solahdimme muina miehinä seuraaviksi kolmeksi tunniksi lähiökapakan vakiasiakkaiden ja trendikkään hipsterräppärin kuuntelijakunnan joukkoon, koska sinnekin me kuuluimme.




Kahden, joskus ajatuksissa aivan liian mustavalkoisesti toisensa poissulkevan, maailman yhdistyessä eräänä lokakuisena lauantaina, syntyi lopulta juuri meidän näköinen ilta. Viimein voimme hyvillä mielin lopettaa tämän kandin juhlimisen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti