tiistai 16. helmikuuta 2016

Eka päivystys

Kauhu. Siinä yksi ainut sana, joka kuvasi täydellisesti minun ajatuksiani kevään 20 pakollisesta päivystystunnista, joita ilman sisätautien kurssi ei ilmesty hyväksyttynä opintorekisteriin. Näin mielessäni verta oksentavia, kuoleman porteilla notkuvia vanhuksia, irronneita raajoja sekä jokaisesta ruumiinaukosta ulos puskevaa verta ja suolenpätkiä. Näiden Teho-osastoelementtien seassa näin sitten itseni, 23-vuotiaan epävarman kolmosvuoden kandin, eikä yhtälö miellyttänyt silmääni lainkaan. (Valehtelematta ensimmäinen Teho-osastosta, joka mielessäni siis on jostain syystä yhtä kuin päivystys, mieleen tuleva asia on jakso, jossa potilaan mahan oli lävistänyt paksu puinen seiväs, ja haava tulvi oranssia mätää, eikä seivästä voitu poistaa, koska verenkierto ei olisi kestänyt sitä. Yöh.) Huonosta omastatunnosta kärsien lykkäsin päivystysvuorojen varaamista TYKS:stä ajatuksella, että kun ensin treenaan tuolla hajautuspaikkakunnilla niin olen sitten valmiimpi ja reippaampi täällä ison yliopistosairaalan päivystyksessä. Päätöstäni ei myöskään suoranaisesti vaikeuttanut, että vuoden alusta katsottuna ensimmäiseen hajautusviikkomme Vaasassa oli melkein ikuisuus. Tai ainakin kuukausi sitten helmikuun puoliväli tuntui ikuisuudelta. Nyt Vaasan soluasunnossa istuessani, aika tuntuu olleen kaikkea muuta kuin ikuisuus.


Ikuisuuden puutteesta huolimatta olen sanani mittainen nainen. Eka hajautusviikko = eka päivystys. Ajatuksella kaikki muutkin ovat selvinneet tai jopa nauttineet tästä, joten selviän minäkin valuin tänään kahden ryhmäläiseni perässä Vaasan keskussairaalan yhteispäivystykseen hoitamaan neljän tunnin päivystysvuoroa.

Totuus oli tälläkin kertaa tarua ihmeellisempi, koska kello 14.20 meidän saapuessamme päivystykseen, paikalla ei ollut yhtäkään seipään silpomaa miestä, veri ei lainehtinut lattioilla ja jokaisen potilaan suoletkin näyttivät pysyvän vatsanpeitteiden sisäpuolella. Meno oli suorastaan rauhallista ja ensimmäiset 30min hengasimmekin kahvihuoneessa tutustumassa lääkärin työn sosiaalisen aspektiin ja moniammatilliseen kahvihuonekulttuuriin. Juttelimme erään terveydenhoitajaopiskelijan kanssa, jonka toteamus oli yksi päivän pelastus: "Mä kuvittelin et te lääkisopiskelijat ootte jotenkin ihan hulluja ja koko ajan väsyneitä, kun luette niin paljon, mut kun teidän kaa juttelee niin tehän oottekin ihan tavallisia!"

Iltapäivän ja alkuillan edetessä meno alkoi kuitenkin kääntyä hiukan enemmän sairaalasarjojen suuntaan, kun potilaspaikat täyttyivät, elintoimintoja seuraavat monitorit piippailivat ja työntekijät sinkoilivat sinne tänne potilaiden luokse ottamaan verikokeita, lääkitsemään ja ottamaan heitä vastaan. Kolme kandiakin saivat työpäivälleen tarkoituksen potilaiden lisääntyessä! Saimme kolmen ja puolen aktiivisen työtunnin aikana haastatella, tutkia ja kirjata kaksi (vai jopa kolme?) eri potilasta, ja aluksi ikuisuudelta tuntunut neljä tuntia lopulta vain sujahti ohi ilman paniikkia, suolia ja hankalia tilanteita.


Hoidimme potilastilanteet yhdessä ryhmänä, mikä oli tosi helpottavaa ja kivaa. Aluksi tutustuimme kolmisin potilaan lähetteeseen ja esitietoihin, sikäli mikäli sellaisia oli käytettävissä ja tutkimme muistiemme syövereistä ja Terveysportista potilaan tilaan liittyviä asioita, joilla voisi olla merkitystä tutkimisen ja anamneesin kannalta. Seuraavaksi marssimme kolmen kandin jonona potilaan sängyn luokse ja haastattelimme sekä tutkimme hänet. Viimeisenä esittelimme löydöksemme ohjaavalle lääkärillemme ja kirjasimme tiedot koneelle allekirjoituksina omat nimemme ja ohjaavan lääkärimme nimi. Tuntuu muuten edelleen hurjalta nähdä oma nimi LK-tittelin perässä osana potilaan tietoja. Tällä, mitä me tehdään, on oikeasti jotain merkitystä!

Illan tärkeimmän opetuksen antoi minusta kuitenkin päivämme viimeinen potilas: "Minä toivon, että tekin opitte sen kosketuksen parantavan taian. Paperit ja tietokone ei ikinä saa mennä ihmisen edelle." Totuus.

2 kommenttia:

  1. Ääks, muaki jännittää perjantain eka päivystys! mutta onneks on monelta suunnalta nyt kuulunu että kyllähän se siitä...! :--D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä se siitä, koska todellisuus ei tosiaan ollu sellasta teho-osastomeininkiä, vaan ihmiset vaan lepäilee rauhassa sängyillä ja on aikaa tutustua papereihin ennen haastattelua ja tutkimista. Vaasassa ainakin oli tosi rento ilmapiiri ja kaikkee sai kysyä ja ihmetellä yhdessä oikeiden lääkäreiden kanssa :) Hyvä fiilis jäi kummastakin Vaasan päivystysvuorosta.

      Poista