torstai 26. marraskuuta 2015

Mikrobilsan labraviikko

Olen aina ajatellut, että minä olen niitä, jotka inhoavat labrassa piipertämistä ja tarkan mikrolitramäärän pipetoimista purnukasta toiseen. Kuvittelin näin ykkösellä SKB:n ja LBM:n labraharkoissa ja kuvittelin näin viime viikon maanantaina, kun meillä alkoi mikrobiologian kurssin labraviikko. Kuitenkin joka kerta olen lopulta todennut, että labrassa aika meneekin kuin siivillä eikä pipetoiminen edes ole niin kurjaa. Jotenkin aina vain unohdan kaiken hauskuuden labraharkkojen välisenä aikana ja uuden jakson alkaessa muistan vain odottelun, virheelliset tulokset ja tuskastuttavat alkutentit ennen käytönnön hommiin pääsyä.

Mikrobilsan kurssin aikana meidät on jaettu neljään ryhmään, eli noin 40 hengen porukoihin, ja jokaisella ryhmällä on kurssin aikana viikon mittainen labrajakso, jonka aikana jokaisena arkipäivänä lukkarissa lukee laboratoriharjoitustyöt klo 12-16. Kuulostaa kamalalta, ja niin minä kuvittelin touhun olevankin. Mutta kappas vain, eipäs lopulta ollutkaan. Viikko meni vauhdilla ja minulla oli vielä kivaakin!

Tähän mennessä lääkiksessä on päässyt tekemään suhteellisen vähän omin käsin. Enimmäkseen olemme vain istuneet luennoilla ja epätoivoilleet tenttiin lukemisen kanssa. Joskus silloin tällöin olemme tökkineet vähän kaveria tutkimusmielessä, mutta vain silleen vähäsen ja ujosti. Labraviikolla pääsimme leikkimään oikeasti lääkäriä ja hoitamaan potilaan taudinaiheuttajien tutkimisen alusta loppuun enimmäkseen aivan omin käsin. Maanantaina saimme pareittain oman kuvitteellisen potilastapauksen, jonka perustiedot ja statuslöydökset meille annettiin paperilla. Piti pohtia, mikä potilaan oireet voisi aiheuttaa, pitääkö potilas ottaa osastolle hoitoon ja tietysti labraviikon ollessa kyseessä, mitä mikrobiologisia näytteitä potilaasti tulisi ottaa jatkoselvittelyjä varten.

Seuraavana päivänä meitä, kas kummaa, odotti kuin tilauksesta edellispäivänä pyytämämme näytteet. Minun ja parini tapauksessa näytteet leikkipotilaamme korvamärästä, virtsasta ja nielusta. Potilasnäytteiden ohella tutkimme viikon aikana myös omia näytteitämme, mikä on tietysti aina kaikista hauskinta. Viis pikkupojan korvatulehduslimasta, minä haluan tietää, mitä nenänielustani löytyy! Otimme pareittain toisiltamme bakteeriviljelynäytteen nielurisoista ja PCR-näytteen nenänielusta, mikä oli aikamoista hommaa, koska toisessa iskee oksennusrefleksi ja toisessa pitää työntää vanutikku seitsemän senttiä toisen nenään. On tuntunut joskus hauskemmallekin.


Viikon aikana saimme kasvattaa bakteereja maljoilla niin potilaamme virtsasta, korvamärästä kuin nielustakin, sekä omista sormistamme ennen ja jälkeen pesun/käsidesin. Lisäksi selvitimme spesifeillä labratempuilla, mikä yksittäinen viljelmän bakteeri potilaan oireet aiheutti ja tutkimme tämän bakteerin antibioottiherkkyydet. Hännänhuippuna värjäsimme ja PCR:simme virusnäytteitä, gramvärjäsimme ja pipetoimme monipäisillä pipeteillä, mikä minulle itselle ainakin oli valtaisa wooo näin ne tekee aina telkkarissakin -hetki. Oli loppupeleissä siis aivan mahtava viikko ja saimme hoidettua potilaammekin kuntoon. Tai ainakin selvitettyä oikein, mikä häntä vaivasi. Jos vaikka seuraavalla kerralla labrojen hönkiessä niskaan muistaisin, että salaa minä taidan tykätä labrailusta.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ensimmäinen status

Koko kolmosen syksyn ajan meille esitellään pieninä paloina tulevan elämämme arkipäivää. Otamme ensimmäiset anamneesit, opettelemme kirjoittamaan reseptejä ja teemme ensimmäisen statuksen. Jos anamneesin otossa oli jännää kohdata potilas ensi kertaa yksin valkoisessa takissa seisoen, statuksen teossa astutaan vieläkin syvemmille vesille, koska sanallisen häirinnän sijaan potilasta tutkiessa ylitetään fyysisen kosketuksen raja-aita. Status on ensi kertaa todellinen hands on -tilanne potilaan kanssa. Hiukan ikään kuin kainalot hikosivat valkoisen takin alla.

Statuksella tarkoitetaan potilaan sen hetkisen tilan tutkimista. Potilaasta ja tutkimuksen intresseistä riippuen status voi painottaa eri alueita esim. neurologinen status, mutta meille oli tämän harkan myötä tarkoitus opettaa laaja sisätautistatus, joka kattaa pintapuolisesti koko kehon järjestelmät. Tutkimus pitää sisällään sydämen ja keuhkojen auskultaation (=kuuntelemisen), perusneurologian tutkimisen (mm. aivohermot ja refleksit), pulssien tunnustelun, vatsan palpaation (=tunnustelun) ja pitkän listan muuta koputtelua ja tunnustelua, jonka perusteella osataan sanoa jo aika paljon potilaan tilasta, jos vain onnistutaan löytämään poikkeavat löydökset ja oivalletaan, mitä niiden taustalla piilee.


Syksyn statusharkka on kaksiosainen. Ensin opetellaan pareittain pienryhmissä opettajan kanssa hoitamaan homma ja sitten mennään yhdessä ohjaavan lääkärin kanssa osastolle, jossa ei enää muistetakaan mitään aiemmin opitusta. Itsellä ainakin tuntui pää tyhjenevän sen verran täysin potilashuoneeseen astuessa, että kaikki se vähäinen aiemmin päässä liikkunut karkasi samantien. Onneksi meillä oli parini kanssa toisemme, sekä lunttilaput, joista vilkuilla epätoivon hetkellä.

Jännäyksestä huolimatta tilanne oli meillä oppimisen kannalta kuitenkin optimaalinen, koska potilaamme oli todella innostunut tilanteesta, opettajamme antoi meille hyvin tilaa ja rauhaa tutkia ja huone oli rauhallinen, koska muita potilaita ei ollut paikalla. Puolentoista tunnin harkka meni hyvin pitkälti näin: opettajamme puuhaili jotakin koneella meitä sivusilmällä tarkkaillen ja me tutkimme parini kanssa yhteistyönä potilaan. Lopulta, kun ilmoitimme olevamme valmiita, kävimme löydökset yhdessä opettajan ja potilaan kanssa läpi, ja katsoimme koneelta täsmäävätkö löydökset hänelle asetettuihin diagnooseihin. Brutaalin yksinkertaista, mutta ahh niin opettavaista.

Eikä oikeastaan edes ne löydökset, vaan se tie niihin löydöksiin näin aluksi. On aivan eri asia koskettaa täysin vierasta ihmistä, jolle myös minä olen täysin vieras ihminen, kuin koskettaa koulukaveria tai poikaystävää. Koskettamisen lisäksi tuntemattoman, ja selvästi sairaan, koska hän on sairaalassa, ihmisen, tutkiminen on totaalisen eri asia kuin naureskelevan poikaystävän tai seuraavan pyyntösi jo kaukaa arvaavan koulukaverin tutkiminen. Joutuu arvioimaan, mitä potilaalta voi pyytää; onko hän täysin vuodepotilas, nouseeko käsi normaalistikaan kovin ylös, miten jaksaminen tutkimuksen aikana jne. Eikä se ole tässä vaiheessa helppoa, kun ei muista, mitä edes oppikirjasuorituksen mukaan pitäisi muistaa tutkia.

Vaikka jännitti ja tuntui aluksi kiusalliseltakin ottaa lääkärin roolia potilaan edessä, eilinen opetti paljon. Kirkkaimpana opin, että oikea ihminen ei ole oppikirjan kuva, jolle vain suoritetaan konemaisesti kuvatut tutkimukset, vaan yksilö, joka vaikuttaa koko ajan statuksen tekoon. Opin myös, että rutiini varmasti tekee ihmeitä potilaan tutkimisessa, joten nyt kun tämä pakollinen, jännityksen osittain pilaama, eka kerta on ohi, voin keväällä lähteä taivaltamaan kohti tilannetta, jossa potilaan koskettaminen ei enää hikoilututa ylimäärin.

Ps. Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta. Intoa ja aiheitakin kirjoittaa olisi vaikka kuinka, mutta aikaa ei nyt, ryhtiliikkeen koulun suhteen otettuani, meinaa löytyä. Joululoman hengähdystaukoa odotellessa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Reilipäivät 31-35: Málaga

Laskuni ovat jossain vaiheessa mitä ilmeisemmin seonneet, koska matkamme pitäisi nyt olla Malagaa vaille valmis, mutta päivien järjestysluku juoksee vasta 35 paikkeilla. Ei anneta sen kuitenkaan häiritä, koska päivät ovat vain numeroita, vaan puhutaan Espanjan eteläkärjen Malagasta.


Vanhan suunnitelman mukaan meidän piti jättää Espanja kokonaan välistä, koska se osui turhan reunaan muulta reitiltä. Tuli kuitenkin neljän kuukauden reissu Koreaan, mikä muutti reilisuunnitelmia. Jarkko ystävystyi espanjalaisen tytön kanssa, joka lupasi houstata meitä Malagassa, jonne meidän ehdottomasti olisi reissullamme tultava. Ei meitä Etelä-Espanja, ilmainen katto pään päälle ja paikallinen tuttu haittaa, joten suunnitelmamme kääntyi ympäri ja päätimme päättää koko reilin Malagaan, josta lentäisimme takaisin Suomeen. Kävi vain lopulta niin, että Korea piti kontaktimme hyppysissään koko kesän yli, emmekä luonnollisesti voineet asua hänen luonaan. Onneks hätä ei ollut missään vaiheessa kuitenkaan minkään näköinen, koska espanjatuttumme järjesti meille vaihtoehtoisen kodin hänen ystävänsä luota. Siellä me asuimme ja elimme matkamme viimeiset päivät. Korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa, josta avautui näköala kaupungin ylle, meri parin sadan metrin päässä ja huippumukava espanjalaismies seuranamme. Emme valittaneet.



Meillä oli Malagassa vain aikaa. Pyörimme kaupungilla metsästämässä tuliaisia, joita oli yllättävän vaikea keksiä. Makoilimme rannalla vailla tähdellisempää tekemistä. Kävimme pyöräretkellä rannikkoa pitkin. Juhlimme isäntämme kavereiden kanssa aamuun asti. Kiertelimme ympäri kaupunkia kävellen ja kahlasimme houstimme meille antamia vinkkejä läpi. Yhdellä kävelyretkellämme päädyimme vanhalle härkätaisteluareenalle, joka nykyään toimii erityyppisten pikkuravintoloiden tyyssijana. Tuona iltana areenalla sattui olemaan ilmainen oluttarjoilu tiettyyn kellonaikaan asti ja lisäksi maksusta sai ostaa Malagalle hyvin tyypillisiä avotulella kypsennettyjä sardiineja. Lohduttavaa huomata, että ihmiset todella ovat ihmisiä ympäri maailman, ja kädet väärinä ihmiset kantoivat pikkutuoppeja areenan reunoille odottamaan myöhempää juontia, kun kello alkoi hiipiä lähemmäs tasaa ja ilmaisjakelun päättymistä.

Yhden päivän käytimme pyöräretkeen, joka oli hauska lisämauste matkaan. Isäntämme omisti yhdessä kaverinsa kanssa pyöräliikkeen, minkä myötä pyöriä oli asunnon eteinen täynnä. Hänen vinkkiensä mukaisesti pyöräilimme ensin rantaa mukaillen ydin-Malagasta pohjoiseen ja löllöttelimme jonkin aikaa rannalla ennen simpukkalounasta. Illemmalla palasimme kaupunkiin ja poljimme joenvartta padolle niin, että lopulta koko päivä humpsahti pyörän kanssa sotkemiseen.






Erityisnostona pakko vinkata yli sata vuotta vanhasta viiniravintolasta Antigua Casa de Guardiasta, joka on todella jäänyt menneisyyteen. Ravintolassa ei alkuunkaan ole istumapaikkoja vaan viinit hömpsäistään tiskillä. Tilana ravintola on vain betonilattiainen huone, jossa yhtä seinustaa peittävät viinitynnyrit ja tiski. Tilattu viini valutetaan silmien edessä pieneen lasiin ja hinnan "baarimikko" kirjoittaa liidulla tiskin pintaan. Paikka ei ole myöskään aukisin kuin varhaisiltaan Espanjan mittapuulla, vaan meitäkin suositeltiin pistäytymään päiväsaikaan. Ja mehän pistäydyimme. Monta kertaa.

Malagavinkit tiiviisti:
- Viime vuosisadan alkuun jämähtänyt viiniravintola Antigua Casa de Guardia
- Näköalatasanne Mirador de Gibralfaro suuren mäen rinteellä
- Ravintola-alueeksi muutettu härkätaisteluareena La Malagueta
- Moderni rantakatualue
- Kaupungin keskuspuisto

Sen pituinen se, meidän reilikesä 2015. 

tiistai 17. marraskuuta 2015

Leikkiopisto

"Yliopistojen vanhempainillat tulivat Suomeen." uutisoi Helsingin Sanomat sunnuntaina 15.11. Minä en kestä. Taas.
  
Kun aloitin lääkiksessä syksyllä 2013, jouduin nieleksimään muutaman kerran hämmennyksestä johdantoviikolla, kun meille esiteltiin vanhempainpäivä. Päivä, jona meidän, vähintään 18-vuotiaiden aikuisten, vanhemmat tulisivat yliopistolle kuulemaan, millaiseen putkeen he ovat juuri onnistuneet lapsensa tönimään. Päivä, jona vanhemmille selitettäisiin, mitä heidän lapsensa elämässä on seuraavan kuuden vuoden aikana tapahtumassa, kun kalliit valmennuskurssit viimein tuottivat tulosta ja lääkiksen ovet aukenivat. Päivä, jonka luulin ensin olevan osuva vitsi. Vaan eipä ollut. Turun lääkis aivan ihkaoikeasti tarjoaa fetusten vanhemmille vanhempainiltaa, joka puheitten mukaan on vielä äärimmäisen suosittu.

Onneksi lääketieteellinen tiedekunta ei ole yksin, vaan koko Turun yliopisto on lähtenyt leikkiin mukaan. Ensimmäisenä yliopistona Suomessa vanhemmille tarjotaan Turussa vanhempainiltaa, ja vieläpä ennakoivasti hakua edeltävänä syksynä, jotta valveutuneet vanhemmat pääsevät elämään mukana läpi koko haku-, luku- ja opiskeluprosessin. Voidaan yhdessä ensin miettiä, millä alalla on töitä, mistä saa hyvää palkkaa, mikä kullanmurua kiinnostaa ja miten keväällä opiskellaan, että tavoitteet saavutetaan. Samalla, lapsensa tulevaisuuden suunnittelun ohella, äiti ja isi voivat pyöräyttää rakkaalle abiturientilleen myös lukusuunnitelman, ettei vain mikään mene nuoren elämässä pieleen tämän omien ratkaisujen takia. Nuori ehtii kyllä tehdä omat päätöksensä, kunhan ensin pääsee sisään oikealle alalle. Kun himoitun koulun ovet sitten aukenevat, ymmärtävät vanhemmat nuorensa elämässä eteen tulevat haasteet, ja muistavat yliopiston vanhempainillan muistuttamana pakata fetuksen/fuksin/piltin/jne reppuun myös vaihtokalsarit, kun tämä lähtee ensi kertaa yliopistorientoihin. Samalla muistutetaan, että seuraavana aamuna on kahdeksalta luento, joten ei sitten humputella koko yötä. Voi luoja.

Minusta tämä kehitys ei ole vain typerää, vaan myös huolestuttavaa. Kammoan ajatusta Suomesta, jossa ensimmäisellä hakuvalinnalla määräytyy koko lopputulevaisuus. Tämän vuoksi vastustan jo vastaanotetusta opiskelupaikasta rankaisemista hakujen pisteidenlaskussa. Ylipäätään nykyaikana on naurettavaa rankaista laaja-alaisesta kouluttautumisesta. Jos paineet yhtä oikeaa valintaa kohtaan kasvavat, kasvaa myös vanhempien huoli vääristä päätöksistä ja ajan valumisesta hukkaan. Lapsi on saatava koulutusputkeen ja pian, muuten 18-vuotiaalta loppuu aika! Lause on absurdi. Hetki, jona elämä on ensi kertaa omissa käsissä ja mahdollisuus tehdä ensi kertaa itse elämästä elämän tekeviä virheitä ilman, että kukaan muu kärsii omista valinnoista, onkin yhtäkkiä ajankohta, jolloin virheitä ei missään nimessä saa tehdä. Ja virheellä tarkoitan kouluttautumista. Kouluttautumista alalle, joka ei lopulta taannutkaan varmaa työllisyyttä tai joka ei parin vuoden jälkeen enää tuntunutkaan omalle.

On luonnollisesti hienoa, että vanhemmat tukevat lastaan tämän opinnoissa. Eri vaihtoehdoista on katsetta-avartavaa jutella yhdessä, koska välillä vanhempien päähän istuttama ajatus voi johtaa elämän aivan uudelle suunnalle. Nim. tapasin Jarkon, koska en vanhempieni taivuttelun myötä lähtenytkään Joensuuhun opiskelemaan. Keskustelussa menee kuitenkin raja, jonka jälkeen asiaa vatvova vanhempi loukkaa lapsensa itsemääräämisoikeutta. Valinta voi olla vaikea, pääsykoekevät kivinen ja pettymys karvasta, mutta omat päätökset on jokaisen vain tehtävä, koska puhutaan aikuisista ihmisis.

Vanhemmat, joita lapsen opinnot yliopistossa vain viattomasti kiinnostavat vailla halua vaikuttaa lapsen tekemiin päätöksiin, voisivat niellä liiallisen intonsa. On ymmärrettävää, että äidin ja isin täytyy tietää, miten lapsella menee leikkikoulussa, mutta yliopistosta vanhemman ei tarvitse tietää yhtään enempää, kuin mitä nuori aikuinen itse vanhemmilleen kertoo. Äitini ei tarvitse tietää, montako noppaa minun kuuluu suorittaa kolmosvuonna, eikä missä vaihessa saan tehdä töitä lääkärinä. Minä kyllä kerron hänelle tasan sen mitä hänen kuuluu tietää. Minulla menee hyvin. Opiskelu on kivaa ja minä olen onnellinen valitsemallani tiellä. Sen kuuluu riittää.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Hesan naiset

Oli aivan pakko päästä käyttämään tuota otsikkoa, vaikka se kuinka hölmön kliseinen alku onkin postaukselle, joka käsittelee neljän naisen viikonloppua Helsingissä. Siellä me pitkän tauon jälkeen tapasimme, Stadissa.



Kahden tunnin matka Turusta Helsinkiin on jotakin käsittämättömän loistavaa herkkua, jota tulee ikävä kyllä hyödynnettyä liian vähän. Vasta parin vuoden sisään olen alkanut tosissaan tutustua Suomen mittakaavassa suureen, maailman näkökulmasta naurettavan pieneen pääkaupunkiimme, ja kyllä minun on pakko liennyttään kovia ajatuksiani Helsingistä. Lauantaina tunsin suorastaan ylpeyttä suurestapienestä kaupungista, jossa meri hivelöi rantakallioita aivan keskustassa ja rakennukset ovat sävyjensä puolesta kuin pastellikarkkeja. Suomi on vain jotain uniikkia, pääkaupunkiaan myöten.

Ehkä Helsingin ilmassakin oli viikonlopun ajan jotain taikaa, koska tänään maanantaina tunnen oloni ensimmäistä kertaa pariin viikkoon toiveikkaaksi tulevan kuukauden suhteen. Joo syvärit alkaa taas rullata, mä hoidan ne. Mikrobilsan loppuntenttiin on enää kuukausi, mut mä selviin kyllä. TaLO-harkat puskee viikko toisensa perään niskaan, ne järjestyy jotenkin. Vaikka viime viikot olenkin hokenut itselleni noita lauseita, vasta tänään, mystistä Helsinki-ilmaa viikonlopun haisteltuani, aloin taas uskoa niihin. Kyllä tämä tästä lutviutuu.




Tai ehkä ilma olikin täsmälleen sitä, mitä metron seinän infotaulu sen kertoikin olevan (ilmanlaatu la-su -yönä suurimmilta osin kaupunkia hyvä), mutta minulla oli viikonlopun ajan ainoastaan ystäviä ympärilläni. Kun viikonlopun ainoat suunnitelmat olivat seikkailla jossain uudessa Helsinkipaikassa, tehdä yhdessä ruokaa ja käydä jossakin istumassa viinilasillisella, pää lepäsi ja oli käynnissä yhtä aikaa. Koko lauantain olimme menossa, mutta meno ei ollut kiireistä laukkaamista aasta beehen, vaan ihmettelyä ja fiiliksen mukaan seilaamista. Yhdessä hetkessa joimme termarikahveja Eiranrannassa ja toisessa päätimme mennä illaksi ystävän luo tekemään herkkusienipastaa.



Tänään aamulla ainoa ajatus ei ollutkaan, että olisipa perjantai (vaikka sekin kävi mielessä, koska perjantaina on kouluporukan pikkujoulut), vaan että kyllä tämä viikko tästä. Se hoituu, kun minä hoidan sen. Niin Hesan naiset vaan tekee, ne hoitaa homman.

torstai 12. marraskuuta 2015

Ei menny ku Strömssössä. Meni ku Nauvossa.

Maanantaina lähdimme kurssikaverini kanssa melkein ulkomaille. Emme suinkaan lomailemaan, vaan uhrautumaan vapaaehtoisesti suden suuhun. Olimme pieniä, valkoisia ja pehmoisia lampaita, jotka pakattiin huolella Paraisilta Nauvoon kulkevaan lauttaan, matkalle kohti suurinta vastustajaa meidän ja hyväksytyn virkamiesruotsin välillä. Matkalle kohti ruotsinkielistä eläkeläistä, meidän henkilökohtaista suttamme.

Kyseessä oli tietysti Turun lääkiksen pakolliseen ruotsinkurssiin liittyvä eläkeläishaastattelu, joka toteutetaan pareittain Turun saaristossa. Tehtävän ensimmäinen missio on soittaa eläkeläiselle ja sopia yhteinen aika, jolloin sopii tulla kylään. Seuraava askel on pakata sovittuna päivänä itsensä ja parinsa bussiin tai omaan autoon ja matkata mantereen tuolle puolen paikkaan, jossa suomenkielinen muuttuu vähemmistön edustajaksi ja kaikkialla purjehditaan, pidetään rapujuhlia ja eletään pitkään. Kohdepaikassa etsitään eläkeläisen koti, pimputetaan ovikelloa, istutaan kahvipöytään, suoritetaan haastattelu ja poistutaan kohteliaasti. Helppo homma! Ainiin, paitsi että kaikki tämä pitää tehdä ruotsiksi. 

Olen ruotsia teoriassa osaava (tai ainakin 4 vuotta sitten osannut) nainen, joka ei ole ikinä käyttänyt ruotsinkieltä luokkahuoneen ulkopuolella. Ikinä. Kuopiossa kukaan ei puhunut ruotsia enkä Turussa ole ehtinyt ajautumaan tilanteisiin, joissa toisen kotimaisen kantavuutta pääsisi testaamaan. Tekosyitä tietysti, varsinkin jälkimmäinen, mutta kun puhutaan naisesta, jolle vaati pitkää lämmittelyä puhua julkisesti edes englantia, jota on kuitenkin opiskeltu koulussa yhdeksän vuotta ja pumpattu korvat sekä silmät täyteen joka suunnasta, pyydän armoa. Hypätessäni parini Mazdaan, minulla ei siis ollut harmainta hajua, kuinka suoriutuisin livekeskustelusta ruotsinkielisen henkilön kanssa. Tiesin vain, että homma oli hoidettava, jos mielisin lääkäriksi Turusta valmistua.

En voi sanoa muuta kuin, että suuremmille voimille kiitos, että haastattelu suoritetaan pareittain. Parini on kaverini, jonka kanssa olimme ruotsintunnitkin olleet parina, ja hän ohjasi tilannetta aivan uskomattomalla tyylillä. Jutteli sujuvasti ja piti keskustelun elossa eläkeläisemme kanssa samalla, kun minä hihkuin väliin sanan sinne ja toisen tänne. Hassua oli kuitenkin, ettei minua oikeastaan jännittänyt. Jotenkin pääsin alussa meni syteen tai saveen -moodiin ja yritin kaikin keinoin olla ajattelematta liikaa, etten katkaisisi hyvää flowta pikkuseikkoihin. Tärkeintä on ymmärrettävyys. Sitä minä koitin itselleni hokea koko vähän yli tunnin mittaisen kahvihetken ajan. 

Flow ei lopulta katkennut liikaan ajatteluun, vaan vieraaseen kieleen uupumiseen ja tunteeseen, että eläkeläisemme jätti minut tilanteen ulkopuolelle. Olin koko ajan meistä se hiljaisempi ja taidoiltani yksinkertaisempi, mutta minulle oli iso juttu ylipäätään avata suuni tilanteessa, jossa istun tuntemattoman suomenruotsalaisen keittiössä syömässä kinkkupiirakkaa. En vertaillut itseäni pariani vasten, vaan taistelin ihan omaa henkilökohtaista taisteluani. Olin ylpeä, että kykenin ymmärtämään, missä keskustelussa mentiin ja reagoimaan sekä kommentoimaan tarinointia ruotsiksi. Henkinen voitontanssini kuitenkin notkahti ensimmäisen kerran, kun tajusin, että katsekontakti kanssani väheni koko ajan keskustelun edetessä, ja lopulta lässähti totaalisesti haastateltavamme todettua ääneen ruotsintaitoni parini taitoja heikommiksi. Meni ikään kuin fiilikset.

Vaikka minusta olisi ollut kohteliasta ja ystävällistäkin jättää huomauttamatta kielitaidostani, oli retki Nauvoon hyvä kokemus. Meillä oli parini kanssa koko reissun ajan hauskaa, emmekä ottaneet tilanteesta turhia paineita. Kahvipöydän leipomukset olivat hyviä, lautta ei uponnut ja me saimme tehtävämme hoidettua. Lisäksi minulle teki hyvää huomata, että minä kyllä selviän, vaikka sitten pienesti hakien. En edelleenkään pidä itseäni ett hopplös fallina. 

Tunti ja vartti, eikä yhtäkään sanaa suomea meidän ja haastateltavan kesken. Saa taputtaa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kirran video 2015

Turun lääkis mainittu, torilla tavataan! Viime perjantaina juhlittiin nelosten kurssibileitä eli kirran bileitä. Kuten kurssibileperinteisiin kuuluu, Elegans oli valmistanut bileitä varten videon, ja boomkah millaisen videon olikaan! Uusi tähti kurssivideotaivaalle on syntynyt ja kansallinen mediakin nappasi syötin! Iltalehden otsikot huusivat tänään, että kirurgeja syntyy metsässä ja kansa tykkäsi facebookissa peukalo rakoilla. Itse missasin videon ensiesityksen perjantain bileissä, mutta sen verran kova kehumylly pyöri koko illan Tivolilla, että odotin todella innolla videolinkin kilahdusta sähköpostiin. Ja kannatti odottaa. Aivan todella tyylikäs video!

Tässä siis kirran video vuosimallia 2015 à la Cursus Elegans, olkaa hyvät!

  

Ps. Loppuviikosta olisi tarkoitus purkaa blogiin maanantain saaristoreissu, kun kävimme parini kanssa Nauvossa hoitamassa ruotsin kurssiin liittyvän eläkeläishaastattelun. Stay tuned, jos savolaisen smalltalkkaus på svenska kiinnostaa.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Reilipäivät 28-31: Barcelona

Voi Barcelona. Kun tässä istun olohuoneen sohvalla ikkunaan ropisevaa mustaa sadetta kuunnellen ja tappojumpasta toipuen, tekee fyysisesti pahaa katsella noita kuvia, joissa taivaalta ei voi löytää ainuttakaan pilveä ja ainut huoli on, että jaksaako juoda nenän edessä odottavan sangriakannullisen loppuun. Oi niitä aikoja.


Matkustimme Andorra la Vellasta Barcelonaan BlaBlaCarilla, jota meillä yöpynyt couchsurffaaja kovasti suositteli, jos matkan varrella tulisi vastaan tilanne, jossa raiteet eivät meitä voisi kuljettaa. Olisimme tietysti voineet koittaa taas yoloilla ja liftata, mutta 135 kilometrin peukuttaminen olisi hyvin todennäköisesti ollut haastavampi homma, kuin parinkymmenen kilometrin matka Ranskan puolelta Andorraan. Siispä oli aika latoa rahaa tiskiin ja matkustaa niin turvallisesti kuin ventovieraan kyydissä vain voi.

Automatkalla kohtasimme reissumme kovimmat lämpöasteet, kun taukopaikan mittari näytti +42 astetta. Aivan uskomatonta, mikä kontrasti ilmastoidun auton ja ulkoilman välillä pystyi olemaan! Ulos astuminen oli kuin saunaan olisi loikannut. Onneksi oli kuitenkin ilmastoitu menopeli alla.

(BlaBlaCar toimii hyvin yksinkertaisesti. Jos sinulla on autossasi ylimääräistä tilaa, ilmoitat reitin, hinnan ja lähtöajan palveluun, josta kyytiä tarvitseva voi ilmoitustasi etsiä. Kuski saa seuraa ja bensalaskun jakajia, matkamies tai -nainen saa kyydin. Win-win -situation. Me taisimme maksaa 25 euroa per nenä matkastamme Barcelonaan. Bussilla hintaa olisi muistaakseni tullut ainaki 40e per nenä, joten voitolle jäimme.)



Barcelonassa meidät jätettiin keskustaan jollekin aukiolle melko lähelle hotelliamme, eikä ollut temppu eikä mikään kävellä hotellille. Sen sijaan hotellien kanssa oli muutoin temppuamista. Varasimme halvan hostellin jo Andorrasta käsin paria päivää aikaisemmin. Suunnitelmana oli maksaa paikan päällä ja luottokorttitiedot tarvittiin varaukseen vain nimellisesti. Kuitenkin hotelli päätti tehdä katevarauksen luottokortilleni, joka on opiskelijakorttiini liitetty Mastercard-ominaisuus eikä oikea luottokortti. Kortin tilille tulee siis aina ennen maksua siirtää omalta käyttötililtä rahaa, eli minkäänlaista luotto-ominaisuutta kortissa ei ole. Arvatkaa kaksi kertaa oliko luottokorttitililläni varaukseen vaadittavaa summaa? Ei ollut, ja meiltä meni hotelli alta päivää ennen Barcelonaan siirtymistä. Kontrollifriikkiä jurppi.

Vielä enemmän kuitenkin jurppi, kun sain ilmoituksen, että minulta on veloitettu 40 euron maksu hotellin peruuttamatta jättämisestä siinä vaiheessa, kun hotelli itse, päivää ennen saapumistamme kaupunkiin, perui varauksemme, vaikka olin tässä vaiheessa jo täydentänyt luottokorttitililleni riittäväsi rahaa varauksen kokonaishintaa varten. Seurasi vääntöä hotellin englantiapuhumattoman työntekijän ja puhelimen päähän hälytetyn omistajan kanssa, mutta lopulta uskomattomana turnausvoittona Jarkko puhui meille meidän 40 euroamme takaisin ja pystyimme jatkamaan lomaamme hyvillä mielin.



Hotellisotkusta huolimatta Barcalonasta muotoutui minulle yksi matkan suosikeista. Suuren kaupungin ja ihanan rannan yhdistelmä, espanjaa puhuvia ihmisiä, lämpöä, sangriaa ja pieniä katuja ihmeteltäväksi. Barcelonassa pääsimme ekaa kertaa uimaan kunnon aalloissa ja tippuvista bikineistä huolimatta olin aivan fiiliksissä. Jos jotain rantaleikkiä rakastan niin murtuvan aallon mukana pyörimistä. Ainut surku oli, ettemme voineet mennä yhdessä uimaan, koska toisen täytyi koko ajan vahtia tavaroita rannalla liikuskelevilta varkailta. Viimeisenä iltanamme todistimmekin yhtä ryöstöä rannalla, kun aluksi viattomasti vettä myynyt mies, kävelikin muina miehinä meressä kuvailevien tyttöjen tavaroille ja lappoi muovikassiinsa näiden laukut. Tarina päättyi onneksi onnellisesti, mutta kyllä tuollainen röyhkeys ihmetytti, koska me istuimme vain viiden metrin päässä tyttöjen tavaroista.

Jarkkoon Barcelona ei iskenyt aivan yhtä lujaa, koska turisteja oli aivan joka paikka täynnä, mutta minä lähtisin milloin vain uudestaan.


 Barcelonavinkit tiiviisti:
- Barcelonetan ranta
- Kannu sangriaa
- Güellin puisto: kuuluisat penkit ja pylväät (ks. yo. kuva) sisällään pitämä alue on maksullinen, mutta ympäröivään puistoon pääsee ilmaiseksi ihailemaan maisemia yli Barcelonan.  
- Sagrada Familia: siisti sanoa nähneensä, mutta aikamoinen turistirysä. Ihailtiin vain ulkoapäin. 
- Pienet kadut Basilica de Santa Maria del Marin ympärillä
- Euskal Etxea, Placeta de Montcada 1, 08003 Barcelona: puolifiini tapaspaikka, jota kaveri meille suositteli ja jota suosittelen mielelläni eteenpäin.