tiistai 17. marraskuuta 2015

Leikkiopisto

"Yliopistojen vanhempainillat tulivat Suomeen." uutisoi Helsingin Sanomat sunnuntaina 15.11. Minä en kestä. Taas.
  
Kun aloitin lääkiksessä syksyllä 2013, jouduin nieleksimään muutaman kerran hämmennyksestä johdantoviikolla, kun meille esiteltiin vanhempainpäivä. Päivä, jona meidän, vähintään 18-vuotiaiden aikuisten, vanhemmat tulisivat yliopistolle kuulemaan, millaiseen putkeen he ovat juuri onnistuneet lapsensa tönimään. Päivä, jona vanhemmille selitettäisiin, mitä heidän lapsensa elämässä on seuraavan kuuden vuoden aikana tapahtumassa, kun kalliit valmennuskurssit viimein tuottivat tulosta ja lääkiksen ovet aukenivat. Päivä, jonka luulin ensin olevan osuva vitsi. Vaan eipä ollut. Turun lääkis aivan ihkaoikeasti tarjoaa fetusten vanhemmille vanhempainiltaa, joka puheitten mukaan on vielä äärimmäisen suosittu.

Onneksi lääketieteellinen tiedekunta ei ole yksin, vaan koko Turun yliopisto on lähtenyt leikkiin mukaan. Ensimmäisenä yliopistona Suomessa vanhemmille tarjotaan Turussa vanhempainiltaa, ja vieläpä ennakoivasti hakua edeltävänä syksynä, jotta valveutuneet vanhemmat pääsevät elämään mukana läpi koko haku-, luku- ja opiskeluprosessin. Voidaan yhdessä ensin miettiä, millä alalla on töitä, mistä saa hyvää palkkaa, mikä kullanmurua kiinnostaa ja miten keväällä opiskellaan, että tavoitteet saavutetaan. Samalla, lapsensa tulevaisuuden suunnittelun ohella, äiti ja isi voivat pyöräyttää rakkaalle abiturientilleen myös lukusuunnitelman, ettei vain mikään mene nuoren elämässä pieleen tämän omien ratkaisujen takia. Nuori ehtii kyllä tehdä omat päätöksensä, kunhan ensin pääsee sisään oikealle alalle. Kun himoitun koulun ovet sitten aukenevat, ymmärtävät vanhemmat nuorensa elämässä eteen tulevat haasteet, ja muistavat yliopiston vanhempainillan muistuttamana pakata fetuksen/fuksin/piltin/jne reppuun myös vaihtokalsarit, kun tämä lähtee ensi kertaa yliopistorientoihin. Samalla muistutetaan, että seuraavana aamuna on kahdeksalta luento, joten ei sitten humputella koko yötä. Voi luoja.

Minusta tämä kehitys ei ole vain typerää, vaan myös huolestuttavaa. Kammoan ajatusta Suomesta, jossa ensimmäisellä hakuvalinnalla määräytyy koko lopputulevaisuus. Tämän vuoksi vastustan jo vastaanotetusta opiskelupaikasta rankaisemista hakujen pisteidenlaskussa. Ylipäätään nykyaikana on naurettavaa rankaista laaja-alaisesta kouluttautumisesta. Jos paineet yhtä oikeaa valintaa kohtaan kasvavat, kasvaa myös vanhempien huoli vääristä päätöksistä ja ajan valumisesta hukkaan. Lapsi on saatava koulutusputkeen ja pian, muuten 18-vuotiaalta loppuu aika! Lause on absurdi. Hetki, jona elämä on ensi kertaa omissa käsissä ja mahdollisuus tehdä ensi kertaa itse elämästä elämän tekeviä virheitä ilman, että kukaan muu kärsii omista valinnoista, onkin yhtäkkiä ajankohta, jolloin virheitä ei missään nimessä saa tehdä. Ja virheellä tarkoitan kouluttautumista. Kouluttautumista alalle, joka ei lopulta taannutkaan varmaa työllisyyttä tai joka ei parin vuoden jälkeen enää tuntunutkaan omalle.

On luonnollisesti hienoa, että vanhemmat tukevat lastaan tämän opinnoissa. Eri vaihtoehdoista on katsetta-avartavaa jutella yhdessä, koska välillä vanhempien päähän istuttama ajatus voi johtaa elämän aivan uudelle suunnalle. Nim. tapasin Jarkon, koska en vanhempieni taivuttelun myötä lähtenytkään Joensuuhun opiskelemaan. Keskustelussa menee kuitenkin raja, jonka jälkeen asiaa vatvova vanhempi loukkaa lapsensa itsemääräämisoikeutta. Valinta voi olla vaikea, pääsykoekevät kivinen ja pettymys karvasta, mutta omat päätökset on jokaisen vain tehtävä, koska puhutaan aikuisista ihmisis.

Vanhemmat, joita lapsen opinnot yliopistossa vain viattomasti kiinnostavat vailla halua vaikuttaa lapsen tekemiin päätöksiin, voisivat niellä liiallisen intonsa. On ymmärrettävää, että äidin ja isin täytyy tietää, miten lapsella menee leikkikoulussa, mutta yliopistosta vanhemman ei tarvitse tietää yhtään enempää, kuin mitä nuori aikuinen itse vanhemmilleen kertoo. Äitini ei tarvitse tietää, montako noppaa minun kuuluu suorittaa kolmosvuonna, eikä missä vaihessa saan tehdä töitä lääkärinä. Minä kyllä kerron hänelle tasan sen mitä hänen kuuluu tietää. Minulla menee hyvin. Opiskelu on kivaa ja minä olen onnellinen valitsemallani tiellä. Sen kuuluu riittää.

3 kommenttia:

  1. Täysin samaa mieltä! Itselläni tämä haku-uudistus tuntuu välissä lyövän motivaation lääkikseen hakemisessa aivan maan tasolle. Tai ei niinkään motivaatiota, mutta väkisin miettii kuinka pienet tsäänssit meillä jo opiskelupaikan vastaanottaneilla on. Mutta enpä oisi todellakaan 18-vuotiaana abina tiennyt mitä minä haluan. Satuin pääsemään yliopistoon ja sen ansiosta ensimmäisen vuoden hapuilun jälkeen tajusin, mikä minua Oikeasti kiinnostaa ja mitä haluan. Nyt sitten yritetään kovasti, vaikka tässä loppuelämän ensimmäisessä päätöksessä kaksi vuotta sitten möhlinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. t. ei kuitenkaan ihan niin katkera kuin teksti antaa ymmärtää ;D

      Poista
    2. Joo aivan naurettava muutos tänä _elinikäisen oppimisen_ aikana. Kaikkien pitäs saada olla samoissa asemissa, koska on ihan kohtuutonta vaatia ihmistä päättämään kertalaakista loppuelämää. Ja toisaalta on väärin esim. lääkiksen kohdalla estää ihmisiä opiskelemasta jotain muuta hakemisen aikana, koska sisään pääseminen voi kestää. Itekin pidin bilsan open uraa tosi potentiaalisena vaihtoehtona ja helpotti mieltä, et plakkarissa on jo yks opiskelupaikka, josta saa valmistua itseä kiinnostavalle alalle, jos lääkis ei vaan millään huoli mua.

      Voimia hakukevääseen! Hyvin siinä käy :)

      Poista