tiistai 19. tammikuuta 2016

Eka klinikkapäivä

Voi kääk, miten paljon ihmistä voi jännittää, mutta silti olla jännittämättä. Olin maanantaina ihmeellisen zen, vaikka tilanne oli kuin suoraan painajaisestani. Oli uusi rakennus, oli uusia ihmisiä, oli täysin uusi tilanne ja oli tieto, että minun pitäisi osata jotakin, vaikka en tunne osaavani. Silti näistä kahdesta kuluneesta päivästä on näköjään selvitty, koska ilmeisesti kandin on tehtävä, mitä kandin on tehtävä.

Meidän neljän hengen pikkuryhmämme on siis ekan klinikkaviikon Turunmaan sairaalassa, joka on pieni ja kodikas sairaala, joka palvelee erityisesti ruotsinkielisen väestön ja saariston asukkaiden tarpeita. Hoito luvataan järjestää täysin kaksikielisesti, mikä meidän tilanteessamme on hiukan haasteellista, koska meiltä ei todellakaan ole kyselty, että kykenemmekö händläämään potilaan tarpeen vaatiessa toisella kotimaisella. Yliopistolla on sopimuksensa ja opiskelijalistansa, ja Turunmaan tehtävänä on opettaa, vaikka paikalle pamahtavat kandit eivät ruotsia priimasti huastelisikaan. Näilläkin pohjatiedoilla ruotsin kielen rooli sairaalassa ehkä hiukan kuitenkin yllätti. Eilen, meidän ekana päivänä, osaston potilaista yli puolet oli ruotsinkielisiä ja käytävillä hoitajien puheissa vilisi lähes vain ruotsia. Kierron alkupalaveri käytiin hoitajan kanssa ruotsiksi ja potilastekstit oli kirjoitettu ruotsiksi. Ei siinä mitään, mahtavaa, että Turussa on sairaala, jossa kaksikielisyys on huomioitu noin hienosti, mutta oli tämä hiukan hyinen klinikanaloitus kolmosvuoden kandille, joka arastelee sekä ammatti- että kielitaitoaan.

Aamu alkoi heti kahdeksalta valkotakkien etsimisellä ja meille varatun vaatekaapin osoittamisella, minkä jälkeen meidät sairaalalla vastaanottanut todella mukava nainen siirsi vastuun eteenpäin sisätautiosaston kahdelle lääkärille. Päivän ohjelma oli aamupäivän ajan seurata kiertoa ja iltapäivällä tutkia omat potilaat ja kirjoittaa heistä potilaskertomukset. Simppeliä, mutta ah niin uutta. 

Näin me siis toimimme. Neljän hengen hailaumana seurasimme kahta lääkärilaivaamme ja koristimme potilashuoneiden seiniä koko kierron ajan. Kuuntelimme potilaiden ja lääkäreiden vuorovaikutusta ja lotrasimme käsidesiä huone toiseensa perään käsiimme, joilla emme olleet koskeneet kuin omaa hikistä kämmentämme. Kuulostaa todella masentavalta ja tylsältä, mutta eilinen aamupäivä oli juuri loistava aloitus klinikalle, koska ns. hiljaista tietoa on valtavasti opittavaksi. Enhän minä ennen eilistä edes tiennyt, mitä kierto käytännössä tarkoittaa! Seinäruusuilemalla sai myös hyvän läpileikkauksen osaston kaikkiin potilaisiin, meitä ohjaavien lääkäreiden työtapoihin sekä hoitajien ja lääkäreiden yhteistyöhön.

Pehmeä alku tyssäsi kuitenkin ruokailun jälkeen, kun meidän jokaisen oli määrä tutkia oma potilas osastolta. Ei tässäkään vielä mitään, mutta kevyenä alkulämmittelynä klinikkaan minun ensimmäinen potilaani sattui olemaan ruotsinkielinen. Tässä astuu kuvaa eilisen suurin itsensävoittamishetki, koska niin minä vain marssin huoneeseen ja hoidin tutkimuksen niin hyvin kuin kykenin. Se ei todellakaan mennyt kieli- tai edes lääketieteellisesti hyvin, mutta minulle se oli silti voitto, koska tyynenviileästi minä yritin parhaani. Ja samalla opin. Opin, että pärjätäkseen oikeasti sairaan ruotsinkielisen potilaan kanssa täytyy petrata ruotsintaitoja, ja opin, että järjestelmällinen statuksen tekeminen on avain onneen potilaskertomusta kirjoittaessa. (Onni on myös potilastietojärjestelmä, mutta sen portin opimme avaamaan vasta tänään.)

Päällimmäinen tunne näiden kahden yliajalle venyneen päivän jälkeen on kuitenkin voittaja. Kyllä tää tästä, ja jokainen onnistumisen ja epäonnistumisen hetki opettaa kyllä lisää.

Ps. Työkengät on ollut aivan parhaat! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti