torstai 5. marraskuuta 2015

Tähtiin kirjoitettu tulevaisuus lääkärinä?

Lääkärin työ on kutsumusammatti, eiks jeh?

Lääkikseen haetaan, koska eräänä iltana ollessaan lapsia, tulevat lääkärit näkevät taivaalla valkotakin ja stetoskoopin muotoisen tähtikuvion. Tuo tähtikuvio on heille merkki, että saatuaan käteensä ylioppilastodistuksen, heidän tulevaisuudellaan on vain yksi suunta, ja se suunta on lääketieteellisessä tiedekunnassa. Kuten velhous Harry Potterissa, lääkäriyskin on näissä lapsissa jo heidän syntyessään, mutta vasta lääkiksessä he oppivat hallitsemaan voimiaan. Koko peruskoulun ja lukion ajan he tuntevat, etteivät kuulu joukkoon, mutta vasta yliopiston valintaopasta selatessaan, he ymmärtävät miksi. Heissä virtaava muinainen Hippokrateksen veri herää tuolloin henkiin ja ohjeistaa käden, muistettavaksi aivan liian monet pikkulihakset, klikkailemaan yhteishakuun tasan yhden hakutoiveen: lääkiksen. Because nothing else matters. Lääkäri on lääkäri, koska ei hän halua olla mitään muuta. Sitä paitsi eiväthän tähtimerkit valehtele. Herculeksestakin tuli siinä leffassa sankari. 

Minä leikin pienestä pitäen lääkärileikkejä. Ei ollut leikkiä, jossa jonkun jalka ei olisi katkennut tai lelua ei olisi vaivannut vakava mystinen sairaus, joka vaati ehdottomasti hoidokseen äidin verenluovutuksesta saamia siderullia. Minä en kuitenkaan leikkinyt pelastaakseni tai hoivatakseni lelujani, vaan koska sairaudet ja niiden dramaattisuus kiinnostivat minua. Oli jännittävää leikkiä leikkejä, joissa kindemunaleluheimojen välinen taistelu keskeytyi sotapäällikön ystävän loukkaannuttua vakavasti tai legotyttöjen ratsastusretki sai täysin uuden käänteen toisen pudottua hevosen selästä loukaten jalkansa. Minä rakensin pikkulegoista ambulansseja ja Belville-legojen jääkaapista onnettomuudessa halvaantuneelle pyörätuolin. Ikinä en kuitenkaan taivaalla nähnyt Otavaa kummempaa.


Yläasteella ja lukiossa pärjäsin kaikessa opiskelussa hyvin, joten taitoni eivät ohjanneet minua erityisesti mihinkään suuntaan. Lisäksi minua myös kiinnosti valtavan moni aine. Vielä lukion ykkösellä suunnittelin kirjottavani neljä reaalia -psykogian, historian, terveystiedon ja biologian, ja harmittelin päälle, miten fysiikka ja kemia on pakko jättää pois, kun aika ei riitä. Halusin opiskella lisää kehityspsykologiaa, olla biologian opettaja, tutkia historiaa ja ymmärtää sairauksia. Lukiovuosien huvetessa alkoi monivalintakokeita tehneille tutun poissulkemistaktiikan soveltaminen: kehityspsykolgiaa pystyi lukemaan vasta alemman korkeakoulututkinnon suoritettuaan, biologeille ei ollut töitä ja historiaan kiinnostukseni ei ehkä kuitenkaan olisi riittänyt. Mitä jäi jäljelle? Ei ainakaan tähtikuvioita.

Lääkiksessä ollaan, koska tänne ollaan aina haluttu mutta myös, koska tänne on vain ajauduttu. Opiskelijalounaalla ei keskustella hetkestä, jolloin jokainen näki oman tähtikuvionsa, vaan hetkestä, jolloin kova työ tuotti tulosta ja pääsykoe väläytti vihreää. Hakemisen taustalla on tarinoita yhtä monta kuin hakijoitakin, eikä kaikille lääkiksessä opiskeleville ole päivänselvää, että juuri lääkärin työ on se, mitä he loppuelämältään haluavat. Kolme vuotta sitten lääkis vain tuntui parhaalta vaihtoehdolta, ja nyt sitä kiveä ollaan huolella kääntämässä. Aika usein kivien alta löytää pelkkää multaa, mutta joskus voi löytää myös timantin.

Ps. Ihan itse tein. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti