sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Ystäväviikonloppu Helsingissä

Olin viikonlopun Helsingissä moikkamassa teinikänni-/lukioaikojen kaveriporukkaa. Perjantaina, kun jonosta vain kotia ehdin, tiskasin, pakkasin, kirjoitin ja lähdin taas reissunpäälle. Tänä iltana pääsen itse asiassa ensimmäistä kertaa viime viikon ma-ti yön jälkeen omaan sänkyyn nukkumaan. Hyvästi retkielämä! Muutenkin hämmentävän kiireisiä aikoja eletään, koska toissaviikko meni Vaasassa, edellinen viikko jonossa, tulevalla viikolla edessä on TLKS:n speksin ensi-ilta (Lisää aiheesta tulossa todnäk tällä viikolla, mutta tulkaa ehdottomasti katsomaan, jos osutte näytösviikolla 4.-11.3. Turkuun tai kiertueen aikaan muihin lääkiskaupunkeihin, poislukien Oulu. Kovaa settiä taas kerran luvassa ja aivan eri maailma kuin viime vuonna!) ja kahden viikon päästä matkustan taas Helsinkiin, kun pidämme lukion tyttökaveriporukalla miitin. Samalla tietysti myös normaali kouluohjelma rullaa taustalla eli TYKS:in käytävät kutsuvat taas huomenna.


Tuo kaveriporukka on minulle se, mitä Kuopiosta on jäänyt käteen sieltä muuttamisen jälkeen. Tietysti on muita yksittäisiä kavereita, mutta minulle tuo on the kaveriporukka, jonka kanssa on tullut tehtyä nuoruuden hassuimmat jutut. Noiden naamojen kanssa tuntuu, että vaikka näkemistaukoa on ollut välissä kauankin, emmekä pidä oikein mitenkään yhteyttä tapaamisten välillä, voi alusta asti olla rennosti ja omana itsenään. On arvokasta, että elämään mahtuu ihmisiä, jotka ovat roikkuneet mukana edes lukiovuosista lähtien, koska vaikka uudesta kaupungista ja opintojen myötä saa uusia ystäviä, jotka nyt elävät kanssani tätä tarinaa eteenpäin, he eivät ole nähneet, mistä tarina on lähtenyt kehittymään. He näkevät paljon valmiimman paketin, kuin mitä Krista 16v. oli aikanaan.


Vaikka puheissamme olemme edelleen ne samat 17-vuotiaat kotibilettäjät, menomme on kasvanut yli keinonahkatakistaan. Ennen illanratoksi ostettiin halvinta kaljaa tai vanhin buukattiin ostamaan raakaa viinaa, jota lantrattiin limppariin, nykyään juodaan viiniä, pohditaan mitä tänään tehtäisiin ruuaksi ja pelataan lautapelejä. Eikä todellisuus tietenkään ole näin mustavalkoista, emmekä me oikeasti yhtään tylsiä tai ennenaikaisesti keski-ikäistyneitä, mutta tietysti olemme hiukan rauhoittuneet teinikännihuumastamme. Enää ei ole pääpointti vetää pää täyteen kavereiden kanssa, vaan ensisijaisesti olla kavereiden kanssa, koska kuudessa eri kaupungissa asuvan kaveriporukan saaminen saman postinumeron piiriin on harvinaista herkkua.



Vaikka viikonlopun ohjelma oli todella pelkistetty (lauantain suurin aktiviteetti oli kävellä Herttoniemestä Itäkeskukseen ruokakauppaan), minusta tuntui aivan lomalta. Arkihuoleni kaikki heitin ja nautin vain ystävistä ja siitä, kuinka rentoutuneeksi itsensä voikaan tuntea hyvässä seurassa. Voi kaverit ♥

perjantai 26. helmikuuta 2016

Niin kauan, kun varpaat tuntuu ja liikkuu, kaikki on hyvin

Olen nyt kotona ensimmäistä kertaa tiistaiaamun jälkeen. Ei, en ollut matkalla. Ei, en ollut kaverilla yökylässä. Ei, en ole riidellyt Jarkon kanssa ja muuttanut hotelliin. Minä olin koululla ja jonotin. Jonotin 72 tuntia, joista kaksi yötä eli 16 tuntia vietimme ulkona Medisiinan ulko-ovien edustalla. 72 tuntiin en poistunut koululta kuin seitsemäksi tunniksi ja silloinkin vain tunneleita pitkin sairaalan muihin rakennuksiin pakollisten luentojen ajaksi. Mitä ihmettä nainen ja kumppanit?

Turun lääkiksen vuosijuhlia kutsutaan Proffajuhliksi ja tänä vuonna vietetään Turun lääketieteen kandidaattiseuran 70-vuotisjuhlavuotta, jonka kunniaksi vuosijuhlat pidetään Turun linnassa. Turun linna -nakki napsahtaa vain viiden vuoden välein ja meille vuonna 2013 aloittaneille tämä vuosi on ainut tilaisuus opintojen aikana päästä juhlimaan proffiksia linnaan. Valmistuneena juhlintaa pystyy tietenkin myös jatkamaan, oikeastaan paljon vähemällä jonotustuskalla kuin nyt opiskelija-aikana, mikä itsessään on minusta väärin, mutta ei se ole sama. Me elämme tätä koulua nyt. Me maksamme vuosittain kandiseuralle jäsenmaksun ja olemme seuran pääasiallisia jäseniä. Itse haluan päästä kokemaan vuosijuhlat nyt, kun elän ja hengitän kandiseuraa, enkä vasta valmistuneena ja jo uuteen elämänvaiheeseen siirtyneenä. Jos se vaatii järjetöntä 72 tunnin jonotusta, olen valmis, #yolo.

Pakko huomauttaa, että tuo epäilyttävästi peniksen näköinen, vaaleanpunainen objekti on termospullo.

Vuosi tai kaksi sitten en ollut valmis. Viime vuonna huokailin, miten hulluja ihmiset ovatkaan, kun menevät keskellä yötä, seitsemän tuntia ennen sisällesiirtymisaikarajaa, ulos jonottamaan vain päästäkseen jonottamaan seuraavaksi 24 tunniksi sisätiloihin, ja miten minusta ei kyllä olisi tuollaiseen. Tiedekunta nimittäin kieltää sisätiloissa yöpymisen jonotuksen aikana ennen 24 tuntia lipunmyynnin alkamista. Toisin sanoen yli vuorokausi ennen lipunmyyntiä tapahtuva yöjonotus (klo 23-7) tapahtuu ulkona, mikä on merkittävä hillitsijä jonotukselle. Tai siis oli, koska tänä vuonna kuvio meni uusiksi, kun me parin kaverin kanssa päätimme, että me menemme proffiksille vaati se mitä tahansa.

Meidän 153 hengen kurssillemme vahvistui alkuviikosta 22 proffislippua. Prosentuaalisesti 14,3%:lla kurssistamme siis ylipäätään oli lippukiintiöiden valossa mahdollisuus saada lippu, mikä on aika vähän. Onneksi meillä on riveissämme aktiivista porukkaa, joten moni sai lippunsa kiintiöiden ohi tittelinsä myötä esim. kandiseuran pj ja ministerit, mutta silti 22 lippua on meille lopuille vähän. Seurasi armotonta pohdintaa, miten hulluja ihmiset voivat jonotuksen kanssa olla, ja päätös olla ensimmäiset paikalla, että liput ovat varmat. Kurssin kesken sovittujen sääntöjen mukaan meillä 11 lippua jaettiin jonotusjärjestyksen perusteella ja 11 lippua arvottiin halukkaiden kesken ke-to yönä klo 03.30, jonka jälkeen voittajat jäivät jonottamaan perjantaiaamun lipunmyyntiin asti.

 
Tiistaiaamuna klo 7 avasimme pelin. Puoli kahdeksalta meitä olikin jo 5/11 listalla. Vietimme päivän Medisiinalla, tilasimme ruokaa, tutkimme iltapukuja ja psyykkasimme itseämme kohti yötä. Iltakymmenen maissa alkoi valmistautuminen ulos siirtymiseen ja puolelta käynnissä oli armoton pukeminen, kun yritimme topata itsemme selviytymään. Yhdeltätoista kyhjötimme makuupusseissa vieri vieressä Medisiinan seinustalla ja yritimme saada nukuttua, että aika kuluisi mahdollisimman nopeasti. Puoli neljään asti kaikki menikin hyvin. Silloin kylmyys laittoi tärisemään pussin sisällä, varpaat alkoivat sanoa sopimustaan irti ja hetkellinen epätoivo valtasi mielen. Aamuyöllä klo 4 jonotuslistamme täyttyi loppuun saakka ja 11 varmaa voittajaa olivat siis selvillä. Puoli seitsemältä aloimme pakata pussejamme ja nyssäköitämme kasaan, ja seitsemältä siirryimme taas päiväksi sisälle odottamaan uutta yötä.


Kakkosyön aloitimme katsomalla ykkösten kanssa Pulp Fictionia koneelta, jatkoimme juomalla Jarkon tuomaa minttukaakaota ja jutustelemalla. Puoli neljältä pidimme kansanjuhlamaiset arpajaiset kurssimme lopuista lipuista ja saimme 11 uutta naamaa jonotusjengiimme, kun voittajat jäivät sovitusti jonottamaan lippujaan. Toisena yönä möngin makuupussiin vasta viiden maissa ja epätoivokin iski vasta vaille kuusi, kun varpaat alkoivat tosissaan kiukutella eikä yö tuntunut päättyvän ikinä. Viimeisestä 24 tunnista en viitsi edes puhua, koska kavereiden kanssa sisätiloissa hengailu oli enemmän nautinto kuin pakko. Mikäs siinä kirjaston pehmeillä sohvilla istuskellessa ja juhlamekkoja pläräillessä! Viimeinen yö olikin kuin koko lääkiksen yhteinen yökoulu, kun lähes kaikkien kurssien lipunostajat jonottivat yön yli aamun lipunmyyntiä. Woltin ja Foodoran ruokakuskit ramppasivat Medisiinan ulko-ovilla, kaikki suojaiset nurkkaukset olivat täynnä patjoja ja ihmiset vaeltelivat ympäriinsä aikaa tuhlaten.


Tänä aamuna meidät viimein palkittiin oikeudella ostaa 105 euron hintainen lippu ensimmäisten joukossa. Melko järjetöntä, kun asiaa ajattelee. 72 tuntia ja palkkiona pankkitilin saldo pienenee yli satasella plus tietysti mekot, korut, hiukset, etkoskumpat jnejne. Onneksi sentään pääsimme Lääkärilehden toimittajan kuviin freeseinä, kolme vuorokautta koululla vanuneina, yli-innokkaina lipunostajina.... Mutta onneksi sekin on nyt toissijaista, koska minulla on lippu!  Aivan järjetön reissu, mutta Turun linna ja Proffajuhlat 2016, täältä tullaan!

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vaasan hajautus

Yli neljän tunnin junamatka, kielimuuri ja oma pieni rinnakkaistodellisuutensa. Sitä oli viikko Vaasassa. 
 
Vaasassa asutaan Suvilahdessa kolmen hengen soluasunnoissa, joissa jokaisella on oma huone, mutta keittiö ja suihku+wc jaetaan. Kämpät sijaitsevat noin kahden kilometrin päässä sairaalalta ja noin neljän kilometrin päässä keskustasta, joten joka aamulle on taattu pieni happihyppely ennen sairaalan sinisiin vaihtamista. Asunnot ovat todella kivoja! Luulin etukäteen meidän joutuvan jakamaan makuuhuoneet ja talojen olevan jotakin kammottavia murjuja, mutta mitä vielä. Meille oli tarjolla omat siistit makuuhuoneet, rempattu kylppäri sekä priimakuntoinen keittiö mikroineen ja kahvinkeittimineen. Lisäksi kaikki lääkisläiset asuvat samassa talossa, joten yhteisille lettukesteille pystyi viilettämään ilman takkia.



Meidän opetustukikohtamme, Vaasan keskussairaala, sijaitsee aivan meren rannalla ja kävelyreitti Suvilahdesta kulkee pitkän pätkän pitkin (olipas hauska sanayhdistelmä) kaunista rantaa. Sairaalassa on yksi uudempi, vuonna 2014 valmistunut rakennus, jossa sijaitsee päivystys, mutta muuten sairaala on hiukan vanhanoloinen. Tai no aivan yhtä vanhanoloinen kuin TYKS:in vanhat osat Turussakin. Joka tapauksessa sairaala on oikein kiva paikka ja kaikki meidän kanssa yhteistyötä tehneet työntekijät olivat hirmuisen ystävällisiä.

Isoin haaste ainakin minulle oli ruotsin kielen rooli Vaasassa ja sairaalassa. Kaikki kyltit, tekstit ja ohjeet on kahdella kielellä ja usein vielä ensin ruotsiksi. Kaikki myös tuntuvat olevan sujuvan kaksikielisiä niin sairaalassa kuin kaupungillakin. Meidän ryhmälle jaetuista potilaistakin täsmälleen puolet eli neljä, oli ensisijaisesti ruotsinkielisiä ja ainakin yksi taisi olla täysin ruotsinkielinen. Kyllä siinä on haastetta, eikä työn laatu ole läheskään yhtä hyvää kuin suomenkielisen potilaan kanssa toimiessa. On haasteita kysellä ja on haasteita ymmärtää, mikä syö supertärkeän anamneesin ja vuorovaikutuksen roolia potilaan kohdatessa. Henk.koht pidän potilaan kohtaamista ja hyvän, empaattisen suhteen muodostamista potilaaseen vastaanoton tai osastohoidon aikana äärimmäisen tärkeänä pointtina ja vajavaisella kielitaidolla tuon sillan rakentaminen tuntuu todella haastavalta. Se on kurjaa.



Yöpymishajautus on jotenkin absurdi tapahtuma. Matkustat neljä tuntia junalla kohti tuntematonta seitsemän puolitutun kurssikaverin kanssa, ja asetut asumaan ja elämään viikoksi näiden kanssa kaupunkiin, jossa et tunne ketään etkä mitään. Kaukohajautus saa aikaan kuplan. Koko viikon ajan tunsin olevani täysin irti Turku-arjesta ja eläväni lähes toisessa todellisuudessa, johon mahtui vain meidän oma kahdeksan hengen ryhmä, Vaasan keskussairaala ja yhteistä tekemistä. Minulle, jolle Vaasassa ei ollut mitään tuttua, ainut sosiaalinen piiri oli todellakin oma ryhmä, joka koostui tosiaan kivoista, mutta enimmäkseen vain puolitutuista kurssikavereista. Tuntui siis äärimmäisen hassulta tehdä yhdessä ruokaa ja istua iltaa kuin bestikset konsanaan, koska ilman Vaasaa vastaavaa ei ikinä tapahtuisi.





Mutta oma ryhmä hajautuksessa olikin juuri parasta! Minulla oli uskomattoman hauska viikko noiden ihmisten kanssa ja opin tuntemaan heitä viikossa paljon paremmin, kuin samassa luentosalissa istumalla 2,5 vuodessa. Nauroin kaikkina iltoina niin, että vatsalihaksiin sattui, ja koin valtavan monia tää on niin parasta lääkiksessä -hetkiä, kun pidimme yhdessä lettukestejä, kokkasimme, kävimme ulkona syömässä ja tanssimme Vaasan opiskelijayöelämässä. En voi kuvitella parempaa klinikkaryhmää kuin ryhmä, jossa nyt olen. ♥ Samanlainen fiilis taisi viikon aikana kolahtaa muihinkin, kun kaikki pikkuhiljaa oivalsimme, miten hyvin pelaamme yhteen, vaikka emme etukäteen kauhean hyvin toisiamme tunteneetkaan. Liekö olisimme sitä edes ikinä tajunneet ilman yhteistä viikkoa Vaasa-todellisuudessa.

Ekan hajautuksen jälkeen kokemukset siis äärimmäisen positiiviset!

lauantai 20. helmikuuta 2016

Hajautus Turun lääkiksessä

Ennen varsinaista Vaasa-reportaasia, joka on luvassa huomenna, kerron hiukan taustatietoa Turun tilanteesta ja siitä, miksi ylipäätään vietin viikon Vaasassa, joka sijaitsee 335 kilometriä opiskelupaikkakunnastani pohjoiseen. Aluksi kirjoitin tämän taustainfon samaan Vaasa-avautumisen kanssa, mutta kun postaus kerrassaan venähti, päätin jakaa tekstin kahtia. Tänään siis aiheena ylipäätään hajautusopetus Turun lääkiksessä ja huomenna minun eka hajautusmatkani Vaasaan.

Turun lääkis siis singauttaa kolmosesta eteenpäin opiskelijoita pitkin Suomea, kun klinikkavaiheen opetuksen resurssit yksin Turussa alkavat kasvavien kurssikokojen kanssa loppua. Yliopisto tekee yhteistyötä Porin, Vaasan, Loimaan, Salon ja Uudenkaupungin sairaaloiden kanssa niin, että jokaisen ryhmän klinikkaohjelmaan osuu aivan varmasti hajautusta jokaisena klinikkavuotena, yleensä useamman kerran. Meidän kurssimme (ja meidän jälkeemme tulevien kurssien) kohdalla hajautusmäärät tulevat vielä lisääntymään vanhempiin kursseihin verrattuna, koska olemme Turun ensimmäinen jättikurssi.

Hajautuksista Pori, Vaasa ja Uusikaupunki ovat yöpymisreissuja, kun taas Saloon ja Loimaalle reissataan joka päivä omalla autolla/junalla/bussilla. Opiskelijalle ei reissaamisesta koidu kuin korkeintaan henkistä stressiä, koska tiedekunta luonnollisesti maksaa matkat hajautuskaupunkiin ja takaisin bussilla/junalla sekä järjestää ja maksaa yöpymisen paikoissa, joissa yövytään. Lisäksi ainakin Vaasassa jokaiselle opiskelijalle jaettiin yksi taksikortti, joita kimpassa käyttämällä pääsimme näppärästi liikkumaan sairaalalle, asemalle ja kämpille pidempinä päivinä. Meidän ryhmämme kevääseen osui ainoastaan yksi yöpymishajautus, tämä kulunut viikko Vaasaa, ja lisäksi viikot Loimaalla/Uudessakaupungissa ja Salossa. Poria ei tämän kevään ohjelmaan mahtunut meillä ollenkaan. Kuitenkin jo ilman Poriakin ryhmämme kahdestatoista käytännön viikosta olemme kolme viikkoa reissunpäällä muualla kuin Turussa. 

Hajautus on siis enemmän sääntö kuin poikkeus. Erityisryhmään kuuluvat kuitenkin lapselliset opiskelijat (= opiskelijat, joilla on lapsia), joiden katoaminen kuvioista viikoksi tai kahdeksi olisi perheen takia vaikeaa. Heille pyritään hajautusviikkoja jakamaan mahdollisimman vähän tai ainakin jättämään Pori ja Vaasa väliin. Muutenkin isännän muodostessa klinikkaryhmiä monia asioita saa toivoa, mutta tietysti on eri asia, miten hyvin toiveita voidaan toteuttaa, kun toivojia on 150. Ryhmien ja hajautusten muodostumiseen vaikuttaa perheellisyyden lisäksi sattuma, speksiin osallistuminen, tutkijalinjoilla oleminen ja oma toive Turussa pysymisestä/pois täältä pääsemisestä.

Hajautus ei nimittäin välttämättä ole pelkkää pakkopullaa ja tuskaa jossain pienissä sairaaloissa kaukana kotoa. Vanhemmilta kursseilta terkut ovat hajautusten suhteen olleet hyvin positiivisia, koska isossa yliopistosairaalassa, joka on vuosikymmeniä ollut jatkuvan kandisateen alla, voi työntekijöihin iskeä leipääntyminen. Kandeja pyörii jaloissa koko ajan, jatkuvasti pitää olla opettamassa ja pitää jaksaa vastailla kysymyksiin, joita uraansa aloittelevien lääkäreiden päähän pulpahtelee. Hajautuspaikkakunnilla kandit ovat uusi juttu eikä meitä vyöry kerrallaan sairaalaan kuin kahdeksan tai 16. Lisäksi hajautukset liimaavat ryhmää yhteen, niin kuin yhteiset matkat aina tekevät. Kuten Jarkko viime sunnuntaina minun lähtiessä Vaasaan totesi: Vähänkö hauskaa, te pääsette niinku yliopiston maksamalle luokkaretkelle! Niinpä ja siitä lisää huomenna!

tiistai 16. helmikuuta 2016

Eka päivystys

Kauhu. Siinä yksi ainut sana, joka kuvasi täydellisesti minun ajatuksiani kevään 20 pakollisesta päivystystunnista, joita ilman sisätautien kurssi ei ilmesty hyväksyttynä opintorekisteriin. Näin mielessäni verta oksentavia, kuoleman porteilla notkuvia vanhuksia, irronneita raajoja sekä jokaisesta ruumiinaukosta ulos puskevaa verta ja suolenpätkiä. Näiden Teho-osastoelementtien seassa näin sitten itseni, 23-vuotiaan epävarman kolmosvuoden kandin, eikä yhtälö miellyttänyt silmääni lainkaan. (Valehtelematta ensimmäinen Teho-osastosta, joka mielessäni siis on jostain syystä yhtä kuin päivystys, mieleen tuleva asia on jakso, jossa potilaan mahan oli lävistänyt paksu puinen seiväs, ja haava tulvi oranssia mätää, eikä seivästä voitu poistaa, koska verenkierto ei olisi kestänyt sitä. Yöh.) Huonosta omastatunnosta kärsien lykkäsin päivystysvuorojen varaamista TYKS:stä ajatuksella, että kun ensin treenaan tuolla hajautuspaikkakunnilla niin olen sitten valmiimpi ja reippaampi täällä ison yliopistosairaalan päivystyksessä. Päätöstäni ei myöskään suoranaisesti vaikeuttanut, että vuoden alusta katsottuna ensimmäiseen hajautusviikkomme Vaasassa oli melkein ikuisuus. Tai ainakin kuukausi sitten helmikuun puoliväli tuntui ikuisuudelta. Nyt Vaasan soluasunnossa istuessani, aika tuntuu olleen kaikkea muuta kuin ikuisuus.


Ikuisuuden puutteesta huolimatta olen sanani mittainen nainen. Eka hajautusviikko = eka päivystys. Ajatuksella kaikki muutkin ovat selvinneet tai jopa nauttineet tästä, joten selviän minäkin valuin tänään kahden ryhmäläiseni perässä Vaasan keskussairaalan yhteispäivystykseen hoitamaan neljän tunnin päivystysvuoroa.

Totuus oli tälläkin kertaa tarua ihmeellisempi, koska kello 14.20 meidän saapuessamme päivystykseen, paikalla ei ollut yhtäkään seipään silpomaa miestä, veri ei lainehtinut lattioilla ja jokaisen potilaan suoletkin näyttivät pysyvän vatsanpeitteiden sisäpuolella. Meno oli suorastaan rauhallista ja ensimmäiset 30min hengasimmekin kahvihuoneessa tutustumassa lääkärin työn sosiaalisen aspektiin ja moniammatilliseen kahvihuonekulttuuriin. Juttelimme erään terveydenhoitajaopiskelijan kanssa, jonka toteamus oli yksi päivän pelastus: "Mä kuvittelin et te lääkisopiskelijat ootte jotenkin ihan hulluja ja koko ajan väsyneitä, kun luette niin paljon, mut kun teidän kaa juttelee niin tehän oottekin ihan tavallisia!"

Iltapäivän ja alkuillan edetessä meno alkoi kuitenkin kääntyä hiukan enemmän sairaalasarjojen suuntaan, kun potilaspaikat täyttyivät, elintoimintoja seuraavat monitorit piippailivat ja työntekijät sinkoilivat sinne tänne potilaiden luokse ottamaan verikokeita, lääkitsemään ja ottamaan heitä vastaan. Kolme kandiakin saivat työpäivälleen tarkoituksen potilaiden lisääntyessä! Saimme kolmen ja puolen aktiivisen työtunnin aikana haastatella, tutkia ja kirjata kaksi (vai jopa kolme?) eri potilasta, ja aluksi ikuisuudelta tuntunut neljä tuntia lopulta vain sujahti ohi ilman paniikkia, suolia ja hankalia tilanteita.


Hoidimme potilastilanteet yhdessä ryhmänä, mikä oli tosi helpottavaa ja kivaa. Aluksi tutustuimme kolmisin potilaan lähetteeseen ja esitietoihin, sikäli mikäli sellaisia oli käytettävissä ja tutkimme muistiemme syövereistä ja Terveysportista potilaan tilaan liittyviä asioita, joilla voisi olla merkitystä tutkimisen ja anamneesin kannalta. Seuraavaksi marssimme kolmen kandin jonona potilaan sängyn luokse ja haastattelimme sekä tutkimme hänet. Viimeisenä esittelimme löydöksemme ohjaavalle lääkärillemme ja kirjasimme tiedot koneelle allekirjoituksina omat nimemme ja ohjaavan lääkärimme nimi. Tuntuu muuten edelleen hurjalta nähdä oma nimi LK-tittelin perässä osana potilaan tietoja. Tällä, mitä me tehdään, on oikeasti jotain merkitystä!

Illan tärkeimmän opetuksen antoi minusta kuitenkin päivämme viimeinen potilas: "Minä toivon, että tekin opitte sen kosketuksen parantavan taian. Paperit ja tietokone ei ikinä saa mennä ihmisen edelle." Totuus.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Onni on hetkissä

Eilen lauantaiaamuna sisässäni oli pitkästä aikaa rauha. Edellinen viikko sisätautien opetuspolilla oli todella hyvä, perjantainen sisätautien ensimmäinen osatentti meni heittämällä läpi ja monen viikon tauon jälkeen seuraava viikko ei stressannut minua etukäteen. Hyvää fiilistä ei myöskään vähentänyt ulkona paistava aurinko eikä puoleen yhteentoista nukkuminen. Kuten ei myöskään yli tunnin vetelehtiminen aamupalapöydässä tai uuden kahvikupillisen keittäminen ihan vain, koska teki mieli. En muista, milloin viimeksi olo olisi ollut yhtä rauhaisa.

Alkuvuosi on ollut jännitystä ja painetta, eikä yksi onnistunut klinikkaviikko tule tuota jännäystä lopullisesti poistamaan, mutta jo tämä yksi viikonloppu ilman paineita tähän väliin tuntuu tekevän ihmeitä. Tuntuu melkein luvattomalta tuntea olonsa näin rauhalliseksi ja koko alkuviikonlopun pyörittelinkin päässä vaihtoehtoja, että mitä olen voinut unohtaa, kun mikään ei stressaa. Pähkäilyni lopputulos oli kuitenkin ihanan armollinen. En minä ole unohtanut yksinkertaisesti mitään. Tällä hetkellä kaikki on vain tehty juuri kuten pitääkin ja nyt eletään hetkellistä suvantovaihetta ennen uutta painepiikkiä, koska ei elämä luonnollisesti näin autuasta tule ikuisesti olemaan.


Vaikka tykkään elämästäni pääpiirteissään koko ajan, hetkittäin iskee todellisia onnellisuuspiikkejä, jolloin tajuaa, että wou mitä mun elämä onkaan. Eilinen lauantai oli juuri sellainen. Olohuoneesta soi LP:ltä Eva&Manu, Jarkko paistoi kollareissa munakasta, minä join stressittömänä aamukahvia, ulkona paistoi aurinko, pöydällä oli kukkia ja minnekään ei ollut kiire. Juuri tästä taisin joskus haaveilla ja nyt neiti 23-veenä minä elän sitä, eikä kukaan ole näillä näkymin viemässä minulta tätä pois. Se on iso tunne.

Tuossa hetkessä oli ihan pakko todeta munakasmiehelleni niinkin syvällisesti, että meidän elämä on nyt oikeestaan aika tosi kivaa. Ei kuulosta lainkaan siltä, miltä hetkellinen onnipiikki sisällä tuntuu, mutta parempaan en suu täynnä kahvia ja suklaata pystynyt.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Pre-ystävänpäivä

Koska minulla on ensi viikolla edessä tilapäinen muutto Vaasaan hajautuksen takia, meillä jouduttiin turvautumaan erityisjärjestelyihin ystävänpäivän juhlinnan suhteen. Sovimme, että vietämme päivää etukäteen perjantaina ostamalla viinipullon ja menemällä leffaan jne, mutta jotenkin minä putosin kärryiltä juhlahumun suhteen ja Jarkko pääsi yllättämään panostuksellaan. Eikä kerta ole edes ensimmäinen, koska aivan meidän ekana ystävänpäivänä ollessani Jarkon luona yötä Kuopiossa, mies kaivoi juuri keskiyöllä kolmen, valehtelematta päänkokoisen, ruusun kimpun vaatekaapistaan, ja minä vain levittelin käsiäni, että eihän minulla ole edes korttia. Seuraavana vuonna minäkin yritin, mutta "hävisin" taas, koska ostamani pikkuruinen tipujääkaappimagneetti ja suklaasydän jäivät hiukan saamani ruusukimpun varjoon. Meillä Jarkko on selkeästi sisäistänyt ystävänpäivän minua paremmin.

Sama ilmiö nähtiin tänäkin vuonna, mutta sillä erotuksella, että tänä vuonna panostus tuli minulle jotenkin aivan puskista. Kulunut viikko on meillä kummallakin ollut yhtä juoksemista koulujuttujen, PuMan, bändihommien ja töiden kanssa, eikä minun ajatuksiini lainkaan mahtunut, että perjantain piti olla ystävänpäivä, eikä vain hei selvittiin elossa viikosta, juodaan viiniä ja tykätään toisistamme -perjantai. Minä kävin vain perusperjantaityyliin ruokakaupassa sekä siivoilin ja tiskailin kotona Jarkkoa kotiin odotellen sillä aikaa, kun hän juoksenteli pitkin kukkakauppoja ja väkersi Paintilla minulle maailman hienointa pre-ystävänpäiväkorttia. Voi nolous.

Enkä nyt halua antaa kuvaa, että ystävänpäivässä (tai pre-ystävänpäivässä) on minulle kyse vain lahjojen kilpavarustelusta, ei todellakaan, mutta kyllä itsensä tuntee hetkisen ajan melko mölkeröksi, kun toinen on uhrannut aikaa ja ajatusta yhteiseen päivään ja itse on vain liottanut käsiään tiskivedessä. Onneksi oli sentään Jarkon tiskivuoro, joten tiskaaminen meni edes jonkilaisesta toisen ilostuttamisesta.


Meidän pre-ystävänpäiväilta jatkui yhdessä kokatulla tofuwokilla, Talvivaarasta kertovalla Jättiläinen-leffalla ja elämäni ekalla ravintolassa juodulla gintonicilla. Ei paha pre-ystävänpäivä lainkaan.

torstai 11. helmikuuta 2016

Some haltuun

Olen itse blogilukija, joka tykkää joka aamu aamupalapöydässä istuessaan käydä manuaalisesti kirjanmerkkivalikon kautta kurkkaamassa jokaiseen lukemaansa blogiin erikseen, että josko olisi ilmaantunut uusi postaus. Seuraan hyvin rajallista määrää blogeja ja monena aamuna tsekkauskierros pääsee loppuun suorastaan ennen aikojaan kahvikupin ollessa vasta puolessa välissä, mikä on kuitenkin oma henkilökohtainen ongelmani, eikä koske millään tapaa tätä postausta.

Koska ilmeisen moni ei saa samanlaisia kiksejä blogien manuaalisesta haravoinnista, on netti pullollaan tapoja seurata blogeja niin, että uudet postaukset läjähtävät hopealautasella suoraan eteen blogin päivityttyä. Pitkään oli kotimainen Blogilista, jonka kautta tännekin usein eksyttiin, mutta Blogilistan viimevuotisen kuoppaamisen jälkeen jonkinlainen tyhjiö tuntuu asettuneen seuraamismaailmaan. Siksi aion nyt kerrata ja esitellä kaikki kanavat, joiden kautta minun ja Krista_llian seuraaminen on helposti mahdollista.


Facebook
Tässä koko postauksen jippo, koska Krista_llia on nyt myös Facebookissa! En tiedä, mitä tästä tulee vai tuleeko yhtään mitään muuta kuin vuoden suurin nolous, mutta kokeillaan. Yksi tykkäys ja uudet postaukset solahtavat uutisvirtaan välittömästi niiden julkaisemisen jälkeen.
Krista_llia Facebookissa täältä tai sivupalkin kuvakkeesta.

Bloglovin'
Yli 16 miljoonaan kuukausittaisen käyttäjän palvelu, joka puhuu englantia ja on Wikipedian mukaan oikein näppärä alusta seurata blogeja. Itse käyn palvelussa tasan sen verran, että vilkaisen välillä, mitä omalle blogilleni sivulla kuuluu, mutta kuten sanottu, minä en kuulukaan seuraussivustojen kiihkeimpään kohderyhmään. 
Krista_llia Bloglovinissa täältä tai sivupalkin kuvakkeesta.

Blogipolku
Kadonneen Blogilistan saappaisiin yrittää astua kotimainen Blogipolku, joka ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan ole kävijävirtojen (tai purojen oikeastaan) perusteella iskenyt kunnolla läpi. Olen joka tapauksessa lisännyt blogini palveluun, mutta henkilökohtaisesti käyn vilkaisemassa tilannetta niin harvoin, että joudun joka kerta tilaamaan uuden salasanan, koska en ikinä muista edellistä. Toivon Blogilistalle kuitenkin kaikkea hyvää.
Krista_llia Blogipolussa täältä tai sivupalkin kuvakkeesta.

Blogger
En ole edes satavarma, onko seuraamisominaisuus Bloggerin kautta enää käytössä, mutta tarjotaan nyt edelleen tätä vaihtoehtona, jos joku tykkää. Olen suorastaan niin hämilläni, että en osaa tarjota muuta reittiä Bloggerin kautta seuraamiseen kuin sivupalkki, joten olkoon sitten niin.
Krista_llia Bloggerissa sivupalkin kuvakkeesta.

Instagram
Blogin elämä on minun elämääni, joten välähdyksiä kauas tänne päätyvän sisällön taakse voi nähdä seuraamalla henkilökohtaisesti minua Instagramissa käyttäjänimellä kranyl.
Minä Instagramissa täältä tai sivupalkin kuvakkeesta.


Valitse vapaasti tyylisi, tai haravoi tiesi blogiin edelleen kirjanmerkkilandian kautta kuten allekirjoittanut, mutta muistutan, että puhtaita kannatustykkäyksiäkin otetaan mielellään Facebookissa vastaan. Hiphei, uusia juttuja kohti!