lauantai 6. helmikuuta 2016

Enemmän kuin ryppyinen ruiskuori

Eilen vietettiin Runebergin päivää ja perjantai-illan lukemisenvälttelystä innostuneena päätin tutkia mahdollisuutta leipaista Runebergintorttuja ensimmäistä kertaa elämässäni. Nopealla tiedonhaulla kuitenkin selvisi, että tortuissa kostutuksella on äärimmäisen merkittävä rooli, ja kellon käydessä jo yli seitsemää perjantai-iltana, mantelilikööri ja rommi olivat saavuttamattomissani, joten tarvittiin suunnitelma B. Ylpeänä itäsuomalaisena käänsin katseeni kohti kotia. Karjalanpiirakka, mikä täydellinen perjantain iltapala.


Olen halunnut tehdä itse karjalanpiirakoita jo pitkään, koska olen ollut utelias näkemään millaisesta rakettitieteestä oikein on kyse. Jotenkin olen elänyt uskossa, että karjalanpiiroiden pyöräyttely on vain harvojen ja valittujen taito, jota ei voi oppia kuin kädestä pitäen karjalaismummon opettamana. Meillä kotona piirakoita ei ole ikinä tehty, mutta esimerkiksi Jarkon perheessä omatekoiset piirakat ovat takuuvarma joulunmerkki ja -herkku. Kaukaa opettajaa ei siis tarvitsisi hakea, mutta kun into leipoa piirakoita syttyy perjantai-iltana, ei 550km päässä asuva poikaystävän äiti auta, vaan on turvauduttava internetin apuun. Valitsin ohjeekseni Kinuskikissan karjalanpiirakkareseptin, joka bloggaajan mukaan on muotoutunut onnistumisen ja epäonnistumisen kautta. Tämä sopi minulle mainiosti, koska keittiöhommissa haluan mieluiten onnistua kerralla, koska muuten menee hermo.


Seuraavaksi seuraa salaisuus. Karjalanpiirakoiden tekeminen on helppoa. Ei rakettitiedettä, ei ydinfysikkaa eikä edes orgaanista kemiaa, vaan vain aikaa ja käsityötä. Hassua, että piirakoiden mystiikka on omassa elämässä kantanut näin pitkälle, koska todella perusjutuista on kyse. Keitetään maltilla hämmennellen riisipuuro. Vaivataan taikina. Kaulitaan taikina pyörylöiksi. Levitellään puuro pyörylöille. Rypytetään rakkaudella. Paistetaan kuumassa uunissa ja valellaan voisulalla. Ihaillaan ja nautitaan.


Vaikka yksinkertaisesta leipomuksesta lopulta onkin kyse, karjalanpiirakkaan liittyy jotain leipomistekniikkaa syvempää. Skandinaavisen eleettömään piirakkaharmoniaan yhdistyy tunne suomalaisuudesta, kotiseutuylpeydestä, oman seudun historiasta ja minun omasta roolistani tässä jatkumossa. Minun käteni kykenevät samaan, mihin naisten kädet ovat vuosisatoja kyenneet. Se tuntuu hienolta. Kuulostaa varmaankin aivan henkimaailman horinoilta, mutta minulle eilisillan leipomishetki meni melkein jonkinlaisesta riitistä. Vain yksi nainen, rukiinen piirakkataikina ja taustalla soiva The Crash. Sukupolvien välinen kuilu on ylitetty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti