lauantai 30. tammikuuta 2016

Ryhmähenki klinikassa

Yhteinen vihollinen hitsaa ryhmää yhteen. Samoin tekee yhteinen klinikkaan siirtyminen, vaikka vihollisen sijaan vastassa onkin vain kollektiivinen harppaus tulevaisuuteen. Pelkän tiedekunnan toiminnan tehokkaamman organisoinnin sijaan, ryhmä on minusta sen muodostavien yksilöiden avain onneen. Jo kahden klinikkaviikon aikana oma ryhmä on paljastunut yhdeksi tärkeimmistä elementeistä koko klinikassa. Me olemme me. Me olemme ryhmä 18.

Kevään ajan meidät on jaettu 18 ryhmään, joista jokaisessa on kahdeksan tai yhdeksän jäsentä. Nämä ryhmät on edelleen jaettu kahtia a- ja b-pienryhmiin, joissa jäseniä on nopealla laskutoimituksella neljä tai viisi. Osassa klinikkapaikoista koko ryhmä on samalla osastolla, mutta erityisesti pienemmissä paikoissa pienryhmät a ja b voivat olla eri paikoissa, kuten meidän ekan klinikkaviikkomme tapauksessa. Meitä oli neljä Turunmaalla juttelemassa ruotsia ja toiset neljä Kaupunginsairaalassa. Siksi tämä kulunut viikko on ollut meille ensimmäinen kokonaisena ryhmänä. Viikko on kuitenkin riittänyt, koska minusta tuntuu, että meidän ryhmämme on mainio.


Mietin syksyllä, kun isäntämme ryhtyi kevään ryhmäjakoja puuhamaan, että nääh aivan sama minulle, millainen ryhmä tulee. Kahdeksaan henkeen mahtuu aina mukaan hyviä tyyppejä ja toisaalta puoli vuotta jaksaa vaikka minkälaisessa ryhmässä. Nyt olen ryhmässä, jossa on mukana yksi minulle läheinen kaveri ja kuusi tuttua, joista minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta joista keneenkään en ole kunnolla tutustunut aiemmin. Tästä syystä ryhmät ovat mahtava juttu! Pienen pakon myötä pääsee/joutuu tutustumaan väkisin omaan kurssiinsa omaa, tiettyihin raameihin jämähtänyttä, kaveripiiriään laajemmin. On luonnollista, että 150 hengen ryhmässä kaikkiin ei tutustu yhtä huolellisesti, eikä kaikista tule bestiksiä. Se ei tarkoita, että ihmiset eivät pitäisi toisistaan, vaan on vain mahdotonta olla samaa ydinkaveriporukkaa koko kurssin kesken. Siksi tekee hyvää välillä ravistella rakenteita ja tarjota aivoille uudenlaista ihmissuhdeärsykettä.

Kahdessa viikossa olen päässyt tilanteeseen, jossa oma ryhmäni, edelleen puolivieraine mutta selkeästi aikaisempaa tutumpine jäsenineen, saa minulle aikaan turvallisen olon. Tuntuu, että voin olla rehellisesti oma itseni. Välillä vähän pihalla, potilashommissa monesti hiukan ujona ja toisinaan epävarmana, mutta kuitenkin innokkaana oppimaan uutta ja löytämään omaa tapaani olla lääkäri. Jos klinikan aloittaminen itsessään on stressaavaa ja jännittävää, on parhautta, että oman ryhmän edessä ei tarvitse tuhlata virtaa jännäämiseen, että saako osakseen silmien muljuttelua sanoessaan, ettei nyt oikein ymmärtänyt tai että olipas raskas aamupäivä. On oikeastaan äärimmäisen hassua, miten kahdessa viikossa silloin tällöin näkemällä ja yhdellä whatsapp-ryhmäkeskustelulla voi saada aikaan ryhmähengen, mutta niin vain on käynyt.

Eikä ryhmä tarjoa ainoastaan psykologista turvantunnetta siitä että kaikki on kaikille täsmälleen yhtä uutta kuin minullekin, vaan ihan aidon opetukselliselta näkökannaltakin mietittynä ryhmät ovat yksi avain klinikkaonneen. Osastoilla ympärillä on seitsemän muuta tyyppiä, jotka tietävät, mistä tai kenestä puhun, jos jokin mietityttää. Yllättäviä, uusia tai mielenkiintoisia asioita voidaan puida yhdessä ihmisten kanssa, jotka ovat samalla taitoviivalla kuin minä itse, eivätkä jo 15 vuotta kliinistä työtä tehneitä erikoislääkäreitä. Kynnys puida asioita tutun ryhmäkaverin kanssa on kummasti paljon kiireistä erikoislääkäriä pienempi.

Ryhmässä on voimaa. On valtava helpotus tarpoa yhteistä lääkissuota samoissa kumisaappaissa seitsemän muun kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti