keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ensimmäinen status

Koko kolmosen syksyn ajan meille esitellään pieninä paloina tulevan elämämme arkipäivää. Otamme ensimmäiset anamneesit, opettelemme kirjoittamaan reseptejä ja teemme ensimmäisen statuksen. Jos anamneesin otossa oli jännää kohdata potilas ensi kertaa yksin valkoisessa takissa seisoen, statuksen teossa astutaan vieläkin syvemmille vesille, koska sanallisen häirinnän sijaan potilasta tutkiessa ylitetään fyysisen kosketuksen raja-aita. Status on ensi kertaa todellinen hands on -tilanne potilaan kanssa. Hiukan ikään kuin kainalot hikosivat valkoisen takin alla.

Statuksella tarkoitetaan potilaan sen hetkisen tilan tutkimista. Potilaasta ja tutkimuksen intresseistä riippuen status voi painottaa eri alueita esim. neurologinen status, mutta meille oli tämän harkan myötä tarkoitus opettaa laaja sisätautistatus, joka kattaa pintapuolisesti koko kehon järjestelmät. Tutkimus pitää sisällään sydämen ja keuhkojen auskultaation (=kuuntelemisen), perusneurologian tutkimisen (mm. aivohermot ja refleksit), pulssien tunnustelun, vatsan palpaation (=tunnustelun) ja pitkän listan muuta koputtelua ja tunnustelua, jonka perusteella osataan sanoa jo aika paljon potilaan tilasta, jos vain onnistutaan löytämään poikkeavat löydökset ja oivalletaan, mitä niiden taustalla piilee.


Syksyn statusharkka on kaksiosainen. Ensin opetellaan pareittain pienryhmissä opettajan kanssa hoitamaan homma ja sitten mennään yhdessä ohjaavan lääkärin kanssa osastolle, jossa ei enää muistetakaan mitään aiemmin opitusta. Itsellä ainakin tuntui pää tyhjenevän sen verran täysin potilashuoneeseen astuessa, että kaikki se vähäinen aiemmin päässä liikkunut karkasi samantien. Onneksi meillä oli parini kanssa toisemme, sekä lunttilaput, joista vilkuilla epätoivon hetkellä.

Jännäyksestä huolimatta tilanne oli meillä oppimisen kannalta kuitenkin optimaalinen, koska potilaamme oli todella innostunut tilanteesta, opettajamme antoi meille hyvin tilaa ja rauhaa tutkia ja huone oli rauhallinen, koska muita potilaita ei ollut paikalla. Puolentoista tunnin harkka meni hyvin pitkälti näin: opettajamme puuhaili jotakin koneella meitä sivusilmällä tarkkaillen ja me tutkimme parini kanssa yhteistyönä potilaan. Lopulta, kun ilmoitimme olevamme valmiita, kävimme löydökset yhdessä opettajan ja potilaan kanssa läpi, ja katsoimme koneelta täsmäävätkö löydökset hänelle asetettuihin diagnooseihin. Brutaalin yksinkertaista, mutta ahh niin opettavaista.

Eikä oikeastaan edes ne löydökset, vaan se tie niihin löydöksiin näin aluksi. On aivan eri asia koskettaa täysin vierasta ihmistä, jolle myös minä olen täysin vieras ihminen, kuin koskettaa koulukaveria tai poikaystävää. Koskettamisen lisäksi tuntemattoman, ja selvästi sairaan, koska hän on sairaalassa, ihmisen, tutkiminen on totaalisen eri asia kuin naureskelevan poikaystävän tai seuraavan pyyntösi jo kaukaa arvaavan koulukaverin tutkiminen. Joutuu arvioimaan, mitä potilaalta voi pyytää; onko hän täysin vuodepotilas, nouseeko käsi normaalistikaan kovin ylös, miten jaksaminen tutkimuksen aikana jne. Eikä se ole tässä vaiheessa helppoa, kun ei muista, mitä edes oppikirjasuorituksen mukaan pitäisi muistaa tutkia.

Vaikka jännitti ja tuntui aluksi kiusalliseltakin ottaa lääkärin roolia potilaan edessä, eilinen opetti paljon. Kirkkaimpana opin, että oikea ihminen ei ole oppikirjan kuva, jolle vain suoritetaan konemaisesti kuvatut tutkimukset, vaan yksilö, joka vaikuttaa koko ajan statuksen tekoon. Opin myös, että rutiini varmasti tekee ihmeitä potilaan tutkimisessa, joten nyt kun tämä pakollinen, jännityksen osittain pilaama, eka kerta on ohi, voin keväällä lähteä taivaltamaan kohti tilannetta, jossa potilaan koskettaminen ei enää hikoilututa ylimäärin.

Ps. Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta. Intoa ja aiheitakin kirjoittaa olisi vaikka kuinka, mutta aikaa ei nyt, ryhtiliikkeen koulun suhteen otettuani, meinaa löytyä. Joululoman hengähdystaukoa odotellessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti